Lapsena ei ajattele elämää. Päivät seuraavat toisiaan huoletonna.
Nuorukaisena elämä kuohuu, maailma on haaste, joka valloitetaan. Mutta sitten
kun on enää kestävyysvajetta kuormittava ukkorähjä, kuten minä, joutuu suuren
ihmetyksen valtaan, kun on todistettava elävänsä. Nyt minulla on se – todiste.
Että elän. Ihan kirjallisena.
Verottaja on aina uskonut minuun. Kertaakaan ei ole sattunut, että hän
olisi unohtanut elämäni saavutukset. Samoin vaimoni. vaikka olen yrittänyt olla
mahdollisimman eloton. Myöskin lapset, kädet ojossa, vaikka olen teeskennellyt
umpikuuroutta.
Mutta sitten täti kuoli ja minun epäiltiin elävän. Ja epäilyjen vahvistukseksi vaadittiin todisteita. Saattaisinhan olla kuollut. Mutta kuolinpesän osakkaiden harmiksi elelen edelleen surutonta elämääni.
Ei täti minua testamentissaan muistanut, enkä minä häntä eläessään.
Oikeudenmukaisuus toteutui. Mutta kun viikatemies aikanaan koputtaa minun
ovelleni, läväytän hänelle pitävän paperin, elää-todistuksen
väestötietojärjestelmän pitäjältä.
