Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Kirjastollamme on mukava palvelu: ulko-oven eteen on työnnetty kärryllinen kirjoja, jotka ovat vapaasti otettavissa - palauttaa ei saa. Kirjaston sisään ei ole menemistä karanteenin takia! Niinpä käteeni tarttui joukko Westlakeja, joita toki on kirjastossani entuudestaankin. Ne ovat mukavaa lomalukemistoa.
Nyt lukaisin heti pari palauttavaa raskaan edellisen viikon jälkeen. - Ja sitten vielä yhden huoltavan hupailun Satunnaiselta Matkailijalta.
Donald E. Westlake: Ruumis kuin ruumis hauta kuin hauta
( suom. 1978 )
Epähuomiossa rikollispomon oikeaksi kädeksi kohonnut Engel joutuu outoon keikkaan, kaivamaan juuri haudatun pikkurikollisen arkun esiin ja ottamaan vainajan takkiin kätketyn huume-erän talteen. Paljastuukin että arkku on tyhjä ja vainaja huumeineen kadoksissa. Engelin tehtäväksi tulee nyt jäljittää ruumis, ja siitä tarina pääseekin vauhtiin.
Westlaken tyyliin jutussa on monta mutkaa ja koukeroa, mutta lopulta Engel saa tietää, että kyseessä oli vakuutuspetos. Mutta tapahtumien pyörteissä hän joutuu pomon vihoihin, ja eroaa järjestöstä kadoten Kaliforniaan.
Donald E. Westlake: Apua, minua pidetään vankina.
Keppostelija Harry Künt joutuu pahemman luokan jäynän vuoksi vankilaan, jonka elämää D.E.W. eloisasti kuvaa. Künt on jälleen uusi, mielenkiintoinen tyyppi persoonallisine heikkouksineen, jonka Westlake on luonut. Hän ei varsinaisesti ole rikollinen, mutta olosuhteet vievät hänet kovisten porukkaan ja osallistumaan pankkiryöstöön. Vaikka hän jekuillaan onnistuu lykkäämään keikkaa, lopulta ryöstö tapahtuu ja onnistuukin kohtalaisesti. Monen mutkan jälkeen tarina päättyy "onnellisesti", ja Küntilla on tyttöystävä ja vaikuttaa siltä, että kepposet ovat taakse jäänyttä elämää.
( suom. 1978 )
Epähuomiossa rikollispomon oikeaksi kädeksi kohonnut Engel joutuu outoon keikkaan, kaivamaan juuri haudatun pikkurikollisen arkun esiin ja ottamaan vainajan takkiin kätketyn huume-erän talteen. Paljastuukin että arkku on tyhjä ja vainaja huumeineen kadoksissa. Engelin tehtäväksi tulee nyt jäljittää ruumis, ja siitä tarina pääseekin vauhtiin.
Westlaken tyyliin jutussa on monta mutkaa ja koukeroa, mutta lopulta Engel saa tietää, että kyseessä oli vakuutuspetos. Mutta tapahtumien pyörteissä hän joutuu pomon vihoihin, ja eroaa järjestöstä kadoten Kaliforniaan.
Donald E. Westlake: Apua, minua pidetään vankina.
Keppostelija Harry Künt joutuu pahemman luokan jäynän vuoksi vankilaan, jonka elämää D.E.W. eloisasti kuvaa. Künt on jälleen uusi, mielenkiintoinen tyyppi persoonallisine heikkouksineen, jonka Westlake on luonut. Hän ei varsinaisesti ole rikollinen, mutta olosuhteet vievät hänet kovisten porukkaan ja osallistumaan pankkiryöstöön. Vaikka hän jekuillaan onnistuu lykkäämään keikkaa, lopulta ryöstö tapahtuu ja onnistuukin kohtalaisesti. Monen mutkan jälkeen tarina päättyy "onnellisesti", ja Küntilla on tyttöystävä ja vaikuttaa siltä, että kepposet ovat taakse jäänyttä elämää.
( 1993 )
Kirja on taattua Mäkelän tyylistä sillisalaattia matkailuteeman ympäriltä. Monasti hän antaa turistille "hyödyllisiä" ohjeita esimerkiksi pakkaamiseen, postikorttien lähettämiseen, juomarahan antamiseen tai vaikkapa valittamisen aiheiksi. Ja kun on palattu matkalta, on hyvä varustautua kertomaan kokemuksistaan kotiväelle, naapureille, työkavereille jne. "oikean" vaikutelman luomiseksi täysin riippumatta siitä, miten reissu todella oli mennyt. Kirja antaa vihjeitä.
Paljon matkustaneena Mäkelä tekee teräviä huomioita. Hän luokittelee matkakumppaneitaan sen mukaan, miten he itse itsestään ajattelevat ( ulkopoliittinen tarkkailija, elämän tutkija, antropologi, kulttuuri-ihminen, sosiologi, tutkimusmatkailija - juuri kukaan ei halua olla turisti ) tai matkan tarkoituksen mukaan ( valtiovierailija, kongressi- tai kokousvierailija, työmatkailija, lomamatkailija ). Hän pohtii myös mukavinta tapaa matkustaa ja mukavinta tapaa kuluttaa aikaa pitkän lennon aikana.
Hauska kirja ajalta, jolloin matkustaminen ei tuntunut vaikuttavan ilmastonmuutokseen eikä koronaviruksista tiedetty mitään.
Georges Simenon: Odile katoaa ( 1971, suom. 1973 )
Lausannessa asuu porvarillinen perhe, jonka jäsenet elävät eristyneinä toisistaan tavaten ainoastaan aterioilla. Perheen 18-vuotias tytär, Odile, vaikuttaa maanis-depressiiviseltä. Hän päättää karata kotoaan Pariisiin suorittaakseen siellä itsemurhan. Veljelleen Bobille hän kirjoittaa kirjeen aikeistaan.
Kertomus on kahtiajakoinen: Aluksi Simenon kuvaa veljen tuntoja ja toimia Odilen löytämiseksi. Vähitellen Bob alkaa hahmottaa siskoansa uudella tavalla päästessään Pariisissa Odilen jalanjäljillä tutustumaan hänen kumppaneihinsa. Toisaalta kirjailija asettuu Odilen asemaan ja kuvaa hänen ajatuksiaan, itseanalyysiään. Lopulta Odile yrittää itsemurhaansa, mutta pelastava henkilö sattuu ( liian ) sopivasti kuulemaan naapurihuoneen tuskanhuudon. ( Liian ) Sopivasti pelastaja sattuu olemaan lääketieteen opiskelija, johon Odile arvelee sittemmin rakastuneensa.
"Onnellisen lopun" selvittelyissä Odile käy kotonaan hyvästelemässä vanhempansa ja muuttaa Pariisiin lopullisesti. Simenonin dekkarityyli pilkahtaa esiin, kun hän panee lukijan viimeisillä sivuilla arvuuttelemaan, aikooko Odile sittenkin toteuttaa itsemurha-aikeensa.
Kirja on taattua Mäkelän tyylistä sillisalaattia matkailuteeman ympäriltä. Monasti hän antaa turistille "hyödyllisiä" ohjeita esimerkiksi pakkaamiseen, postikorttien lähettämiseen, juomarahan antamiseen tai vaikkapa valittamisen aiheiksi. Ja kun on palattu matkalta, on hyvä varustautua kertomaan kokemuksistaan kotiväelle, naapureille, työkavereille jne. "oikean" vaikutelman luomiseksi täysin riippumatta siitä, miten reissu todella oli mennyt. Kirja antaa vihjeitä.
Paljon matkustaneena Mäkelä tekee teräviä huomioita. Hän luokittelee matkakumppaneitaan sen mukaan, miten he itse itsestään ajattelevat ( ulkopoliittinen tarkkailija, elämän tutkija, antropologi, kulttuuri-ihminen, sosiologi, tutkimusmatkailija - juuri kukaan ei halua olla turisti ) tai matkan tarkoituksen mukaan ( valtiovierailija, kongressi- tai kokousvierailija, työmatkailija, lomamatkailija ). Hän pohtii myös mukavinta tapaa matkustaa ja mukavinta tapaa kuluttaa aikaa pitkän lennon aikana.
Hauska kirja ajalta, jolloin matkustaminen ei tuntunut vaikuttavan ilmastonmuutokseen eikä koronaviruksista tiedetty mitään.
Georges Simenon: Odile katoaa ( 1971, suom. 1973 )
Lausannessa asuu porvarillinen perhe, jonka jäsenet elävät eristyneinä toisistaan tavaten ainoastaan aterioilla. Perheen 18-vuotias tytär, Odile, vaikuttaa maanis-depressiiviseltä. Hän päättää karata kotoaan Pariisiin suorittaakseen siellä itsemurhan. Veljelleen Bobille hän kirjoittaa kirjeen aikeistaan.
Kertomus on kahtiajakoinen: Aluksi Simenon kuvaa veljen tuntoja ja toimia Odilen löytämiseksi. Vähitellen Bob alkaa hahmottaa siskoansa uudella tavalla päästessään Pariisissa Odilen jalanjäljillä tutustumaan hänen kumppaneihinsa. Toisaalta kirjailija asettuu Odilen asemaan ja kuvaa hänen ajatuksiaan, itseanalyysiään. Lopulta Odile yrittää itsemurhaansa, mutta pelastava henkilö sattuu ( liian ) sopivasti kuulemaan naapurihuoneen tuskanhuudon. ( Liian ) Sopivasti pelastaja sattuu olemaan lääketieteen opiskelija, johon Odile arvelee sittemmin rakastuneensa.
"Onnellisen lopun" selvittelyissä Odile käy kotonaan hyvästelemässä vanhempansa ja muuttaa Pariisiin lopullisesti. Simenonin dekkarityyli pilkahtaa esiin, kun hän panee lukijan viimeisillä sivuilla arvuuttelemaan, aikooko Odile sittenkin toteuttaa itsemurha-aikeensa.
oik. Mary Ann Evans
Kankuri ja hänen aarteensa ( Silas Marner 1861, suom. 1925 )
Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä tullakseen vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, mikä 1800-luvulla ei naiskirjailijoilla yleensä ollut mahdollista.
Kankuri ja hänen aarteensa kuvaa 1700-luvun alkuvuosien elämää englantilaisessa maalaiskylässä, jonne kankuri Silas Marner on muuttanut kotiseudultaan jouduttuaan siellä kaltoin kohdelluksi väärien syytösten johdosta. Hänen vähäpuheinen olemuksensa on outo ja hänen elämäntapansa ja ammattinsa poikkeaa seudun käytännöistä. Ei olekaan ihme, että hän erakoituu, mutta kankaidensa kysynnän vuoksi häntä siedetään ja koetaan tarpeelliseksi.
Kotiseudullaan kokemansa ihmissuhdepettymyksensä hän vähitellen korvaa ansaitsemiensa kultarahojen säästämisellä ja ihannoimisella. Ajan myötä hänelle kertyykin "aarre", jonka suuruudesta kyläläisten keskuudessa kiertää huhuja.
Eliot kuvaa ajan yksinkertaisia elämäntapoja taikauskonsekaisine uskonnollisuuksineen, talonpoikien vaatimattomia oloja, kylän paremman väen - lääkäri, kanttori, pastori, suurtilalliset - joutilasta elämää.
Erään tilallisen aikamiespojat tuhlaavat isänsä rahoja ja joutuvat tilanteeseen, jossa olisi välttämätöntä saada jostakin huomattava summa rahaa. Rahanlainaajien luokse ei enää ole asiaa, ja hevoskauppakin epäonnistuu toisen veljen tunaroinnin takia. Näinpä tämän veljen mieleen johtuvat kankurin rahat, jotka hän illan pimeydessä onnistuu kähveltämään.
Nyt kankurin elämä järkkyy, ja hänen asemansa kyläyhteisössä muuttu. Hän saa sääliä osakseen. Ei saada selville rahojen katoamisen aiheuttaajaa. Anastajaveljestä ei kuulu mitään, hän katoaa.
Eräänä iltana kankurin majan oven ollessa avoin sisään konttaa pieni kultatukkainen tyttölapsi, joka asettuu takan ääreen ja nukahtaa. Aluksi kankuri luulee likinäköisillä silmillään kultarahojensa palanneen takaisin, mutta havaitsee sitten asian oikean laidan. Seurattuaan lapsen konttausjälkiä hän löytää tuntemattoman äidin kuolleena pihalta.
Nyt tuleekin ymmärrettäväksi kirjan alun johdannon lainaus, mitä pitkään lukiessa ihmettelin:
"Ei mikään mainen lahja siinä määrin kuin lapsi ole omiaan tuottamaan toivoa ja tulevaisuuden tuumia vanhenevan miehen mieleen." Wordsworth.
Kankurin elämä saa uuden suunnan. Hän haluaa pitää lapsen. Lapsesta muodostuu nyt uusi aarre. Kyläläisten avulla hän onnistuu kasvatustehtävässään ja hänet hyväksytään kyläyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja kirjan onnellisen lopun täydentämiseksi varastetut rahatkin palautuvat kadonneen veljen ruumiin löytyessä läheisen louhoksen uumenista.
Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä tullakseen vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, mikä 1800-luvulla ei naiskirjailijoilla yleensä ollut mahdollista.
Kankuri ja hänen aarteensa kuvaa 1700-luvun alkuvuosien elämää englantilaisessa maalaiskylässä, jonne kankuri Silas Marner on muuttanut kotiseudultaan jouduttuaan siellä kaltoin kohdelluksi väärien syytösten johdosta. Hänen vähäpuheinen olemuksensa on outo ja hänen elämäntapansa ja ammattinsa poikkeaa seudun käytännöistä. Ei olekaan ihme, että hän erakoituu, mutta kankaidensa kysynnän vuoksi häntä siedetään ja koetaan tarpeelliseksi.
Kotiseudullaan kokemansa ihmissuhdepettymyksensä hän vähitellen korvaa ansaitsemiensa kultarahojen säästämisellä ja ihannoimisella. Ajan myötä hänelle kertyykin "aarre", jonka suuruudesta kyläläisten keskuudessa kiertää huhuja.
Eliot kuvaa ajan yksinkertaisia elämäntapoja taikauskonsekaisine uskonnollisuuksineen, talonpoikien vaatimattomia oloja, kylän paremman väen - lääkäri, kanttori, pastori, suurtilalliset - joutilasta elämää.
Erään tilallisen aikamiespojat tuhlaavat isänsä rahoja ja joutuvat tilanteeseen, jossa olisi välttämätöntä saada jostakin huomattava summa rahaa. Rahanlainaajien luokse ei enää ole asiaa, ja hevoskauppakin epäonnistuu toisen veljen tunaroinnin takia. Näinpä tämän veljen mieleen johtuvat kankurin rahat, jotka hän illan pimeydessä onnistuu kähveltämään.
Nyt kankurin elämä järkkyy, ja hänen asemansa kyläyhteisössä muuttu. Hän saa sääliä osakseen. Ei saada selville rahojen katoamisen aiheuttaajaa. Anastajaveljestä ei kuulu mitään, hän katoaa.
Eräänä iltana kankurin majan oven ollessa avoin sisään konttaa pieni kultatukkainen tyttölapsi, joka asettuu takan ääreen ja nukahtaa. Aluksi kankuri luulee likinäköisillä silmillään kultarahojensa palanneen takaisin, mutta havaitsee sitten asian oikean laidan. Seurattuaan lapsen konttausjälkiä hän löytää tuntemattoman äidin kuolleena pihalta.
Nyt tuleekin ymmärrettäväksi kirjan alun johdannon lainaus, mitä pitkään lukiessa ihmettelin:
"Ei mikään mainen lahja siinä määrin kuin lapsi ole omiaan tuottamaan toivoa ja tulevaisuuden tuumia vanhenevan miehen mieleen." Wordsworth.
Kankurin elämä saa uuden suunnan. Hän haluaa pitää lapsen. Lapsesta muodostuu nyt uusi aarre. Kyläläisten avulla hän onnistuu kasvatustehtävässään ja hänet hyväksytään kyläyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja kirjan onnellisen lopun täydentämiseksi varastetut rahatkin palautuvat kadonneen veljen ruumiin löytyessä läheisen louhoksen uumenista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti