Viikon 16 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Isabel Allende:  Rakkaus ja varjo  ( 1984, suom. 1987 )

Taas näkökulma Chilen vaikeisiin vuosiin, joista olen jo  lukenut Marquezilta "Miguel Littínin maanalainen seikkailu Chilessä" ja "Patriarkan syksy" tai miksei Pablo Nerudan "Tunnustan eläneeni".

Tässä kirjassa kuvataan todellisuudesta vieraantuneen, tai paremminkin eristäytyneen, porvariston ja tavallisen kansan, työväestön ja talonpoikien, erilaista asemaa diktatuurissa. 

Porvarillista maailmaa edustaa toimittaja Irene, joka palkkaa työttömän psykologin, Franciscon, lehteensä valokuvaajaksi. Francisco on Espanjan sotaa paenneen sivistyneistöä edustavan perheen poika, joka toimii maanalaisesti junttaa vastustavissa piireissä.

Yhteistyö heidän välillään sujuu hyvin, ja kehittyy vähitellen rakkaussuhteeksi - vaikka Irenellä on jo pitkään ollut armeijan kapteeni sulhasena.

Työnsä yhteydessä he tapaavat talonpoikaisperheen, jonka tytär joutuu poliisien kaappaamaksi, ja katoaa. Asiaa selvitellessään he löytävät vanhan kaivoksen uumeniin kätketyn tytön ruumiin sekä lukuisia muita vainajia.

Tytön sukulaista, joka on poliisin palveluksessa, haastateltuaan ja keskustelun nauhoitettuaan Irene tajuaa olevansa vaarassa. Siitä huolimatta hän antaa nauhan kardinaalin haltuun, koska kirkolla vain on enää voimaa vastustaa junttaa.

Irene joutuukin aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviytyy nipin napin hengissä. Tämän jälkeen Francisco ja hän naamioituneina pakenevat maasta.

"Francisco aprikoi oikullista kohtaloa, joka oli pakottanut hänen vanhempansa jättämään synnyinseutunsa ja lähtemään maanpakoon. Sama kohtalo palauttaisi kenties nyt, vuosia myöhemmin, nuo seudut hänen asuttavakseen - niin ikään maanpakolaisena."

Isän ohje lähtijöille:

"- Pitäkää mielessänne vain nykyhetki. Älkää haaskatko voimia eilisen haikailuun tai huomisen haaveiluun. Kaiho kuluttaa ja tuhoaa, se on maanpakolaisen vaarallisin pahe. Mihin tahansa jouduttekin, teidän on asetuttava sinne taloksi niin kuin se olisi lopullinen asuinsijanne - pitää olla aikaperspektiivin tajua."

( Kaipauksen välttäminen ei niin vain onnistu, siitä on havaintoja evakon poikana. )

Rauno Pankola:  Afrikan safari

                             autolla Afrikan ympäri ( 1961 )

Tämän kirjan luin saadakseni paljon väriä vaimon usuttamaan haastekarttaani, verestääkseni vanhoja maatieteen opintojani sekä tyydyttääkseni ( sohvalla ) maailmanmatkaajan ja seikkailijan tarpeitani. Ja kyllä se kannattikin - nimittäin löhötä sohvalla lukien niistä tavattomista vaikeuksista, mitä tuollainen puolitoista vuotta kestänyt autosafari vaati ajoittain tiettömillä taipaleilla lukuisine vaikeuksineen:

Oli kielivaikeuksia, byrokraattisia mahdottomuuksia, sadetta, hellettä, kuivuutta, kuumuutta, sairautta - rotuennakkoluuloutta puolin ja toisin. Kieltämättä kirja heijastelee Pankolan valkoisen miehen asennetta värillisiin. Siinä on jotakin vanhaa suurriistan metsästäjän henkeä. Onneksi he eivät saaneet mitään suurempaa vahinkoa aikaan aseillaan, joita matkavarusteisiin kuului, kameralla onnistui paremmin.

Afrikkaan he saapuivat laivalla Marokon Tangeriin. 60 vuotta sitten se näytti tietysti erilaiselta kuin nykyään. 

Rannikkoa pitkin Casablancaan, missä byrokraatit väittivät, ettei Agadirista pääse eteenpäin Dakariin rosvojen ja kapinallisten takia. Sinne he kuitenkin lähtivät.

Agadirissa varoitukset yltyivät, ja niinpä he kääntyivät "takaisin" Atlasvuoriston läpi Oujdaan, Välimeren rannikon ja Algerian rajan tuntumaan.

Sitten etelään Colomb-Béchariin kivikkoaroa pitkin, minkä jälkeen dyynit alkoivat. Saharan ensimmäinen kohde oli Adrar. Etelässä Bouremissa he yhyttivät Niger-joen ja jatkoivat Gaoon.

Sieltä matka kääntyi länteen kohti Dakaria, joka oli alkuperäisessä reittisuunnitelmassa. Matkan varrella oli kuitenkin kuuluisa Timbuktu, se joka "on kauempana kuin pippuri kasvaa." Timbuktu muuten tarkoittaa suomeksi "Pullistuneen navan paikkaa" johtuen seudulla yleisestä napatyrästä ihmisillä.

Malin pääkaupungissa Bamakossa piti korjata auton renkaita. Siellä myös virkaintoisuus pankissa nosti tunnelmaa:

"Lähtiessämme Suomesta meillä ei ollut minkäänlaisia rotuennakkoluuloja. Mutta nyt päättelimme, ettei tyhmempää voinut olla kuin sudanilaisneekeri, joka on saanut jonkinlaisen viran."

Guinean puolella oli taas kauhea byrokraattiselkkaus, mutta he onnistuivat puhumaan itsensä Sierra Leonen puolelle Freetowniin. Siellä Mimosa-rouva joutui sairaalaan kuumeilun takia, ja maasturi korjaamolle huoltoon. Täällä Pankola suoritti pitkän viidakkoretken tutkimusmatkailijahengessä Golan viidakkoon, mistä palattua rouva oli jo toipunut.

Matka jatkui: Sierra Leonesta Norsunluurannikon kautta Ghanaan Akkraan, missä he viettivät joulun 1959.

Sitten Togo ( kaamea vatsatauti! ), Benin ja Nigeria, josta kerrotut tapaukset selittävät kaiketi hyvin nykyisten "nigerialaiskirjeiden" taustan periytyneet asenteet.

Kamerunin jälkeen Gabon, missä päiväntasaaja ylitettiin. Maasto oli lähes kulkukelvotonta maastureillekin. Lopulta he pääsivät Lambareneen, missä silloin vielä eli kuuluisa 85-vuotias tohtori Albert Schweitzer, jota he pääsivät haastattelemaan.

Kongo-joen ylitettyään he tulivat Leopoldvilleen, nykyiseen Kinshasaan, mitä he pitivät kauniina ja varakkaana kaupunkina.

Täältä matkaa oli Kapkaupunkiin 7000 km, josta lähes tuhat oli jälleen vaikeakulkuista. Angolan Luanda jäi taakse, matka jatkui kohti etelää Ambomaata eli nykyisen Namibian pohjoisosia. Sen jälkeen oli helppo vaihe ajaa Namibian läpi Kapkaupunkiin Etelä-Afrikkaan.

Perillä vaimon sairaus paheni, ja hän lähti Suomeen parantelemaan malariaan, mitä kesti neljä kuukautta ennen tervehtymistä.

Neljä kuukautta kesti Pankolan oleilu koleassa Kapissa passi- ja paperisodan sekä auton kohentamisen takia. Matkakaveriksi tuli vaimon sijaan nyt Lex. Matka katkesi ennen Durbania auton vaihdelaatikon takia.

Hluhluwen puistoalueella he saivat tuntumaa suurriistaan, sarvikuonoihin - kameroilla.

Beiran satamakaupungista matka kääntyi sisämaahan Zimbabwen ( Rhodesia ) pääkaupunkiin Harareen ( Salisbury ). Sieltä edelleen Malawiin ( Njassamaa ) ja Tansanian Dar es Salaamiin ja Sansibariin.

Matkan hurjin etappi oli varmaankin Kenian rajan tuntumassa sijaitseva Kilimandsaron vuorelle ( n. 6 km ) kiipeäminen.

Kenian Nairobista Ugandan Kampalaan, sieltä Sudanin Juban kautta Khartumiin. Kampalan jälkeen heillä oli kosketus norsulaumoihin. Tie huononi jälleen maastoksi. 

Jubasta pääsy eteenpäin oli vain Niilin laivalla. Khartumista taas ajoa erämaassa Abu Hamediin, josta varsinainen Nubian aavikko alkaa. Sen ylittäminen vaati rautatielinjan seuraamista ja tarkkojen ohjeiden noudattamista. Auton rikkoutuminen olisi kohtalokasta. He pääsivät onnellisesti perille Niilin rannalle Wadi Halfaan.

Niiliä pitkin Assuanin ja Luxorin kautta Kairoon.

Aleksandriasta alkoi sitten viimeinen ajourakka Afrikassa Välimeren rannikkoa länteen. Tripoli ja Tunis, josta laivalla Marseilleen Ranskaan. Sieltä Pariisiin  ja edelleen Belgiaan, sitten Amsterdamiin, jonne Lex jäi ja lopulta Köpenhaminaan, josta laiva lähti Suomeen uudenvuodenaattona ollen perillä 2. 1. 1961.

Haastettu 6

Talvimatkan jälkeen tuli mieleen lukea toisten matkakertomuksia ihan vaan ekologisesti ja rennosti kotisohvalla.

Ensin maistiainen Euroopasta, sitten pari Pohjois-Amerikasta, kaksi myös Afrikasta, josta sujuvasti Australiaan ja Etelämantereelle. Tämän jälkeen on vuorossa kaksi hyvin erilaista näkemystä kehitysmaista Etelä-Amerikasta ja Karibialta. Lopuksi pitkä matka itään Intiaan asti.

Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan,2016

Tämä kirja oli mielenkiintoinen kuvaus Etelä-Albanian alueesta, sen ihmisistä sekä suomalaisena - ulkomaalaistaustaisena! - elämisestä tuiki vieraassa kulttuurissa. Tietojani ja kiinnostustani lisäsi Sarandan ja Butrintin alueen tuttuus. Olinhan Kreikasta päin vieraillut noilla seuduilla joitakin vuosia sitten. ( Tässä linkki ristikkoblogiini. )

Sattumoisin kirjassa kerrottiin myöskin Albanian 100-vuotisjuhlallisuuksista, joissa jättiläismäisen täytekakun syöminen ryöstäytyi etelämaisen temperamentin ansiosta täysimittaiseksi kakunpaiskontariehaksi.

Timo Kiippa: Intiaaneja ja autiokaupunkeja, Autolla läpi Amerikan, 2011

Matka alkaa New Yorkin Times Squaren urbaaneista kuvioista päätyen pian automatkaan halki mantereen San Franciscoon asti. Reitin varren etappeja kuvaillaan perusteellisesti majoittumisista ja ruokailuista alkaen intiaanikulttuurien nähtävyyksiin ja historiallisiin vaiheisiin paneutuen. Koska matka on pitkä, yksityiskohtiin pureutuva kerronta alkaa loppua kohden tuntua puuduttavalta.

Kirja antaa kokemuksellisen näkymän "toisenlaisen" Amerikan elämään, mitä tavan turisti ei kohtaa.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani, 2017

Sitten ihan toisenlainen matkakirja. Ja hyvin ajankohtainen ja kirjailijalle hyvin henkilökohtainen. Hän seuraa amerikkalaisten tuntoja eri paikkakunnilla Donald Trumpin esivaalikampanjan aikoihin aina virkaanastujaisiin saakka. Kirja antaa selkeän analyysin Trumpin ajatusmaailmasta suhteessa amerikkalaisen keskivertokansalaisen ( ? ) toiveisiin, odotuksiin ja pelkoihin. 

Trumpin valinta presidentiksi ei Juha Itkosta ilahduta. Naisten vastamielenosoitus virkaanastujaispäivän jälkeen antaa kuitenkin toivoa.

Mielenkiintoista lukea läsnäolleen välittämiä vaikutelmia tilaisuuksista, joita itse seurasi TV:stä.

Sattumoisin olen ollut katsomassa NHL-ottelua Columbusissa kannustamassa Blue Jackets-joukkuetta kuten Juha Itkonen kirjassaan kertoo tehneensä. 

Rauno Pankola: Afrikan safari, 1961

Tämä on varsinainen seikkailu- ja extreme-automatkailun kuvaus Afrikan ympäri, jollaista kukaan ei aikaisemmin ollut tehnyt. Retki tapahui ajankohtana, jolloin vanhat imperiumit olivat hajoamassa, ja useat Afrikan "siirtomaat" olivat saavuttamassa itsenäisyytensä ( 1959 - 1961 ). 

Kirja heijastelee aikansa asennemaailmaa "mustan miehen Afrikasta", joskaan varsinaisesti rasistisena en teosta pidä, vaikka neekereistä puhutaankin. Matkalla tapaamaansa nobelisti Schweitzeria siteerataan tekstissä mustasta miehestä puhuttaessa: "Hän on veljemme, mutta hyvin nuori veli, jota on autettava ja ohjattava.

Juha Vakkuri: Afrikan poikki, 2010

Edellistä kirjaa 50 vuotta myöhemmin tapahtui tämä matka, joka suuntautui Saharan eteläistä reunaa lännestä itään. Lähtöhetkellä Senegalin Dakarissa kohistiin mustan presidentin virkaanastujaisista USA:ssa. Senegalin ja Malin historiasta ja nykyajasta on paljon kuvausta, samoin hauskoja kertomuksia ja kaskuja Timbuktusta. Nigerista saan tietää, että Arevalla on vaikeuksia täälläkin uraanikaivosten kanssa. Tsadin tilanne oli silloinkin surkea. 

Vakkuri ennustaa "kansainvaellusta" pohjoiseen Välimeren yli Eurooppaan, mikä on tapahtunut nyttenmmin. Sudanin vaikeuksien kehityksen ja taustan syyt selvitetään perusteellisesti. Etiopian keisarin Haile Selassien tarina kiinnostaa siitäkin syystä, että kotikylästäni Padasjoelta toimitettiin keisarille aikoinaan komea vene.

Puskatakseilla ja busseilla tehty matka päättyy onnellisesti itsenäiseen Djiboutin satama- ja vapaakauppavaltioon Punaisen meren rannalle. Siellä kirjailija kertoo kohdanneensa miehen, joka esittää hänelle huijaustarinan, saman jonka hän oli jo kuullut lähtöpaikallaan Dakarissa ja saman jonka muunnelman minäkin olen kuullut Tunisiassa. 

Kirja on erinomainen opas avaamaan tietämystä afrikkalaisiin elämäntapoihin ja lisäämään ymmärrystä syihin, jotka aiheuttavat pakolaistulvaa Eurooppaan.

Juhani Lompolo: Maa johon mahtuu, 1975

Afrikasta Australiaan, jossa Juhani Lompolo liikkuu suomalaisten siirtolaisten asuttamilla alueilla 1973. Hän haastattelee lukuisia siirtolaisia, joiden lähdön syyt, menestyminen tai menestymättömyys kirjataan asianomaisten omin sanoin.

Yllättäen törmään aikaisemmin lukemani Afrikka-kirjan kirjoittajan Rauno Pankolan maineeseen - hänhän kävi 1960-luvulla Australiassakin. Mount Isan Suomi-seuraan Pankolalla ei ole enää tulemista. Niin pahasti hän oli suomalaissiirtokuntaa panetellut.

Heikki Hirvas

Keijo Nenonen: Jääkautta etsimässä, 1990

Australiasta on "suora" reitti Antarktikselle. Hyppään tässä kirjassa geologien retkikunnan mukaan vaikealle tutkimusmatkalle kokeilemaan, vieläkö muistan mitään maaperägeologian luennoilta 1970-luvun Turusta. Oli ilo havaita, että olin vielä jotenkin jyvällä moreenien perustutkimuksista, mutta paljon uutta opin Etelämantereen jääkauden ja jäätiköiden luonteesta. Kirjan lopussa on mielenkiintoinen havainto, että vaikka ilmaston lämpenemistä tapahtuu, Etelämantereen jäätiköt lisääntyneiden lumisateiden johdosta kasvavat.

Tutkijat palasivat Suomeen Pohjois-Amerikan kautta. Minä siirryn seuraavaksi Etelä-Amerikkaan.

Totte Mannes: Tummien laulujen maa, 1967

Hyvin persoonallisella, lähes luettelomaisella tyylillä kirjoitettu sekä taiten piirroksilla kuvitettu teos. Kirja antaa perustietoa Kolumbian eri kaupungeista 1960-luvulta, ripauksen historiaa; pikaisesti käydään venematkalla myös Amazonasin alueella Brasilian ja Perun rajoilla. Päähuomio kuitenkin on ihmisissä, kansalaisten pohjattomassa köyhyydessä ja toivottomuudessa, rikkaampien välinpitämättömyydessä. Merkilliset kohtalot tuodaan väläyksenomaisesti esiin lyhyissä dialogeissa. Nykyisestä valtavasta huumerikollisuudesta ei kerrota vielä mitään.

Bengt Packalén: Mustat kyyneleet, punainen maa, 1985

Kuuban vallankumousta on jatkunut 25 vuotta, kun kirjoittaja pereheineen saapuu kolmeksi kuukaudeksi Havannaan. Maan eri alueita, pääkaupunkia lukuunottamatta, kuvataan varsin vähän. Pääpaino on sosialistisen järjestelmän toiminnan selostamisessa sekä "uuden ihmisen", el hombre nuevo, kasvattamisen periaatteissa.  Kirjoittaja on selvästi vallankumouksen puolella, joskaan ei ummista silmiään epäkohdille.

Kuuban suuri uhka ja ongelma on ollut suhde USA:han. On mielenkiintoista nähdä, miten aavistuksen lämmennyt vuorovaikutus kehittyy Obaman jälkeen Trumpin astuttua valtaan.

Juhani Lompolo

Monica Braw: Pitkä matka itään, 1984

Edellinen kirja hädin tuskin mahtui tähän kategoriaan päin vastoin kuin nyt viimeisenä lukemani, jonka ensimmäinen lause on: "Tämä on matkakirja." Ja lukijalle johdatukseksi tarkoitettu alkuteksti päättyy sohvamatkailijaa ilahduttaen: "Johtotähtenä lukijalla olkoon: Kun tämän olen lukenut, minun ei tarvitse itse lähteä.

Kiinnostavia olivat pitkän matkan aikana tehdyt havainnot ihmisten elämästä idässä sen ajan polittiseen tilanteeseen ja historiaan suhteutettuna. Kirjoittajilla oli asiantuntemusta ammattiensa puolesta taustoittaa näkemänsä. Lukija puolestaan ihmetteli, miten vähän mikään on vuosikymmenten aikana muuttunut.

Siteeraan vielä: " Mutta kyllä tällaisella matkalla oppii, oppii maailmasta ja ihmisistä ja oloista, joita he ovat itsellensä järjestäneet... Surullista vain on se, että opittu kertoo enemmänkin ihmisten huonoista puolista. Ennen kaikkea huomaamme tätäkin matkaa ajatellessamme kulkeneemme kokonaisen suvaitsemattomuuden territorion läpi, jossa ihmiset pääasiassa tuntuvat vihaavan ja halveksivan ja hävittävän toisiaan."


Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.