Viikon 46 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Donald E. Weslake:  Comeback   ( 1997, suom. 2003 )

Kemalin jälkeen tarvitsen taas jotain rauhoittavaa. Sellaiseksi sattui vanhan kunnon Westlaken Dortmunder-juttu siistine pyssyttelyineen, puukotteluineen ja ryöstöineen.

Dortmunder porukkoineen on saanut haraviinsa evangelistan, jonka joukkokokuksessa käteistä rahaa haalitaan tolkuttomasti. Sisäpiiriläisen avustamana saarnaajan rahat kerätään helposti, mutta ongelmaksi muodostuukin yksi porukan jäsen, joka aikoo viedä koko potin. Vaikeuksien jälkeen Dortmunder saa "hoidetuksi" petturin, ja jäljelle jääneet pakenevat rahoineen. 

Aloitin tämän jälkeen viimeisen kirjaston poistolaatikosta nappaamani Yashar Kemalin. Se on lähes 700-sivuinen Memedin kosto. En ehdi sitä lukea kokonaan tällä viikolla.

Viikon 31 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Donald E. Westlake:  Apua, minua pidetään vankina ( 1974, suom. 1988 )

Sadepäivänä tartuin kirjaan, josta tiesin löytäväni mielenkiintoisia persoonia. Westlake on mestari niissä. Harry Künt ( huom. umlaut! ) on keppostelija ja koirankujeiden harrastaja, joka erään törkeän tempun jälkeen oli joutunut vankilaan. Siellä hän sattumalta ja vastoin toiveitaan joutuu sisäpiiriläisten jengiin, joka salaisen tunnelin kautta tekee pankkiryöstön. Vähin erin Harryn pilailut jäävät ja näyttää siltä, että hänestä kasvaa yhteiskuntakelpoinen kansalainen.

Ajankohtaista ja meille yhteistä Harryn kanssa on maskien käyttö. Myös tuntemukset ovat samoja:

"Toinen pulma oli naamio. En tarkoita sitä että se olisi aiheuttanut kutinaa tai muuta selvästi ilmaistavaa vaivaa, mutta se oli vieras esine, se ei kuulunut minuun luonnostaan."

( Huomasin heti kohta aloitettuani, ettei tämän kirjan edellisestä lukemisesta ollut voinut kulua kauan. Luin sen silti nauttien. )

Margery Allingham:  Kuolema kulkee sumussa ( 1952, suom. 1960 )

"Vanhanaikainen" rikoskirja, jossa säälimätön psykopaatti, tappaja kulkee sumuisessa ( smog ) Lontoossa jättäen jälkeensä veriset jäljet. Hänen tavoitteenaan on saada haltuunsa aarre, jonka kätköpaikan selvittäminen vaatii monimutkaisia vaiheita. 

Kirjaan on menestyksen takaamiseksi upotettu rakastunut pariskunta, toimeliaita poliiseja sekä ripaus henkevyyttä. Lopulta paha saa palkkansa, totta kai, ja murhamies tekee itsemurhan havaittuaan menettäneensä aarteen.

 

Matthew Costello, Neil Richards: 

Tappavan herkullinen:  Cherringhamin mysteerit 28

Selvää on, että kun nämä naamat ilmestyvät blogiini, on taas oltu automatkalla. Tarkemmin ottaen Padasjoelle, jonne on sopivasti äänikirjan mittainen rupeama, n. 3,5 tuntia.

Juoni on helppo sietää ajajallekin, ei aiheuta vaarallisia tilanteita liikenteeseen. Cherringhamiin tulee kilpaileva ravintola vanhan, laadukkaan uhaksi. Pääkokkien aikaisempi suhde kiristää tunnelmaa. Kilpailija joutuu outojen häiriöiden haittaamaksi. Pääkokki epäilee syylliseksi vanhaa rakastajaansa.

Tilanteet kehittyvät ruokamyrkytysten, hakkerointien kautta tuhopolttoon asti. Jack ja Sarah saavat päänvaivaa, mutta lopulta tietenkin asiat ratkeavat. - Eikä yhtään murhaa tällä kertaa!

Viikon 22 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Hukkuneita toiveita ( 1990, suom 1992 )

Vielä kerran Westlake: Rikollisen aarre on kaivettuna kirjaston taakse maahan eräässä pikkukaupungissa, joka hyljättiin rakennettavan tekojärven tieltä. Aarre odotti ottajaansa yli kymmenen metrin syvyydessä.

Dortmunder kumppaneineen värvättiin rahoja nostamaan, ja kuten arvata saattaa, yritykset epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen. Lopulta Dortmunder kieltäytyi enää menemästä veteen. Ja niinpä mukaan pestattu ammattisukeltaja vei salaa aarteen päätyen Karibialle hotellinpitäjäksi.

Tarina oli täynnä nautittavia, humoristisia yksityiskohtia ja juonen käänteitä.

Kari Välimäki:  Naavakuusikon tarinoita - isopeikko kertoo  ikimetsän asukkaista ( 2020 )

"Lopulta kaikki elämä on satua."
Niin kuin kaikki sadut nämäkin ovat opettavaisia, kasvattavia. Ne sopivat luettaviksi kaiken ikäisille - jotka ovat vastaanottavaisia ja jotka uskovat, "että ihmeitä tapahtuu ja että ihmettely on arvokasta."

Jotkin tarinat ovat erikoisen herkullisia. Välimäki on nautiskellut tutuilla sanonnoilla ja sovitellut niitä kertomukseensa. Esimerkiksi "Kissanpäivät", jossa karhu pyyhkii kissalla pöytää, kettu pesee sen ja toteaa henkiä sillä vielä olevan jäljellä, kissa tietenkin kehrää villalankaa nurkassaan villakoirista, kiertelee kuumaa puuroa, ja "napsii kiitoksia elääkseen"; kissan viikset!, katin kontit! ja kissa vieköön! tietysti mukana sekä se, että pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, puhumattakaan hiiristä pöydällä tanssimassa, kun kissa ei ole kotona - niin kissako kielen vei?

Tunnetuista eläinsaduista Välimäki velmuilee uusia versioita tai jatko-osia. Kuten esimerkiksi karhun ja ketun kalakeljuiluista ukolle, jonka kuorman ne aikanaan tyhjensivät. Tässä satu saa jatkon. Karhu on kahminut ylenpalttisen kalasaaliin eikä jaksa ketunkaan avulla syödä kaikkea. Niinpä he keksivät viedä loput ukolle, joka riemastuu pahanpäiväisesti, koska hän huomasi lahjakalojen olevankin peräisin hänen omasta kala-altaastaan.

Tarinoiden taustalla on syvä ymmärrys luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä ja huoli ihmisten piittaamattomuudesta ja luontoa tärvelevästä toiminnasta. Välimäki ei saarnaa, vaan lempeästi sadun keinoin osoittaa pehmein ottein sanomansa.

Viikon 21 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

( Täytyy päästä näistä ilmaiskirjoista eroon ennen nobelisteja. )

Donald E. Westlake: Liian monta kukkoa  
                          ( Backflash 1998, suom 2007 )
          alias
Richard Stark

Kirjan alussa pohditaan uhkapelien järkevyyttä. Keskustelua käydään suunniteltaessa kasinolaivan ryöstöä:

"Meidän elämämme ei ole ikävystyttävää eikä kurjaa... Uhkapeli vaatii kurjuutta, Herra Parker, kurjuutta ja tyytymättömyyttä. Uhkapeli ei kukoista siellä missä ihmisillä on mukava ja luottavainen olo."  ( Tästä olen samaa mieltä. )

Ja kun asia tuli selväksi ja kun todettiin pelilaivan todellakin keräävän runsaasti anastettavaa rahaa, lähdetään toteuttamaan projektia.

Parkerin suunnittelema monivaiheinen keikka toteutetaan hienosti. Tämän Stark/Westlake osaa. Muuten en kauheasti pidä näistä "kovaksikeitetyistä" tarinoista. Jotta kirjaan saadaan paksuutta ja jotta mielenkiinto säilyy, täytyy tietysti tapahtua yllättäviä käänteitä - niitä riittää ja ruumiita tulee. Parker hoitaa homman, ammattimies kun on.

Donald E. Westlake:  Älä turhia kysele  1993, suom. 1994 )

Tämä on viimeinen ilmais-Westlake - ja onnekkaasti yksi parhaimmista Dortmunder-kirjoista. Hauskasti Westlake marssittaa mukaan vanhan jengin ja nivoo joukkoon aikaisempien tarinoiden epäonnisia hahmoja.

Juonen kuljetus on herkullisen mutkikas. Dortmunderin joukkoineen on varastettava jotakin ( luu ) oudolta porukalta. Homma hoidetaan, mutta saalis kähvelletään heiltä. Ja sitten on yritettävä uudestaan. Samalla tulee kähvelletyksi miljoonien taidekokoelma, mikä myös menetetään. Mutta Westlake / Dortmunder pyörittää lopulta "homman kotiin" - tosin miljoonat jäävät saamatta, mutta niinhän Dortmunderille tapaa aina käydä.

Weslake kuvaa tavallisesti New Yorkia yksityiskohtaisesti, mikä tulee hyvin esiin mm. Stan Murchin ajoreittiselostuksissa. World Trade Centeristä Westlake kirjoittaa:

"... Maailmankaupan keskus ( olipa hyvä että se tehtiin kahteen kertaan !) seisoo arkkitehtuurin lopullisen epäonnistumisen osoituksena: yksikään ajatus, yksikään malli, päähänpisto tai korukuvio , pieninkään taiteen tai intohimon  hiven ei rypistä noita teräväprässisiä housunlahkeita." 

Kunnes terroristit sitten rypistivä lahkeet ja housutkin kokonaan maan rakoon, mutta sitähän Westlake ei voinut etukäteen tietää.

Mario Vargas Llosa:   Vihreä talo  ( 1965, suom. 1978 )

( Nobel-palkinto 2010 )

Kirjan takakannessa: " Mario Vargas LLosa rakentaa romaaninsa vertauskuvien jatkuvalle vaihtelulle." 

Kyllä ja tästä vaihtelusta, tapahtumien hyppäyksistä ajassa ja paikassa, dialogien siirtyessä ilman rajaa eri henkilöiden välillä, dialogien käyminen niin, että on vaikea seurata kuka mitäkin sanoo seuraa melko tolkuton sekamelska. 
Esimerkki:
"Isäntä toruisi häntä mutta älä lähde, Jum, se menisi nopeasti ohi ja sitä paitsi eikö hän pohjimmiltaan arvostanut tätä? ja Fushia vähän hullu, Lalita, mutta hyödyllinen, vakuuttava. Ihanko totta kristityt piruja, aguaruna argh?, pitikö se niille oikein puheita?, Jum, isäntä kusettaa, valehdella..."
Ja näin voi jatkua sivukaupalla.

Wikipedian Mukaan hän on yksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä intellektuelleista. Siinä ehkä syy päänsärkyyni tätä lukiessa, intelligenssini ei ehkä aivan riittänyt hänen tasolleen, mutta siitä huolimatta sinnittelin kirjan loppuun. Olihan siinä kiinnostavat piirteensä.

Sademetsän luontokuvauksesta vakuuttauduin, ettei minulla ole mitään halua tutustua omakohtaisesti olosuhteisiin. Perun intiaaniheimojen ja valkoihoisten kristittyjen suhteista ( vanhaan aikaan ) välittyi näkemys, jonka luulisin vastanneen todellisuutta - ei niinkään kaunis. Toivottavasti nyt on toisin. Ihmiselämän kohtaloista köyhissä oloissa, toivottomuudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, vanhenemisesta ja kuolemisesta välittyi kirjan myötä myötätuntoinen ymmärrys.

Viikon 20 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Rex Stout:  Punaisen rasian arvoitus   ( 1936, suom. 1987 )

Purin kirjaston poistohyllystä löydettyjä: Vanha kunnon Nero Wolfe Archie Goodwin kiusaamana, Friz Brenner heidän ruokkijanaan, Theodore Horstman yläkerran orkideoiden vaalijana, Saul, Fred ja Orrie uskollisina apureina  New Yorkin Läntisen 35. kadun numero 918 hiekkakivitalossa; sekä tietysti äkäinen rikostarkastaja Cramer sikareineen - siinäpä mahtava persoonallinen henkilökokoelma tämän kirjan tarinaa pyörittämään.

Itse tarina, tietenkin, pyörii jonkin rikoksen ympärillä, mitä Wolfe on palkattu selvittämään ja jota hän ei viitsisi lainkaan tutkia, mutta joka neroutensa voimalla paljastaa sen viimeisillä sivuilla kokoonkutsutulle seurueelle syyllisen tällä kertaa, ei joutuessa Cramerin pidättämäksi, vaan suorittaessa dramaattisen itsemurhan. Oikein rentouttavaa koronalukemista!

Donald E. Westlake: Kadonnut murhaaja   ( suom. 1987 )

Vaikea uskoa, että tämä on saman kirjailijan tuotantoa, jossa leppoisa, epäonninen Dortmunder seikkailee. Kyse on "kovaksi keitetystä" tyylilajista; Parker on kovis, määrätietoinen sankari, joka tarvittaessa käyttää väkivaltaa, tappaakin päämääräänsä päästäkseen. 

Kun hän menee työhönsä, kyse on murrosta tai ryöstöstä. Kaunis tyttöystävä Claire odottaa sillä aikaa kotilieden äärellä.
Tällä kertaa rosvokavereiden jäljillä on murhaava saaliinkärkkyjäpari, joiden torjuntaan jännittävä Parkerin seikkailu keskittyy.
Varmaan tarinan tietynlainen tyyli on aiheuttanut sen, että Weslake on käyttänyt myös salanimeä Richard Stark.

Xavier de Maistre:  Matka huoneessani  ( 1790, suom 1965 )

Xavier de Maistre joutui laittomaan kaksintaisteluun osallistuttuaan kuuden viikon karanteeniin. Niinpä hän päästi mielikuvituksensa valloilleen matkustellessaan huoneessaan, minne hän oli suljettuna ( tosin miellyttävästi palvelijan passattavana ). 

Kuvaillessaan huoneensa esineitä hän päätyi kauas filosofisiin ja metafyysisiin kysymyksiin "ihmiseläimensä" ja sielunsa suhteista. Toisinaan hänen sielunsa karkasi madame de Hautcastelin luo ja jätti "eläimensä" polttamaan näppinsä takasta pudonneeseen kekäleeseen. Toisinaan määrätessään "eläimensä" lukemaan jotakin kirjaa, sielu livahtikin omille teilleen eikä tiennyt, mistä oli luettu, kun "eläin" oli päässyt lukemisessaan sivun loppuun.

Kirjansa alussa Xavier de Maistre ylistää mielikuvitusmatkailuansa, mikä hänen mielestään sopii kaikille olipa hän rikas tai köyhä, nuori tai vanha. "Ei huolta säiden epävakaisuudesta, ei vuodenaikojen vaihtelusta. - Pelkurit ovat suojassa varkailta. Heidän tielleen ei satu rotkoja eikä rapakoita."

Totta tosiaan! Olen samaa mieltä. Olen aina harmitellut, että kyllähän sitä matkustelisi, mutta se reissaaminen... Ja mitä etua mielikuvitusmatkailusta onkaan ilmastonmuutoksen torjunnassa. Valitsin tämän kirjan juuri sen takia, koska se sopii oikein hyvin koronakaranteenin henkeen.

Viikon 19 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Älkää ampuko baarimikkoa
                                    ( suom. 1977 )

Kirjaston ilmaishyllystä kaapattua, mutta silti näppärää Westlakea, mistä olen aina pitänyt. Hän kaivaa aina jostakin luuserityypin, jolle alkaa tapahtua kommelluksia. Tässä baarimikko joutuu henkensä pitimiksi selvittelemään väärien syytösten kohteeksi joutumistaan ja tulee siten kiivenneeksi rikollisjärjestön hierarkiassa ylöspäin, kunnes asiat viime tingassa ( kuten alan kirjoissa yleensäkin ) selviävät.

Fernando Namora:  Ikävän joki   ( 1989 )

Edellisen sujuvan ja helposti ahmaistun kirjan jälkeen vuoro teokselle, joka vihasi keskeytymistä ja vaati keskittymistä. En nyt muista hetkeen lukeneeni tällä tyylillä kirjoitettua tekstiä ( ja monenlaista on tullut selatuksi ), jossa sulkeiden runsas käyttö oli vähällä häivyttää olennaisen ( mikä tietysti saattoi johtua myös kyvyttömyydestäni monialaiseen hahmottamiseen ).

Namoran rakkausromaani sisältää suuria tunteita ja mielenkuohua, mitkä tällä ikää tuntuvat minusta vierailta. Pääasiana mielestäni oli kuitenkin kirjailijan lamaannuttava tyhjän arkin kammo, pelko kykenemättömyydestä löytää uusi aihe, uusi vastustamaton innoitus. Tähän teemaan kirjailija etsii ratkaisua lehtijutusta, jossa tavallinen kansalainen, tuntematon, arkipäiväinen yhtäkkiä on kadonnut työmatkaltaan palaamatta koskaan kotiin tai työpaikalle. 

Miehen kohtalossa kirjailija näkee yhtäläisyyttä omaan suhteeseensa vaimoonsa ja rakastajattareensa. Ongelma viehättää. Samaan aiheeseen vaikuttaa limittyvän Salazarin käymä siirtomaa-ajan sota Afrikassa vääryyksineen. Diktaattorin kukistuttua arkistot avautuvat. Kirjassa kuvattujen kirjallisten piirien henkilöistä paljastuu yllätyksiä. Kirja päättyy arvoituksellisesti kirjailijan pyytäessä nähtäväksi tuntemattomasta syystä kadonneen miehen kansion.

Viikon 18 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Kirjastollamme on mukava palvelu: ulko-oven eteen on työnnetty kärryllinen kirjoja, jotka ovat vapaasti otettavissa - palauttaa ei saa. Kirjaston sisään ei ole menemistä karanteenin takia! Niinpä käteeni tarttui joukko Westlakeja, joita toki on kirjastossani entuudestaankin. Ne ovat mukavaa lomalukemistoa.

Nyt lukaisin heti pari palauttavaa raskaan edellisen viikon jälkeen. - Ja sitten vielä yhden huoltavan hupailun Satunnaiselta Matkailijalta.

Donald E. Westlake: Ruumis kuin ruumis hauta kuin hauta
                                    ( suom. 1978 )

Epähuomiossa rikollispomon oikeaksi kädeksi kohonnut Engel joutuu outoon keikkaan, kaivamaan juuri haudatun pikkurikollisen arkun esiin ja ottamaan vainajan takkiin kätketyn huume-erän talteen. Paljastuukin että arkku on tyhjä ja vainaja huumeineen kadoksissa. Engelin tehtäväksi tulee nyt jäljittää ruumis, ja siitä tarina pääseekin vauhtiin.
Westlaken tyyliin jutussa on monta mutkaa ja koukeroa, mutta lopulta Engel saa tietää, että kyseessä oli vakuutuspetos. Mutta tapahtumien pyörteissä hän joutuu pomon vihoihin, ja eroaa järjestöstä kadoten Kaliforniaan.

Donald E. Westlake: Apua, minua pidetään vankina.

Keppostelija Harry Künt joutuu pahemman luokan jäynän vuoksi vankilaan, jonka elämää D.E.W. eloisasti kuvaa. Künt on jälleen uusi, mielenkiintoinen tyyppi persoonallisine heikkouksineen, jonka Westlake on luonut. Hän ei varsinaisesti ole rikollinen, mutta olosuhteet vievät hänet kovisten porukkaan ja osallistumaan pankkiryöstöön. Vaikka hän jekuillaan onnistuu lykkäämään keikkaa, lopulta ryöstö tapahtuu ja onnistuukin kohtalaisesti. Monen mutkan jälkeen tarina päättyy "onnellisesti", ja Küntilla on tyttöystävä ja vaikuttaa siltä, että kepposet ovat taakse jäänyttä elämää. 

Juhani Mäkelä: Satunnainen Matkailija matkustaa taas 
                            pakinoita ja satiireja

                            ( 1993 )

Kirja on taattua Mäkelän tyylistä sillisalaattia matkailuteeman ympäriltä. Monasti hän antaa turistille "hyödyllisiä" ohjeita esimerkiksi pakkaamiseen, postikorttien lähettämiseen, juomarahan antamiseen tai vaikkapa valittamisen aiheiksi. Ja kun on palattu matkalta, on hyvä varustautua kertomaan kokemuksistaan kotiväelle, naapureille, työkavereille jne. "oikean" vaikutelman luomiseksi täysin riippumatta siitä, miten reissu todella oli mennyt. Kirja antaa vihjeitä.

Paljon matkustaneena Mäkelä tekee teräviä huomioita. Hän luokittelee matkakumppaneitaan sen mukaan, miten he itse itsestään ajattelevat ( ulkopoliittinen tarkkailija, elämän tutkija, antropologi, kulttuuri-ihminen, sosiologi, tutkimusmatkailija - juuri kukaan ei halua olla turisti ) tai matkan tarkoituksen mukaan ( valtiovierailija, kongressi- tai kokousvierailija, työmatkailija, lomamatkailija ). Hän pohtii myös mukavinta tapaa matkustaa ja mukavinta tapaa kuluttaa aikaa pitkän lennon aikana.
Hauska kirja ajalta, jolloin matkustaminen ei tuntunut vaikuttavan ilmastonmuutokseen eikä koronaviruksista tiedetty mitään.

Georges Simenon: Odile katoaa  ( 1971, suom. 1973 )


Lausannessa asuu porvarillinen perhe, jonka jäsenet elävät eristyneinä toisistaan tavaten ainoastaan aterioilla. Perheen 18-vuotias tytär, Odile, vaikuttaa maanis-depressiiviseltä. Hän päättää karata kotoaan Pariisiin suorittaakseen siellä itsemurhan. Veljelleen Bobille hän kirjoittaa kirjeen aikeistaan.

Kertomus on kahtiajakoinen: Aluksi Simenon kuvaa veljen tuntoja ja toimia Odilen löytämiseksi. Vähitellen Bob alkaa hahmottaa siskoansa uudella tavalla päästessään Pariisissa Odilen jalanjäljillä tutustumaan hänen kumppaneihinsa. Toisaalta kirjailija asettuu Odilen asemaan ja kuvaa hänen ajatuksiaan, itseanalyysiään. Lopulta Odile yrittää itsemurhaansa, mutta pelastava henkilö sattuu ( liian ) sopivasti kuulemaan naapurihuoneen tuskanhuudon. ( Liian ) Sopivasti pelastaja sattuu olemaan lääketieteen opiskelija, johon Odile arvelee sittemmin rakastuneensa. 

"Onnellisen lopun" selvittelyissä Odile käy kotonaan hyvästelemässä vanhempansa ja muuttaa Pariisiin lopullisesti. Simenonin dekkarityyli pilkahtaa esiin, kun hän panee lukijan viimeisillä sivuilla arvuuttelemaan, aikooko Odile sittenkin toteuttaa itsemurha-aikeensa.

George Eliot:  

oik. Mary Ann Evans

Kankuri ja hänen aarteensa  ( Silas Marner 1861, suom. 1925 )

Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä tullakseen vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, mikä 1800-luvulla ei naiskirjailijoilla yleensä ollut mahdollista.

Kankuri ja hänen aarteensa kuvaa 1700-luvun alkuvuosien elämää englantilaisessa maalaiskylässä, jonne kankuri Silas Marner on muuttanut kotiseudultaan jouduttuaan siellä kaltoin kohdelluksi väärien syytösten johdosta. Hänen vähäpuheinen olemuksensa on outo ja hänen elämäntapansa ja ammattinsa poikkeaa seudun käytännöistä. Ei olekaan ihme, että hän erakoituu, mutta kankaidensa kysynnän vuoksi häntä siedetään ja koetaan tarpeelliseksi.

Kotiseudullaan kokemansa ihmissuhdepettymyksensä hän vähitellen korvaa ansaitsemiensa kultarahojen säästämisellä ja ihannoimisella. Ajan myötä hänelle kertyykin "aarre", jonka suuruudesta kyläläisten keskuudessa kiertää huhuja.

Eliot kuvaa ajan yksinkertaisia elämäntapoja taikauskonsekaisine uskonnollisuuksineen, talonpoikien vaatimattomia oloja, kylän paremman väen - lääkäri, kanttori, pastori, suurtilalliset - joutilasta elämää. 
Erään tilallisen aikamiespojat tuhlaavat isänsä rahoja ja joutuvat tilanteeseen, jossa olisi välttämätöntä saada jostakin huomattava summa rahaa. Rahanlainaajien luokse ei enää ole asiaa, ja hevoskauppakin epäonnistuu toisen veljen tunaroinnin takia. Näinpä tämän veljen mieleen johtuvat kankurin rahat, jotka hän illan pimeydessä onnistuu kähveltämään.

Nyt kankurin elämä järkkyy, ja hänen asemansa kyläyhteisössä muuttu. Hän saa sääliä osakseen. Ei saada selville rahojen katoamisen aiheuttaajaa. Anastajaveljestä ei kuulu mitään, hän katoaa.
Eräänä iltana kankurin majan oven ollessa avoin sisään konttaa pieni kultatukkainen tyttölapsi, joka asettuu takan ääreen ja nukahtaa. Aluksi kankuri luulee likinäköisillä silmillään kultarahojensa palanneen takaisin, mutta havaitsee sitten asian oikean laidan. Seurattuaan lapsen konttausjälkiä hän löytää tuntemattoman äidin kuolleena pihalta.

Nyt tuleekin ymmärrettäväksi kirjan alun johdannon lainaus, mitä pitkään lukiessa ihmettelin:
"Ei mikään mainen lahja siinä määrin kuin lapsi ole omiaan tuottamaan toivoa ja tulevaisuuden tuumia vanhenevan miehen mieleen." Wordsworth.

Kankurin elämä saa uuden suunnan. Hän haluaa pitää lapsen. Lapsesta muodostuu nyt uusi aarre. Kyläläisten avulla hän onnistuu kasvatustehtävässään ja hänet hyväksytään kyläyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja kirjan onnellisen lopun täydentämiseksi varastetut rahatkin palautuvat kadonneen veljen ruumiin löytyessä läheisen louhoksen uumenista.

Viikon 16 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Kukaan ei ole täydellinen 
                                    ( 1982, suom. 2003 )

Palautuakseni Nerudan jälkeen luin tämän virkistääkseni huumorintajuani naurettavan nokkelilla juonenkäänteillä, joita Westlake tunnettuun tyyliin tarjoaa Dortmunder-kirjoillaan.
Aina kun Amsterdam Avenuen O.J. Baarin ja Grillin takahuoneessa sovitun porukan kanssa lähdetään keikalle, Dortmunderin nerokkaasta suunnitelmasta huolimatta jotakin menee pieleen. Niin tälläkin kertaa. 
Kirja vilisee omaperäisiä persoonallisuuksia, joiden toilailuja on hauska lukea. Miksi sitten aina epäonnistutaan. Dortmunder syyttää Andy Kelpiä, mutta totuus lienee kirjailijan pohjimmaisessa ajatuksessa, että pahan pitäisi lopulta saada palkkansa ja rehellisyyden voittaa - useimmiten. 

Aili Simojoki:  Yönmusta kesä   ( 1988 )

Tämä kirja on napattu vanhan anoppini varastosta, jossa hänellä on lukemattomia kirjoja. Kirjan takakansi lupaa "äärimmilleen kiristyvää jännitystä, koska kesämaiseman pinnan alla kulkee väkivaltaisen kuoleman yönmusta pohjavirta." Siksi kähvelsin teoksen.

Lukiessa mieleen nousivat vanhat kotimaiset elokuvat, jotka esittelevät perinteiset maalaiskylän ihmissuhteet isäntineen, emäntineen, opettajineen ja rovastineen. "Äärimmilleen kiristyvä jännitys" oli kirjailijalle tavoittamaton kuvitelma, mikä on ymmärrettävää johtuen hänen "kiltistä" ja kirkollisesta porvaristaustastaan. Nimi Simojoki tuo väkisin mieleen arkkipiispan. Niinpä osoittautui, että Aili oli Martin sisar. 
Nykyajan käsitys jännityksestä on myös ihan eri kuin viime vuosisatainen. Päähenkilön surutyö kuolleen puolison johdosta oli ainut todentuntuinen kuvaus. Sen sijaan murhamysteerin syyllisehdokkaiden ehdottelu ei ollut lähellekään Agathan veroista. Panen tämän kirppikselle menevien joukkoon.

Björn Kurtén:  Viattomat tappajat  ( 1988 )

Otsikosta saattaisi kuvitella kyseessä olevan toimintaleffan käsikirjoitus, mutta sisältö on aivan muuta. Kirjoittaja oli tiedemies, paleontologi, jolta fiktiokin on sujunut.
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.

Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."

Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.." 
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."

Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.

Seuraavaksi Kurtén tarttuu biologin silmin Nils Holgerssonin ja muiden peukaloistarinoiden tai jättiläistenkin maailmaan. Jos ihminen todella pienennettäisiin pikku-ukoksi, hän ei voisi toimia kuten normaalikokoinen, ei älyllisesti eikä fyysisesti. Solujen koko rajoittaisi niiden määrää; aivot pienenisivät ( älykkyys rajoittuisi ), näkökyky heikentyisi, suhde painovoimaan ja ympäristöön yleensä muuttuisi ( voisi kävellä veden päällä kuten vesimittari ) jne.

Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.

Tansaniassa tulivuoren tuhkaan on kivettynyt kahdella jalalla kävelleen hominidin jalanjäljet noin 3,6 miljoonan vuoden takaa. 
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.

Kirjan nimikkotarinassa Kurtén tuo esiin sapelihammaskissojen todennäköisen sukupuuttoon kuolemisen syyn. Ne erikoistuivat tiettyihin saaliseläimiin, joiden kadottua syystä tai toisesta, tuhoutuminen kohtasi.

Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )