Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Se on käynyt liian suureksi, ei jaksa kantaa oksiaan. Ohi kulkiessa on jo kauan käynyt mielessä, lähtisikö vanha Jonsered-mies käynnistämään sahaansa. Toistaiseksi tilanne on tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti