Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
( 2013, suom. 2016 )
Kylläpä meni nopeasti tämän kirjan lukaisu. Varmaan oli syynä helppo ja sujuva tyyli. Luultavasti sopisi nuorisokirjakategoriaan. Varsinkin kun päähenkilö oli "nerokas" lapsukainen, jonka ajatusmaailma ja teot olivat kaukana "normaalin" lapsen tasosta.
Hyvään nuorisokirjaan sopivat yöt hautausmaalla, tunnelit kirkon kryptaan, ruumiita ja murhayrityksiä - timantti tavoiteltavaksi, vanha rapistunut kartano hovimestareineen... Mitä voisi puuttua?
Mahtaisko nuorille mennä läpi ruostuneen lukon voiteleminen ja avaaminen nenänpielirasvassa käsitellyllä hammasraudalla tai pikkelsihaarukalla? Tai ahtaassa tunnelissa tytön peppipitkätossumainen vajaa kaksisataakiloisen kivilohkareen työntäminen? Ehkä, mutta ei enää meikävanhukselle.
Kirja loppui taitavasti jättäen lukijan arvailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jatko-osia ennen ja jälkeen tämän on varmaan runsaasti, ja kirjailijan ja kustantajan tilit pullistelevat.
Irving Stone: Vincent van Gogh
Hän rakasti elämää ( suom. 1982 )
Stone, "elämänkertahistorian lajityypin luoja" ( Googlen kertomaa ). Voi luoja, mitä elämänkertaa:
"Hän ajoi ensin leveän poskensa oikealta korvalliselta alas täyteläisten huulien nurkkaukseen, sitten oikean puoliskon sieraimista lähtien, sen jälkeen..."
Näin tarkasti kuvattuna Vincentin elämänkerta muodostuu painavaksi myös fyysisesti ( 994 g ). Ja teoksen alkaessa tähän tyyliin nousee epäilys oman lukijapäättäväisyyteni riittävyydestä. Jatkoin kuitenkin kannesta kanteen ja sain haraviini käsityksen siitä, miten valtavan ponnistuksen maalaustaiteen alalla "nerouden tason" saavuttaminen voi vaatia.
Tähän teokseen upotettujen yksityiskohtien määrä, kuviteltujen lisäksi, perustuu Vincentin veljen, Theon säilyttämään veljesten väliseen kirjeenvaihtoon. Taiteilijan maalaustekniikan kehittymisen kuvaus ja värienkäytön pikkutarkka selostaminen tuntui asiaan perehtymättömästä pitkästyttävältä, mutta saattaa tietenkin kovastikin kiinnostaa asiantuntijoita.
Kirjaa lukiessa olisi kannattanut samalla katsella hänen maalauksiaan netissä enemmänkin, kuin tein.
Elämänkerta kulkee Vincentin vaiheita kronologisessa järjestyksessä alkaen Lontoosta, missä hän toimi nuorena, hyvin pukeutuneena, herrasmiehenä taideliikkeessä myyjänä. Menestyvän uran tyssäsi onneton rakkaussuhde, ja Vincent joutui vaihtamaan alaa. Hän kokeili opettajan ja saarnamiehen uraa.
Viimeksi mainittu johdatti hänen hiilikaivosseudulle Borinageen, missä hän uhrasi kiihkeällä toiminnallaan sekä henkiset että vähäiset taloudelliset varansa surkeissa oloissa elävän yhteisön hyväksi. Ja kun olosuhteisiin ei mitään muutosta tullut eikä toivoa paremmasta tulevaisuudesta näkynyt, hän menetti uskonsa.
"Koko puhe Jumalasta oli lapsellista harhaa, johon yksinäinen, pelästynyt ihminen takertui ikuisuuden kylmässä, pimeässä yössä."
Joutuessaan näin totaaliseen kriisiin, hän alkoi lukea toisten ihmisten voitoista ja tappioista ja näin unohti omat vaikeutensa. Vähitellen hän lukemalla oppi tarkastelemaan omaa elämäntilannetta ja ennen muuta sitä, mihin hänen nyt olisi ryhdyttävä, mihin hän sopisi parhaiten.
Ja mitään erityistä ajattelematta hän tuli piirtäneeksi kirjekuoren taakse vanhan kaivosmiehen hahmon, ja siitä hänen kiinnostuksensa heräsi. Luonteelleen uskollisena alkoi vimmainen harjoittelu ja aiheiden tutkiskelu.
Hän muutti vanhempiensa luo Etteniin. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, miten Vincent saattoi elää veljensä kustannuksella eikä mennyt oikeisiin töihin. Mutta hän jatkoi raivokasta harjoitteluaan. Jälleen onneton rakastuminen ja pettymys. Muutto Haagiin.
Haagissa Vincentin ryysyinen vähävaraisuus ja hänen halunsa keskittyä köyhien ja työtätekevien kuvaamiseen johti ristiriitaan hänen varakkaiden, porvarillisten opettajiensa välillä.
"Halvennanko itseni menemällä työläisten ja köyhien ihmisten majoihin tai ottamalla heitä mallikseni. Olen sitä mieltä, että ammattini vaatii sitä."
Ristiriitaa lisäsi edelleen hänen ottaessa vaimokseen katunaisen, mikä oli skandaali. Tästäkin naisesta tuli ero ja hän muutti vanhempiensa luo, nyt Nueneniin.
Jälleen onneton rakkaus, muutto Pariisiin Theo-veljen luo. Pariisissa hän tutustui aikansa keskeisiin maalareihin.
Pariisin jälkeen seurasi ehkä hänen huippukautensa Arlesissa, missä hän maanisella raivolla ja epäterveellä työtahdilla paahtavan auringon alla maalasi tärkeimmät teoksensa.
Lopulta voimat ehtyivät "burnoutiin" ja hän menetti mielenterveytensä raivokohtaukseen. Theon keskustelu hoitavan lääkärin kanssa:
"Tietysti hän on hullu. Mutta kaikki taiteilijat ovat hulluja. Se onkin parasta heissä. Pidän heistä sellaisina. 'Ei yksikään suuri henki ole vapaa hulluudesta.' Tiedättekö kuka niin on sanonut. Ei kukaan vähäpätöisempi kuin Aristoteles."
Tähän teokseen upotettujen yksityiskohtien määrä, kuviteltujen lisäksi, perustuu Vincentin veljen, Theon säilyttämään veljesten väliseen kirjeenvaihtoon. Taiteilijan maalaustekniikan kehittymisen kuvaus ja värienkäytön pikkutarkka selostaminen tuntui asiaan perehtymättömästä pitkästyttävältä, mutta saattaa tietenkin kovastikin kiinnostaa asiantuntijoita.
Kirjaa lukiessa olisi kannattanut samalla katsella hänen maalauksiaan netissä enemmänkin, kuin tein.
Elämänkerta kulkee Vincentin vaiheita kronologisessa järjestyksessä alkaen Lontoosta, missä hän toimi nuorena, hyvin pukeutuneena, herrasmiehenä taideliikkeessä myyjänä. Menestyvän uran tyssäsi onneton rakkaussuhde, ja Vincent joutui vaihtamaan alaa. Hän kokeili opettajan ja saarnamiehen uraa.
Viimeksi mainittu johdatti hänen hiilikaivosseudulle Borinageen, missä hän uhrasi kiihkeällä toiminnallaan sekä henkiset että vähäiset taloudelliset varansa surkeissa oloissa elävän yhteisön hyväksi. Ja kun olosuhteisiin ei mitään muutosta tullut eikä toivoa paremmasta tulevaisuudesta näkynyt, hän menetti uskonsa.
"Koko puhe Jumalasta oli lapsellista harhaa, johon yksinäinen, pelästynyt ihminen takertui ikuisuuden kylmässä, pimeässä yössä."
Ja mitään erityistä ajattelematta hän tuli piirtäneeksi kirjekuoren taakse vanhan kaivosmiehen hahmon, ja siitä hänen kiinnostuksensa heräsi. Luonteelleen uskollisena alkoi vimmainen harjoittelu ja aiheiden tutkiskelu.
Hän muutti vanhempiensa luo Etteniin. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, miten Vincent saattoi elää veljensä kustannuksella eikä mennyt oikeisiin töihin. Mutta hän jatkoi raivokasta harjoitteluaan. Jälleen onneton rakastuminen ja pettymys. Muutto Haagiin.
"Halvennanko itseni menemällä työläisten ja köyhien ihmisten majoihin tai ottamalla heitä mallikseni. Olen sitä mieltä, että ammattini vaatii sitä."
Ristiriitaa lisäsi edelleen hänen ottaessa vaimokseen katunaisen, mikä oli skandaali. Tästäkin naisesta tuli ero ja hän muutti vanhempiensa luo, nyt Nueneniin.
Jälleen onneton rakkaus, muutto Pariisiin Theo-veljen luo. Pariisissa hän tutustui aikansa keskeisiin maalareihin.
Lopulta voimat ehtyivät "burnoutiin" ja hän menetti mielenterveytensä raivokohtaukseen. Theon keskustelu hoitavan lääkärin kanssa:
"Tietysti hän on hullu. Mutta kaikki taiteilijat ovat hulluja. Se onkin parasta heissä. Pidän heistä sellaisina. 'Ei yksikään suuri henki ole vapaa hulluudesta.' Tiedättekö kuka niin on sanonut. Ei kukaan vähäpätöisempi kuin Aristoteles."
