Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Richard Wright: Musta poika ( 1945, suom. 1972 )
Yhdysvaltoja repii parhaillaan sisäinen kahtiajakautuminen republikaanien ja demokraattien kesken sekä vanhastaan värillisten ja valkoihoisten kesken. Maan presidentti ei edesauta kansansa yhtenäistämisessä.
Joten tavattoman sopivaa oli lukea tässä yhteydessä Wrightin omaelämänkerta, kuvaus mustaihoisen neekerin ( hän käyttää itsestään tuota sanaa - se oli varmaan siihen aikaan "korrektia") kasvusta lapsuudesta nuorukaiseksi valkoisen Etelän hengessä 1910-luvulla.
En muista aikaisemmin lukeneeni näin onnistunutta kuvausta värillisten elämästä ja asemasta Amerikassa. Kirja on syvällinen ja analyyttinen. Se tuo osuvasti esiin mustaihoisten kulttuurin ja ajatusmaailman tuohon aikaan. Se paljastaa pelottavan realistisesti valkoihoisten suhtautumisen "mustanahkoihin". Ja mitä tulee tämän päivän tapahtumiin USA:ssa, on helppo arvella samojen syiden vallitsevan edelleen sukupolvista toisiin.
"Milloin tahansa pohdin syytä Amerikan mustien elämän onttouteen, päädyin samaan lopputulokseen: neekerien ei milloinkaan ollut sallittu täydellisesti omaksua länsimaisen sivistyksen henkeä, he elivät siinä, mutta eivät siitä."
Richard-pojan elämä oli rankkaa: isä hylkäsi perheensä, äiti sairastui vakavasti, isoäidin ja muun suvun uskonnollinen ahdasmielisyys oli painostavaa.
"Äidin kärsimyksistä tuli ajatuksissani tunnuskuva. Siihen yhdistyivät köyhyys, tietämättömyys, avuttomuus, tuskalliset, hämmentyneet, nälän ahdistamat päivät ja tunnit, levoton siirtyminen paikasta toiseen, turha etsiminen, epävarmuus, pelko, kauhu, tarkoituseton tuska ja loputon kärsiminen."
Kaksitoistavuotiaana hänelle oli muodostunut elämänkäsitys, mitä myöhemmät kokemukset eivät enää voineet muuttaa. Hänelle oli kehittynyt kärsivällisyyttä, kriittisyyttä, harkitsevuutta - suvaitsevuutta ja arvostelevuutta samalla kertaa. Hänellä oli myötätuntoa niitä kohtaan, joilla myös oli kärsimyksiä elämässään.
Kahdeksannella luokalla ollessaan hänessä heräsi halu kirjoittaa kertomus. Se sai nimen "Helvetin esipihan poppamies". Tarina julkaistiin paikallisessa lehdessä. Se herätti huomiota koulutovereiden ja sukulaisten keskuudessa. Koulutoverit eivät voineet ymmärtää, miksi hän oli kirjoittanut sen - eihän niin tavattu tehdä. "Koska minua halutti." Isoäiti piti sitä syntinä, mainittiinhan siinä sana paholainen, ja uhkasi ajaa Richardin talostaan, jossa tämä äitinsä kanssa asui. "Se on paholaisen työtä."
"Kuulin huhuna koulun johtajan haluavan tietää, miksi olin käyttänyt ´helvetti´-sanaa. Tunsin syyllistyneeni rikokseen. Jos olisin täydellisesti käsittänyt. missä määrin olin poikennut ympäristöni totunnaisesta elämäntyylistä, tuskin olisin pannut enää sanaakaan paperille."
Jo varhain hänen oli etsittävä työtä perheen elatuksen avuksi ja erään päämäärän toteuttamiseksi.
"Kysyisin vain sinulta erästä asiaa."
"Niin, herra", sanoin ilmeettömällä äänellä.
"Sano, poika, onko sinun nälkä?" hän kysyi vakavasti.
Tuijotin häneen. Hän oli lausunut juuri sen sanan, joka kosketti sisintä sieluani. Mutta en voinut puhua hänelle. En saattanut kertoa hänelle, että käsrsin nälkää säästääkseni rahaa Pohjoiseen menoa varten...
Minun oli nälkä, ja hän tiesi sen. Mutta hän oli valkoinen mies ja tunsin, että jos kertoisin hänelle näkeväni nälkää, paljastaisin jotakin häpeällistä."
Mustien ei sallittu käyttää kaupungin puistoja tai leikkikenttiä eikä varsinkaan kirjastoa. Kuitenkin Richardilla oli vastustamaton halu lukea. Vihdoin hän onnistui erään juonen avulla keplottelemaan itselleen kirjastosta lukemista, ja uusi maailma avautui hänelle.
"Lukeminen aivan huumasi minut. Saatoin elää päiväkausia jonkin romaanin virittämässä mielentilassa. Mutta en voinut päästä syyllisyydentunteesta. Mahtoivatko ympärilläni työskentelevät valkoiset miehet huomata, että olin muuttumassa, että olin alkanut tarkata heitä toisin kuin ennen?"
Kirjallisuuden löytäminen herätti hänessä myös jälleen halun kirjoittaa itse. Mutta hän havaitsi olevansa ( vielä ) kykenemätön siihen.
"Tietämättömyyteni ja asemani saivat sen vaikuttamaan mahdottomalta urakalta. Tiesin nyt, mitä neekerinä oleminen merkitsi. Pystyin kärsimään nälkää. Olin oppinut elämään viha sydämessäni. Mutta nyt tajusin, että oli tunteita, jotka oli minulta kielletty. Elämän hengähdyksen ei ollut koskaan sallittu puhaltaa ylitseni, ja se enemmän kuin mikään muu loukkasi ja haavoitti minua. Minut valtasi uusi nälkä."
Lopulta koitti aika, jolloin hänelle oli mahdollista paeta Pohjoiseen. Paolla ei ollut vielä selvää päämäärää, vaan kyse oli paosta sisäisiä ja ulkoisia vaaroja kohtaan. Sisäiset vaarat johtuivat alituisten järkytysten tuottamasta arkuudesta, epäluuloisuudesta ja jännittyneisyydestä, ulkoiset vaarat koskivat alituista väkivallan ja kuoleman uhkaa.
"Mutta mitä muita mahdollisuuksia minulle Etelässä olisi jäänyt korostaa omaa luonnollista olemustani kuin antautua kielteisyyden, kapinan ja väkivallan vietäväksi?"
( Tässä ollaan lähellä kaiken terrorismin alkujuurta. )
"Lähdin Etelästä heittäytyäkseni päätä pahkaa tuntemattomaan, edessäni oli uusia kohtaloita, joihin ehkä suhtautuisin uudella tavalla. Jos elämäni muodostuisi uudenlaiseksi, ehkä hitaasti ja vähitellen oppisin tuntemaan itseni ja omat mahdollisuuteni."
Aapeli ( Simo Puupponen ): Mutahäntä ja muita ( 1953 )
Oli pakko ottaa loiventava pakinakokoelma edellisen masentavan jälkeen. "Tärkeintä on, ettei pakina ole syvä vaan hyvä." Tuumii Aapeli kirjansa aluksi, mutta hyvän ja hauskan lisäksi hänen pakinansa ovat myös syviä - ei koulumestarimaisesti opettavaisia, vaan pehmeästi ja vaivihkaa lempeästi miettimään ohjaavaisia.
Noin 70 vuotta sitten kirjoitettu "Valkoisen miehen puhe" kertoo Tom Wilkinsistä, Amerikan tulevasta presidentistä, joka kampanjamatkallaan kuulee alkuperäiskansalaisten reagoivan puheisiinsa innostuneena äidinkielellään: "Humppaa, humppaa, humppaa!" Mikä sitten osoittautuukin kertomuksen lopussa tarkoittavan hevon p-kaa. - Eipä ole maailmassa Aapelin näkökulma muuttunut, vaikka miehet ovat vaihtuneet ja puheet rääviytyneet.
Lempeän luonteenlaatunsa Aapeli paljastaa kertomuksessa, missä Vinski ( josta on ihan omat kirjansa ) myy kavereilleen valkoisia elefantin poikasia, joita hänellä ei tietenkään ole vielä, vaan toivottavasti vasta sitten kun sirkus tulee paikkakunnalle. Kun paikalle tullut setämies tutkittuaan Vinskin epäilyttävää bisnesideaa lopulta myöskin ostaa option elefantinpoikaseen,..
"Vinski punastui, Sitten hänen kasvonsa levisivät nauruun, joka valaisi koko maailman.
Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut."
Savolaista huumoria ja viisautta edustavat Aapelin pakinoiden maalaishahmot Hermanni Hulkkonen ja hänen emäntänsä Eveliina, jotka antavat tässä keskustelun mallia meille somessa ryvettyneille:
- Eivät ne tunnu lakkaavan.
Kissa aukaisi silmänsä, mutta totesi Hermannin puhuvan eukolleen.
- Vai eivät ota lakatakseen.
Eveliinasta oli tällainen puhetapa mieluisa, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin myönnytellä ja olla tietävinään. Se on keskustelemista se eikä mitään tyhjää toraa, jollaisesta Eveliina ei pidä, ei varmasti, se on tietty.
...
- Kummallista pitää olla, ettei tuota sielua sisässään huomaakaan ennen kuin alkavat piinat, sielun vaivat. Ja nehän alkavat kohta, kun jää joutilasta aikaa miettiä tai tuumailla. Ei pitäisi mäkitupalaisen miettiä, ei pitäisi. Kynnet syvällä työssä ja hattu silmillä pitäisi elämänsä elää niin ei sielukaan ahdistaisi.
Ja kunnon pakinan tapaan lopussa paljastuu Hermannilla olleenkin lapamatoja, joihin hän kirkolla, käytyään ensin pastorin luona vaivojansa valittamassa, sai lopulta lääkäriltä matolääkkeet.
Kirjassa on oiva Rolf Sandqvistin kuvitus:
