Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
( 1916, suom. 1982 )
Omaelämänkerran kirjoittajiin suhtaudun ennakkoluuloisesti. Asiat ja tapahtumat pyritään muistamaan valikoidusti parhain päin. Tämä elämänkerta on kaikkea muuta. Luultavasti siitä on kirjoitettu tutkielmia, kenties väitöskirjoja. Yritän kirjoittaa niin, että muistaisin myöhemmin jotakin.
Kirjassa Joyce on Stephen Dedalus. Hänen elämäänsä kuvataan lapsuuden kodista koulupojan ( jesuiittakoulu ) kokemuksiin, murrosiän vaikeuksiin ja yliopiston opiskelijan, nuoren aikuisen, elämään.
Ja koko ajan kirjailija tarkastelee elämäänsä vuoroin sisältä päin, vuoroin ulkopuolisen silmin. Jo varhain hän tuntee olevansa erilainen kuin toverinsa.
Jesuiittakoulun kuri oli kova, eikä aina oikeudenmukaista. Stephenkin sai maistaa syyttä patukkaa käsilleen. Perheen taloudellinen tila huononi ja hän joutui lopettamaan koulunkäynnin joksikin aikaa. Mutta uusi koulupaikka löytyi.
Ainekirjoitus oli hänelle tärkein aine. Hän luki koulun ohella "kumouksellisia" kirjailijoita, joiden vaikutuksesta hän oli vähällä saada aineistaan kerettiläisen syytöksen.
Koulusta Stephen sai stipendin ja ainekirjoituksista palkinnon. Rahat hupenivat nopeasti, siinä suhteessa isänsä poika. Kuitenkin yhä enenevässä määrin hän tunsi olevansa ulkopuolinen perheessään: "poikapuoli, velipuoli."
Seksuaalisuuden herätessä hänessä hän alkoi vaellella kaupungilla ja lähestyä "kuolemansyntejä". Koulun painottaessa kirkon opinkappaleita Stephen syventyy pohdiskelemaan uskonasioita, tekemänsä kuolemansynnin sovittamista, ripittäytymisen vaikeutta, häpeää. Hän vaipuu hätäännyksissään mielikuvitusmaailmaan, jossa paholaiset ja helvetti pelottavat. Käännekohdaksi osoittautuu tilanne, jossa rehtori todettuaan Stephenin "kunnolliseksi" ja lahjakkaaksi, kysyy hänen haluaan liittyä veljeskuntaan.
"- Tuon kutsun saaminen, Stephen, sanoi pappi, - on korkein kunnia, minkä Kaikkivaltias Jumala voi ihmiselle antaa. Yhdelläkään tämän maailman kuninkaalla tai keisarilla ei ole stä valtaa, mikä on Jumalan papilla..."
Pohdittuaan aikansa Stphenistä alkoivat papin sanat tuntua ontoilta. Aikaisemmat papinhaaveet hyläten hän vakuuttui kohtalostaan sosiaalisten ja uskonnollisten siteiden ulkopuolella. Oli vuorossa yliopisto-opiskelujen aika.
"Vapautuminen ja sitten ylpeys nostatti hänen mieltään hitaana pitkänä aaltona. Tarkoitus, jota palvelemaan hän oli syntynyt, vaikka itse tarkoitusta ei vielä näkynyt, oli johdattanut hänet pakoon näkymättömiä polkuja pitkin, ja nyt se kutsui häntä taas, ja pian hänelle avautuisi uusi seikkailu."
Ja vielä sitaatti nuoruuden kiihkosta:
"Hänen sielunsa oli noussut poikavuosien haudasta, heittänyt yltään kuolinvaatteet. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Sielunsa vapaudesta ja voimasta hän loisi ylpeästi, kuten suuri taiteilija, jonka kaima hän oli, jotakin elävää, uutta ja lentoon nousevaa, kaunista, aineetonta, häviämätöntä."
Kirjansa loppuosassa Joyce painottaa keskusteluissa käsityksiään taiteesta, kauneudesta - estetiikasta. Hän on tutkinut Tuomas Akvinolaista, Platonia, Aristoteletta. Tunnustan rehellisesti, ettei minua jaksa kiinnostaa pohdiskelu siitä, mitä "ästetiikka" on ja mitä se ei ole, mutta luin sen kuitenkin.
Pohdiskelujensa tuloksena Stephen päättää lähteä Irlannista. Onneton rakkaus mustasukkaisuuksineen ehkä vaikuttaa myös asiaan. Niinpä hän sanoo ystävälleen:
"En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta."
***
Iltalukemisiksi sängyssä ennen nukahtamista nappasin komerosta siivotessa löytyneitä vanhoja sarjakuvakirjoja. Asterixin murreversioon voisi liittää varoituksen: Voi vaarantaa lukijan terveyden - olin tikahtua. "Isoon taloon ankkaa" lukiessa puolestaan piti etsiä ( äänettömästi ) oikeaa intonaatiota päästäkseen tunnelmaan. Lucky Luken kannesta jo näki kyseessä olevan vanhan version. Luckella sätkä hampaissa. Tintti ja "tuhannen tuhatta turjaketta"-Haddock seikkailevat Etelä-Amerikan vallankumousten pyörteissä. Historiaa naurettavassa muodossa, osin maantietoakin. En nyt kuitenkaan kuittaa näillä vaimoni haastetta, vaikka arvostankin sarjakuvia kulttuurin yhtenä muotona.
Hergé: Tintti ja Picarot
Joose Tammelin: Isoon taloon ankka
