Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Outo valinta dekkaristilta kirjoittaa monen Japaniin sijoittuvan jännityskirjan jälkeen Intiasta. Tai ei sentään, onhan hänen isänsä intialainen syntyjään. Ja isänsä kulttuurin hän on todella hyvin omaksunut, jos lukijana osaan mitään päätellä. Kuvauksesta jäi paljon hämärään:
Hän kertoi ihmisten vaatetuksesta esim. dagli, dhoti, feta, kurta, lungi jne. - ei hajuakaan millaisista on kyse ( kirjan lopussa on sananselitysosasto, jota ei osannut etukäteen etsiä e-kirjasta ).
Ruokasanasto ja -kulttuuri oli myös mysteeri; masala oli sentään tuttu mausteseos.
Kirja antoi hyvin ( järkyttävän ) kuvan intialaisesta kansallisuuksien, kielien, uskontojen, tapojen, ihmisten epätasa-arvoisuuden sekamelskasta. Jos edellinen Nigeriaan sijoittunut kirja kertoi miehen ja naisen epäsuhdasta sekä perheen ja suvun voimasta ihmisen elämään, tässä intialainen käytäntö oli aivan omaa luokkaansa.
Yksi esimerkki: Kirjan päähenkilö, nainen ja lainoppinut, mentyään naimisiin, joutui aviomiehen uskonnollisesti vanhoillisessa kodissa kuukautisten ajaksi lukituksi kopperoon, jossa ei voinut peseytyä eikä syödä, juomavettä sai sentään. Perheen tytär oli aikaisemmin kuollut tällaisessa käytännössä sairastuttuaan.
Varsinaisen juonen osalta kirjailija hoiti homman onnistuneesti. Tietysti sankarille koitui hankaluuksia ja hengenvaaraakin, mutta lopulta kaikki ratkesi, ja paha sai palkkansa. Varmaan jatkoa seuraa Perveen Mistryn tutkimuksille.
Ajelimme reilun neljän tunnin siivun Hämeestä Etelä-Pohjanmaalle. Melko puuduttavaa rupeamaa piristämään vaimoni ehdotti tätä kirjaa kuunneltavaksi. Ja vaikka en äänikirjoja harrastakaan, idea oli loistava - vaimon ideat aina ovat.
Nopola näyttää mieltyneen vähän nonsensetyyppiseen sanaleikittelyyn ja paisutteluun, mitä itsekin vaimon kanssa harrastamme totisen vävypoikamme kummastukseksi. Eli ja Elikkä, Toki ja Nimenomaan, Maistella ja Makustella esimerkkinä sanoilla hullutteluista jäivät mieleen.
Hämäläinen isoäitini tuli mieleen kuolemasta puhuttaessa. "Taitaa olla viimeinen joulu meikäläisellä", pohti isoäitini monella jouluaterialla. Kirjassa kerrottiin vastaavasta karusta suhtautumisesta. "Ei tehdä tästä nyt numeroo."
Hauska oli myös ei-luova eläkeläinen, joka kyseli vihjeitä ajanviettoonsa. Ainahan on tarjolla luovia harrastuksia, mutta entä jos ei ole luova?
Nämä pakinat sisälsivät lämmintä huumoria sekä h-/syviä oivalluksia. Äänikirjan lukija ratkaisee, tuleeko kuunnelluksi alkua pitemmälle. Sanna Majuri oli mainio.
Chris Steward: Andalusialaiset sitruunat ( 1999, suom. 2000 )
Olen lukenut aikaisemmin muutaman kuvauksen, miten keskiluokkainen tehotouhottaja hyppää oravanpyörästä ja hankkii Kreikasta, Italiasta, Ranskasta tai Espanjasta talonrotiskon ryhtyäkseen kunnostamaan sitä, asuakseen siinä lyhyempiä tai pitempiä aikoja. ( Esimerkki tässä. )
Kirjojen hauskuus perustuu siihen miten tulokas kohtaa "alkuaukkaiden" kulttuurin, tavan ja asenteen elää ja tehdä työtä. Originaaleja persoonallisuuksia, kummallisia sattumuksia marssitetaan esille. Niistä on hauska lukea kotisohvalla ja siunata onneaan, ettei ole joutunut itse moisiin hankaluuksiin.
Tämän kirjan valitsin, koska olen joskus iäisyys sitten heitellyt lumipalloja Sierra Nevadalla, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Chris ja vaimonsa Ana ostavat talonrotiskon vuorilta ja aikovat asettua pysyvästi sinne. Edellinen omistaja on omapäinen tyyppi, joka opettaa karulla tavallaan, miten tilalla eletään - on aina tavattu elää. Chrisin uudistusajatukset hän tyrmää.
Chris on toiminut Englannissa ja Ruotsissa lampaankeritsijänä nykyaikaisilla välineillä. Hän näyttää miten homma toimii. Kylän epäilevien paimenten ja isäntien naureskelulle tulee loppu, kun tuo ulkomaalainen keritsee päivässä 150 lammasta, mihin käsipelillä olisi mennyt päiviä.
Kirja kertoo hauskan humoristisesti rakennusprojekteista, vesiväylien kunnostamisista, koirien, kissojen ja muiden kotieläimien hankkimisista, lampaiden paimentamisista sekä karitsoiden myymisistä. Luonnolla, sen kauneudella ja sen voimilla, ilmastonmuutoksellakin, on osansa kuvauksessa.
Perheeseen syntyy myös tytär, minkä jälkeen paikalliset vasta todella hyväksyvät heidät joukkoonsa - "onhan Chris kylvänyt siemenensä kylän maaperään."
