Finlandia-Bolla

Pajtim Statovci

Olen lukenut vasta "Kissani Jugoslavian", millä osallistuin Helmet-haasteeseen viime vuonna. Tässä linkki siihen. 

Nyt täytyy pitää polla hereillä Bollan takia, jotta saisin sen käsiini.

Kissani

   Pajtim Statovci

Mitä sana Jugoslavia tuo mieleeni? - - Pönäkän valtiomiehen, Titon. - Ja sitten myöhemmin, kun homma levisi käsiin, muistan ajaneeni lentokoneessa rinkiä korkealla Sarajevon ilmatilassa odottamassa lupaa lentää edelleen Suomeen, samalla kun alhaalla tykit jylisivät.

   Muistan sen hädän ja sodan, mitä televisiossa näytettiin, "Balkanin teurastajan" Ratko Mladićin, Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin - nämä kolme oikeastaan vasta sitten kun heitä jo tuomittiin johtamistaan kauheuksista. Mutta mitä se elämä oli tavallisen ihmisen tasolla siellä ja täällä Suomessa pakolaisen arjessa, siitä ei minulla oikeastaan ollut käsitystä - ennen kuin nyt luettuani tämän kirjan.

   Kovin jokapäiväisesti olen suhtautunut maahanmuuttajiin, minä karjalaisen evakon poika, koska naapurissa leikkivät vilkkaat palestiinalaisen isän lapset, koska lähipitseriaa pyörittävät Kosovon albaanit ja koska jostain Balkanilta on lähikaupan nuori kahden lapsen äitikin.
   En haluaisi olla "maahanmuuttokriittinen" ryssävihaaja, hurrittelija, mustalaisvitsien kertoja, mutiaisten halveksija. Mutta kuinka sitten suhtautuvat Balkanilla albaanit ympäristöönsä:

   "Bulgarialaisella on hyvät kaupankäyntitaidot mutta kehno ihmistuntemus; serbialainen oli häijy, sielultaan ja sydämeltään paha; makedonialainen oli itsetuhoisen itsevarma eli helposti huijattavissa; bosnialainen valehteli minkä sivubisneksiltään ehti; mutta albaaniin, albaaniin saattoi luottaa kuin kiveen. Albaanit auttoivat hädässä olevia ihmisiä, kun muiden maiden kansalaiset parveilivat rahan ja omaisuuden perässä kuin haaskalinnut."

    

Me kaikki katsomme maailmaa omien, väritettyjen lasiemme läpi. Sata vuotta sitten Suomessa värit, punainen ja valkoinen, eivät ottaneet millään sopeutuakseen vierekkäin. Vieläkin suvussamme kerrotaan, miten Toivolle kävi, ketkä ampuivat viattoman nuorukaisen. Kuinka on mahdollista, että yhtäkkiä peto pääsi irti Balkanilla, ihmishenki ei mitään maksanut - tänä päivänä Syyriassa ja ties missä.

  Ja se peto raastoi kaiken, kulttuurin ja siihen syvälle liimatun uskonnonkin. "Kun uutisissa kerrottiin, mitä .. oli Račakissa tapahtunut, aloimme kyseenalaistaa jumalan olemassaolon... Ja missä hän oli, kun kertaalleen kiinni otetuille miehille sanottiin juoskaa karkuun, ja kun miehet juoksivat ylös mäkeä, heidät ammuttiin puolivälissä matkaa. Ja kun välikohtauksen jäljiltä näytettiin videokuvaa orvoksi jääneestä itkevästä pikkupojasta, mitä jumala teki tuolla lapsella? Jumala ei tehnyt tuolla lapsella mitään, sillä jumalaa ei ollut."

   Jotkut onnistuivat pakenemaan syyllisyys niskassaan - "Eikö olisi kunniallisempaa menehtyä kuin lähteä karkuun? Kuolla mieluummin sodassa kuin vanhuuteen?" Ja perillä vieraassa maassa huoli ja ikävä sukulaisista, kultturishokki, vieras kieli, kantaväestön epäluulo ja suorastaan viha, aikaa myöten lasten sopeutuminen ja vieraantuminen vanhempien perinteistä. Rauhanteon jälkeen havainto, ettei paluuta kaivattuun entiseen enää olekaan. Mies kirjoittaa Kosovosta Suomeen jääneelle vaimolleen, joka saa kirjeen:
"... mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille, joita ei enää ollut."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.