Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haruki Murakami. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haruki Murakami. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. syyskuuta 2020

Viikon 38 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.



Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Haruki Murakami:  Rajasta etelään, auringosta länteen  
                                   ( 1992, suom. 2017 )

Luettuani aikaisemmin Murakamin teokset Norwegian wood ja Komtuurin surma olisin odottanut tältä jotakin muuta. Kirjassa kuvataan päähenkilön, Hajimen kasvua lapsuudesta ja nuoruudesta keski-iän aikuisuuteen. Merkityksellistä hänen persoonansa muokkautumissa oli hänen elämänsä yksilapsisessa perheessä, mikä siihen aikaan Japanissa oli harvinaista.

"Minun maailmassani oli itsestäänselvyys, että ainoat lapset olivat hemmoteltuja, heiveröisiä ja hirvittävän itsekeskeisiä."

Tarina kuvaa Hajimen suhteita tyttöystäviin, joihin hän sitten aikuisena törmää. Keskiluokkaisena perheenisänä hän - itsekeskeisenä - rakastuu uudelleen lapsuuden tyttöystävään, mistä tietenkin seuraa tavanomainen ongelmavyyhti kiintymyksestä vaimoon ja lapsiin ja toisaalta vastustamattoman vetovoimaiseen naiseen. Kertomus alkaa epäilyttävästi muistuttaa "kioskikirjallisuuden" teemoja, joskin taitavammin kirjoitettuna.

Keskustellussa rakastetun kanssa kiinnitti huomiotani eräs kohta lukemisesta puhuttaessa. Hajime perustelee, miksi lukee vain vanhoja, hyväksi kokemiaan kirjoja:

"Kai sen takia, etten halua pettyä. Jos luen kirjan, joka osoittautuu tylsäksi, minusta tuntuu, että olen heittänyt aikaa hukkaan. Ja samalla tunnen pettymystä. Ennen oli toisin. Aikaa oli enemmän, ja tylsänkin kirjan luettuaan, saattoi ajatella, että oli kuitenkin saanut siitä jotain irti. Ainakina jotakin pientä. Mutta en enää... Ehkä olen tullut vanhaksi."

Siinä ja siinä, ettei tämä kirja ollut juuri tuollainen tylsä. Voin kyllä kuvitella sen menevän kaupaksi - olihan siinä riittävästi erotiikkaakin mukana.





Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia.  
                            ( 2014 ) 

Se, että valitsin tämän kirjan, ei johtunut siitä, että olen muutama viikko sitten ostanut valkoisen Toyotan - vai johtuikohan. Ennemminkin, koska emme päässeet perinteiselle syysmatkallemme, ajattelin lukaista sitä varten varaamamme matkalukemisen ( e-kirja ). Sattumalta tämäkin teos, kuten edellinenkin, on kehityskertomus.

Skiftesvik on syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Siksi tässä kirjassa on joitakin samoja "eämänkuvia" kuin minullakin/meilläkin. Kirja on siis pitkälti omaelämänkerrallinen. Ja täytyy sanoa, että kertojana hän on mestarillinen. Kylmät väreet kulkevat lukiessa tärkeitä, ratkaisevia elämänvaiheita. Vanhenneen pariskunnan viimeisiä aikoja Skiftesvik kuvaa koskettavasti. Ja ikään kuin filminauhana elämänkaari kertautuu vanhuksen muistissa ennen poistumista lopullisesti.