lauantai 28. marraskuuta 2020

Viikon 48 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Colin Dexter:  Palvelus vainajalle  ( 1979, suom. 1992 )

Luin heti perään toisen Morse-kirjan - ei olisi pitänyt. Toki teksti oli nautittavan sujuvaa ja helppolukuista, mutta loppuratkaisua pitkitettiin aivan liian kauan ( Jotta sivumäärä kustantajan mielestä tulisi täyteen? ). Ja lisäksi en pitänyt edellisessäkin kirjassa, ja monessa muussakin dekkarissa, esiintyvään kliseeseen:

"Hän ajatteli kuitenkin, että häneltä jossain vaiheessa oli jäänyt jotain huomaamatta - jokin niin tärkeä seikka, että se olisi ollut avain tähänkin labyrinttiin."





Jhumpa Lahiri:  Missä milloinkin  ( 2018, suom. 2020 )


Päällimmäinen ajatus näistä lyhyistä kertomuksista on alakuloisuus, herkällä kädellä kirjattuja arkisia tapahtumia, joissa paljastuukin syvempää näkemystä - tunnelmaa.
Käsittääkseni kyseessä on kirjallisuuden laji, joka on kuulemma nyt suosiossa, ns. autofiktio. Kertoja kuvaa omaa elämäänsä; missä määrin se on kuviteltua, missä määrin tapahtunutta.
Pienistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka koostuu kertojan suhteesta arkeen, työhön, ystäviin ja rakastettuun, omaisiin - äitiin ja edesmenneeseen isään - oman minän ominaislaatuun.




Toni Morrison:  Luoja lasta auttakoon  ( 2015, suom. 2016 )

                           Nobel-palkinto 1993 


Sain käsiini toisenkin Morrisonin kirjan. Oli odotettua, että hän kertoo taas mustan ihonvärin vaikutuksesta valkoisten maailmassa; miten vaaleaihoinen äiti reagoi saatuaan pikimustan lapsen, miten se kariutti avioliiton ja mitä se vaikutti lapsen kasvuun ja myöhemmin aikuisuuteen.
Ja hyljeksitty lapsi, vain saavuttaakseen äitinsä ja ympäristön hyväksynnän, antoi todistajanlausunnon opettajan hyväksikäytöstä - ja näin tuhosi opettajan elämän. Tarinan edetessä tulee aavistus, että lapsi valehteli, mikä kirjan loppupuolella paljastuukin.

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuksien takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en vain osannut rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan tosiaan rakastan."

Tyttö, Bride, valitti poikaystävälleen, että äiti inhosi häntä mustan värin vuoksi. Ystävä sanoi:

"Väriähän se vain on. Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti... Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä."

[ Blogger haluaa taas temppuilla fonttikoolla! ]

lauantai 21. marraskuuta 2020

Viikon 47 / 2020 kirjakassi

 





Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.







Nadine Gordimer:   Poikani tarina  ( 1990, suom. 1991 )

                                 Nobel-palkinto 1991


Poikani tarina on ehkä enemmänkin tarina hänen isästään, äidistään ja isän rakastajattaresta sekä tarina Etelä-Afrikan värillisten ja mustien taistelusta valkoisten apartheid-terroria vastaan.
Pojan kasvu aikuisuuteen saa voimakkaan sysäyksen hänen yllätettyään isänsä yhdessä rakastajattarensa kanssa elokuvateatterissa. Gordimer kuvaa isän, Sonnyn, kehitystä opettaja-virkamiehestä maanalaisen poliittisen liikkeen toimijaksi. Hän saa vauhtia rakastajattarensa, Hannahin "sielunkumppanuudesta" vaiteliaan vaimon jäädessä pitämään kodin kulisseja pystyssä.

Vähitellen poliittisessa liikkeessä tapahtuu hajaannusta, Sonny jää sivuraiteelle, Hannah poistuu saadessaan tärkeän viran. Ja yllättäen paljastuu, että perheen äiti, Aila, onkin toiminut salaa mieheltään ja pojaltaan terroristien kuriirina. Äidin on paettava ulkomaille välttääkseen vankilatuomion. 

Lopulta perhe on hajonnut - koti jopa poltettu. Pojan ajatus:
"Mutta minä olen nuori, ja nyt on tullut minun aikani - naisten kanssa. Minun aikani politiikassa on vasta tulossa. Minut suljettiin sen ulkopuolelle, heidän mielestään minulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa, mutta minä olen se joka jonain päivänä kirjaa muistiin mitä isä ja minun äitini Aila ja Baby ( sisko ) ja kaikki muut tekivät, millaista todella oli elää elämää, joka oli loputonta taistelua..."



Colin Dexter:  Kulki kerran metsätie  ( 1992, suom. 1995 )

Edellisen jälkeen loiventavaksi nappasin dekkarihyllystämme satunnaisen Morse-kirjan. Otos osoittautui onnistuneeksi, sillä pitkään aikaan en muistanut juonta enkä loppuratkaisua.

Dexterin kirja on sikälikin mukava luettava, että kappaleet ovat lyhyitä, helposti muistettavia, jos täytyy - niin kuin täytyy - käydä välillä suorittamassa arkisia askareita, joiden jälkeen pääsee helposti taas juonesta kiinni.

Ylikomisario Morse on miellyttävän persoonallinen tyyppi, vähän boheemi ja taiteellinen, jolla naisasiat tahtovat epäonnistua tai ainakin jäädä lyhytaikaisiksi. Hänen työparinsa Lewis ( täytyyhän Sherlockilla olla Watson ) on suoraviivainen toiminnan mies. Kirjan tarina kehittyy pala palalta kohti yllättävää loppuratkaisua, jonka muistin sitten vasta ihan viimeisillä sivuilla.




tiistai 17. marraskuuta 2020

Papan Galleriasta

 


Jos minä päästäisin ihmiset galleriaani, mitä minä näyttäisin heille? Sadepäivän viihdykkeeksi kevyttä ja vanhanaikaista; Simenonin Maigretin marssittaisin menneenajan Ranskasta, Sariolan Susikosken sodanjälkeisestä Suomesta. 
Juha Itkosen panisin rokkaamaan, Kjell Westölle kitara käteen. Siinähän tuo menisi sadepäivä Papan Galleriassa, jos minä näyttelyn pitäisin. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Viikon 46 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tove Jansson:  Nukkekaappi  ( 1978 )

Otin tämän ohuen kirjan palauttavaksi Pamukin jälkeen luullen sitä keveäksi. Mutta usein on ennenkin käynyt: mitä kapeampi kirja sitä leveämpi sisältö - syvempi.

Nukkekaappi-kertomus oli itselle osuva, olihan siinäkin eläkkeelle jäänyt mies, joka ajankulukseen alkoi "leikkiä" ( väärä sana varmaan ) nukketalon rakentamisen parissa. [ Itse leikin esim. matkaillessa näin ]
Hän keskittyi siinä määrin, että suhteet ystäviin muuttuivat etäisiksi, asuinkumppani alkoi hermostua ja sai mustasukkaisuuskohtauksen - raivarin, mikä sitten lopulta palautti suhteen kohdalleen.

Aikakäsite-tarinassa oli ideana vanhenemisen mukanaan tuoma ajantajun hämärtyminen, mistä voi seurata outoja asioita. Lopussa Jansson yllättää kääntämällä kertojan aseman päälaelleen.

Nyt kun matkustaminen on pandemian takia hankalaa, tämä tarinakokoelma tarjoaa matkailusta pitävälle lukemista. Lokomotiivi-kertomuksen keskushenkilö ei tosin itse matkusta, vaan kuvittelee matkustavansa.

"Elämys ei koskaan voi olla samaa kuin kuvitelma elämyksestä. Niin hän uskoi."

Kertomuksessa Hilosta, Havaijilta mummu sanoo:

"... että hän säälii kaikkia turisteja, ne ovat niin hulluja ja juoksevat sellaisen perässä mitä yhtä hyvin voisivat löytää kotoakin. Hedelmä näyttää heidän maassaan toisenlaiselta kuin Hilossa, samoin sade tai kala tai naiset. Ja loppujen lopuksi ei ole kysymys mistään sen tärkeämmästä kuin esimerkiksi hedelmästä, sateesta tai naisista, sama juttu kaikkialla."

Vielä lopuksi yksi kommentti taiteen olemuksesta. Kertomuksessa Taidetta luonnossa Jansson panee näyttelyn vartijan toteamaan:

"Asian voi ottaa esimerkiksi näinkin. Koska taideteos voi olla suunnilleen mitä tahansa ja siitä näkee vain sen mitä tahtoo nähdä voisi jättää paketin aukaisematta ja ripustaa sen seinälle sellaisenaan...
Mutta minä sanoin ihan oikein. Salaperäisyys on tärkeää, jollain tavoin hyvin tärkeää."





Toni Morrison:  Koti  ( 2012, suom. 2014 )

                           Nobel-palkinto 1993

1950-luvulle sijoittuva kertomus kahdesta siskoksesta; Korean sodasta palannut veli Frank ja avuton, hyväksikäytetty sisar Cee kasvavat syrjäisen maalaiskylän itsenäistyviksi asukkaiksi. Frank on sodan kauhujen henkisesti vammauttama, Cee palveluspaikkansa rotuhygienikkolääkärin lähes surmaama kokekaniini. Frank saa ystävällisten ihmisten avustamana sisarensa pelastetuksi, ja molemmat vähitellen toipuvat.
Morrisonin kuvaus on upeaa, vähäeleistä. Hän saa esiin köyhien värillisten yhteisön tavan elää, käsityksen elämän arvoista, itsekunnioituksen ja uskonnon merkityksen.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Viikon 45 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.


                             
                            
Orhan Pamuk:  Lumi  ( 2002, suom. 2004 )
                           Nobel-palkinto 2006


Tarttuessani tähän kirjaan ajattelin saavani ehkä jotain tolkkua tähän:


 Mutta kirja kertoikin ajasta, jolloin valtio vielä suosi sekulaaria, uskonnotonta yhteiskuntaa Atatürkin perintönä ja jolloin islamistit toimivat vähemmistönä maanalaisesti. Nykyinen suuntaus näyttää olevan menossa kohti islamistista valtiota.


Kirjassa Saksassa pakolaisena ollut runoilija Ka palaa Turkkiin pieneen Karsin kaupunkiin, joka jää eristyksiin lumentulon vuoksi. Eristyksen aikana tapahtuu murhia, vallankaappaus ja muita väkivaltaisuuksia. 

Karsiin tulon syynä oli tehdä lehtijuttu alueella esiintyvistä tyttöjen itsemurhista, jotka liittyivät uskonnolliseen vaatimukseen käyttää huivia ja toisaalta oppilaitosten huivikieltoon. Hän haastatteli asukkaita kuullakseen itsemurhatarinoita.



"Ka´ta ei niinkään järkyttänyt tarinoita leimaava köyhyys, avuttomuus ja järjettömyys. Ei liioin isien ja äitien tolkuttomuus, kun he kurittivat tyttäriään hakkaamalla eivätkä päästäneet näitä edes ulos, ei myöskään mustasukkaisten aviomiesten uhkailu eikä vähäväkisyys. Ka´ta pelotti ja hämmästytti ennen kaikkea se, että itsemurhat olivat niin äkkiseltään, varoittamatta ja salakavalasti, pujahtaneet keskelle ihmisten arkea."


Eristyksen aikana runoilija joutuu taiteilemaan kaupungissa eri intressipiirien välillä, puolueväen, poliisin, lehdistön, uskonnollisen šeikin, imaamikoululaisten, maanalaisen islamistin, valtion tiedustelupalvelun ja armeijan kanssa. Kaiken lisäksi hän rakastuu tulisesti tapaamaansa nuoruudenrakastettuunsa. Kokemansa hän intoutuu kirjoittamaan runoiksi, jotka "ilmaantuvat" hänelle.

Tarkoitus oli, että Ka pakenee rakastettunsa kanssa yhteyden ulkomaailmaan taas avauduttua. Lähdön hetkellä hän paljastaa islamistin piilopaikan, ja tämä surmataan. Niinpä Ka joutuu lähtemään yksin, sillä hänen rakastettunsa olikin ollut islamistin heila, joka suuttui teosta.

Kirjailija Pamuk on kertomuksessa Ka:n ystävä ja tulee selvittelemään Ka:n vaiheita Karsissa. Ka nimittäin muutaman vuoden kuluttua ( kostoksi ) ammutaan pakopaikassaan Saksassa. Hän yrittää löytää Ka:n kirjoittamat runot, joita Saksan kodista ei löytynyt.

Tarina alkaa loppuvaiheessa mennä melko imeläksi, sillä nyt Pamuk puolestaan on rakastumassa runoilijan/islamistin eksään. Myös Ka oli Karsissa tolkuttoman onnellinen - pelokas ja mustasukkainen. Ehkäpä turkkilaiset ovatkin niin tunteellisia ja kiihkeitä, mitä meikäläinen tavan hämäläinen ei tahdo käsittää.

Pamukin lähtiessä Karsista eräs saattajista sanoo:
"On kyllä yksi juttu, mutta te ette pidä siitä...Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa."