Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
( 1982, suom. 2003 )
Palautuakseni Nerudan jälkeen luin tämän virkistääkseni huumorintajuani naurettavan nokkelilla juonenkäänteillä, joita Westlake tunnettuun tyyliin tarjoaa Dortmunder-kirjoillaan.
Aina kun Amsterdam Avenuen O.J. Baarin ja Grillin takahuoneessa sovitun porukan kanssa lähdetään keikalle, Dortmunderin nerokkaasta suunnitelmasta huolimatta jotakin menee pieleen. Niin tälläkin kertaa.
Kirja vilisee omaperäisiä persoonallisuuksia, joiden toilailuja on hauska lukea. Miksi sitten aina epäonnistutaan. Dortmunder syyttää Andy Kelpiä, mutta totuus lienee kirjailijan pohjimmaisessa ajatuksessa, että pahan pitäisi lopulta saada palkkansa ja rehellisyyden voittaa - useimmiten.
Tämä kirja on napattu vanhan anoppini varastosta, jossa hänellä on lukemattomia kirjoja. Kirjan takakansi lupaa "äärimmilleen kiristyvää jännitystä, koska kesämaiseman pinnan alla kulkee väkivaltaisen kuoleman yönmusta pohjavirta." Siksi kähvelsin teoksen.
Lukiessa mieleen nousivat vanhat kotimaiset elokuvat, jotka esittelevät perinteiset maalaiskylän ihmissuhteet isäntineen, emäntineen, opettajineen ja rovastineen. "Äärimmilleen kiristyvä jännitys" oli kirjailijalle tavoittamaton kuvitelma, mikä on ymmärrettävää johtuen hänen "kiltistä" ja kirkollisesta porvaristaustastaan. Nimi Simojoki tuo väkisin mieleen arkkipiispan. Niinpä osoittautui, että Aili oli Martin sisar.
Nykyajan käsitys jännityksestä on myös ihan eri kuin viime vuosisatainen. Päähenkilön surutyö kuolleen puolison johdosta oli ainut todentuntuinen kuvaus. Sen sijaan murhamysteerin syyllisehdokkaiden ehdottelu ei ollut lähellekään Agathan veroista. Panen tämän kirppikselle menevien joukkoon.
Björn Kurtén: Viattomat tappajat ( 1988 )
Otsikosta saattaisi kuvitella kyseessä olevan toimintaleffan käsikirjoitus, mutta sisältö on aivan muuta. Kirjoittaja oli tiedemies, paleontologi, jolta fiktiokin on sujunut.
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.
Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."
Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.."
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."
Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.
Seuraavaksi Kurtén tarttuu biologin silmin Nils Holgerssonin ja muiden peukaloistarinoiden tai jättiläistenkin maailmaan. Jos ihminen todella pienennettäisiin pikku-ukoksi, hän ei voisi toimia kuten normaalikokoinen, ei älyllisesti eikä fyysisesti. Solujen koko rajoittaisi niiden määrää; aivot pienenisivät ( älykkyys rajoittuisi ), näkökyky heikentyisi, suhde painovoimaan ja ympäristöön yleensä muuttuisi ( voisi kävellä veden päällä kuten vesimittari ) jne.
Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.
Tansaniassa tulivuoren tuhkaan on kivettynyt kahdella jalalla kävelleen hominidin jalanjäljet noin 3,6 miljoonan vuoden takaa.
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.
Kirjan nimikkotarinassa Kurtén tuo esiin sapelihammaskissojen todennäköisen sukupuuttoon kuolemisen syyn. Ne erikoistuivat tiettyihin saaliseläimiin, joiden kadottua syystä tai toisesta, tuhoutuminen kohtasi.
Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.
Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."
Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.."
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."
Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.
Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.
Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )
