Eräs tavallinen iltapäivä Karpathoksella

Tänään sattumoisin pieni aamupäiväkävelymme päättyi puolen päivän hujakoilla, päin vastoin kuin useinkin vasta kahden, kolmen kieppeillä - matkan varrelle sattuneet nauttimuslaitokset saattavat pitkittää retkiämme.
   Tänään emme myöskään viettäneet siestaa. Lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Siispä päätimme ajella linja-autolla johonkin lähistön kylistä ja mahdollisesti kävellä sieltä takaisin kaupunkiin.
   Linja-autoasemalla oli jo tunnelmaa. Yhdessäkään kärryssä ei lukenut, mihin se oli matkalla. Aikataulut löytyivät seinästä kuten myös lappu, jossa ilmoitettiin vuoroja ajettavan vain siinä tapauksessa, että matkustajia olisi vähintään kymmenen.




Asemalta löytyi myös kalakauppias ja kauppiaan uskollinen kaveri. Kalat olivat kylmäketjua paossa kadun reunassa laatikossa. Ampiaiset tuntuivat myös tykkäävän kaloista.

  

Aikansa vonkattuaan mirrillä kävi mäihä, mies heltyi ja nakkasi kissalle kalan. Saalis hampaissaan hän vetäytyi nautintoonsa linja-auton alle. Mitään vaaraa ei toki koitunut. Kymmentä matkustajaa ei ilmaantunut. Läksimme apostolinkyydillä.




Kiivettyämme "henki hapatuksissa" ylämäkeen avautui kaupungin laidalta näkymä alas laaksoon. Sinne!



Eräänä toisena päivänä onnistuimme pääsemään bussilla kuvan vasemmassa yläreunassa valkeana häämöttävään Meneteksen kylään, josta sitten todella kävelimme alas takaisin.

   

Ylhäältä vuorilta puhalsi alas järkyttävän voimakas tuuli. Puusta huomaa, että on tuullut ennenkin. Joskus oli pysähdyttävä ja mietittävä, kumman kääntäisi sivuttain tuuleen, luonnottoman leveät hartiansa vaiko mahtavan möhönsä.



Uteliaat naapurit seurasivat touhujamme. Pysyivät siellä puhureista huolimatta.



Alempana oli rauhallisempaa.



Mikä sen leppoisampaa kuin lammaslauma lepäilemässä puun varjossa.



Vähin erin saavuimme sivistyksen pariin Jalat jo aavistuksen rasitettuina. Vedet juotuina. Nälkä vähitellen kaihertamassa elinvoimaa. Siispä keitaille erämaan jälkeen!

  Ensin hoidettiin jano.


   Sitten toisaalla jano ja nälkä snäkillä.



Hengenravintoa hotellilla - ellei sitten pieni päivätorkku ennen pientä iltakävelyä.

  

Kinastellessamme tulevan iltapalamme nauttimisvaihtoehdoista huomasimme neuvonpitoa käytävän muuallakin. Ottaako kovastikin koiran itsetunnolle alistua syömään kissanruokaa? Häntä koipien välissä! Välinpitämättömien kattien halveksivien katseiden edessä!



- Ja hitot! Minähän syön!



Niin mekin. Mmm! Mussakaa ja retsinaa!



"Ruaan" päälle istuskeltiin mahat pystyssä penkillä ja katseltiin poikien jalkapallon peluuta. En tietenkään näytä heidän kuviaan. Joku tolkku pitää olla internetissä julkaisuissakin.



Vähitellen ilta alkoi pimetä Pigadiassa. Emme menneet yökerhoon tälläkään kertaa.
Hyvää yötä! Καληνύχτα!

( Tässä linkki aamupäivään. )
( Ja tässä linkki Olympoksen kyläretkeen )

Eräs tavallinen päivä Karpathoksella

Aamupäivä

Pitemmällä lomalla, kun ei ole kiirettä seurata hätäistä päiväohjelmaa ehtiäkseen varmasti kokea ja nähdä kaiken välttämättä koettavan ja nähtävän, tulee noudattaneeksi jonkinlaista rutiinia ajan hallinnassaan. Joku voisi sanoa sitä urautumiseksi tai tapoihinsa kangistumiseksi. Tyypillinen päivämme Pigadiassa sujui tähän tyyliin:



Jo vuosikymmenten ajan olemme heränneet aamulla kuuden aikoihin, oli sitten kyseessä työ- tai loma-aika. Mikään ei ole muuttunut nyt kun olemme eläkeläisiä. Ja koska hotelleissa harvoin tuohon aikaan on tarjolla aamiaista, suosimme huoneistohotelleja. Aamupala on useinkin näin karu.



Karu ja epäkäytännöllinen on yleensä keittiövarustuskin näissä huoneistoissa eikä huolimaton järjestyksenpito esteettistä vaikutelmaa juuri lisää.

 

Sen sijaan aamun vastaanottaminen parvekkeella, ajan kanssa, kaikessa rauhassa miellyttää silmää ja sielua.




Vähitellen muutkin heräävät. Kalastajat suuntaavat merelle.



Aurinko kurkistaa jo ylös vuorille valaisten Apérin kylän aamua. Vasemmalla näkyvä muuntajahirvitys kärähti lomamme ainoana sadepäivänä. Johtojen eristeet kiiluivat kauan yössä.



Sinnikkäästi odottaen sain vihdoin auringon valaisemaan vastapäisen hotellin yläkertaa, mikä toimi merkkinä uuden kahvitteluhetken alkamiselle.



Tässä vaiheessa saattoi lukaista jotakin netistä, mutta päähuomion veivät työhönsä askeltavat ihmiset - aina samat ja samaan aikaan. Jos joku jäi saapumatta, piti huolestuneena arvailla poissaolon syytä.

 



Tuo kissa oli eräänä yönä keinotellut itsensä meidän parvekkeelle, josta hänet aamulla yllätin mielipaikaltani.



Hotellin liepeillä oli syöttöautomaatti, jonne karviaiset kokoontuivat jo ennen auringon nousua. Nämä tuntuvat olevan melko kylläisiä.
    Aamutoimien tässä vaiheessa tulee tarve ryhdistäytyä ja varustautua pienelle aamukävelylle. Reppuun rahaa ja vettä, aurinkovoidetta ehkä, kameroita varmasti. Ja sitten menoksi.


       Mutta kun oli varhaista,

                                                                  










Pigadian kadut olivat autiot,

   Baarit tyhjät.


  

Ovet "Enkeleiden Elämäänkin" ( Η ζωή των αγγελων ) suljetut.
Mutta...


  

... löytyihän sittenkin kulmakuppila, josta helpotusta kahvipuutteeseen.



Sesonki on päättymäisillään. Se näkyy. Sillä on tietty tunnelma. Mutta ei haittaa meitä - päin vastoin.


  

Voi rauhassa havaita sitä, mikä päivällä menee hosuessa ohi.

  Purjeet ylös aamukävelyn päätteeksi kohti hotellia.

Jatkuu iltapäivällä...

Vaihtoehtoinen retki Olympoksen vuoristokylään.

Tämä on siis kuvaus matkasta, joka todella tapahtui, mutta joka vaihtoehtoisesti tapahtui toisin. Nykyäänhän on sallittua kertoa vaihtoehtoisia totuuksia; valtionpäämiehetkin voivat tehdä niin, puhumattakaan tavallisista politiikoista.



Lokakuun 3. vuonna 2017 klo 8.30 Karpathoksen saaren Pigadian kaupungin satamassa istuimme, vaimoni ja minä, laivan yläkannella päämäränämme saman saaren kylä Diafani.



Alus keinui satamassa melkoisesti. Siellä oli ruumassa pantu miehet - ne kaleeriorjat - keikuttamaan, että turistit pääsisivät oikeaan tunnelmaan. Jotkut tulivat pahoinvoiviksi ja lepuuttivat hermojaan penkillä.

   Pigadia

Sitten kun lähdettiin liikkeelle, keinunta loppui. Tietenkin. Eivät ehtineet enää keikuttelemaan, kun piti ruveta kiiruusti soutamaan. Haalarimies meni alas ruoskimaan heihin vauhtia. Kohta alkoikin Pigadia haipua horisonttiin.

   Diafani

Puolisentoista tunnin kuluttua olimme perillä. Haalarimies ilmaantui ylös vain vähäisen rähjäisempänä - verta ei varmaan näin loppukaudesta riitä roiskumaan, alkavat olla orjat jo melko kuivia veikkoja.


    

Niinpä kiinnityimme laituriin. Toisin sanoen kanttiinin emäntä tuli ja tarttui riuskasti ranteen paksuiseen köyteen ja yhdessä miehistön kanssa sitaisi aluksemme tiukasti kiinni.
   Siinä samassa alukseen ryntäsi pieni poika, huusi kimakasti: Jajaa! Jajaa! ( Isoäiti! ) ja hyppäsi emännän syliin. Sitten kipitti häntä villisti heiluen matalajalkainen koira, sen perästä pojan, Manoliksen, äiti nyssyköineen ja viimeisenä, huonojalkaisena isoisoäiti sylissään vauva, jota myös tuotiin Jajaan nähtäväksi. Kaikkea tätä säesti taukoamaton kreikankielinen puheen pajatus. Isoisä istui tyynesti pollarilla.
   Vasta tämän esiinmarssin jälkeen alkoi olla jotenkin mahdollista ajatella matkustajien rantautuminen.




Vauva sylissä Jajaa-isoäiti - siis se kanttiininpitäjärouva eli laivankiinnittäjäemäntä - johdatti meidät linja-autonromuskan luo. Matkan oli määrä jatkua tästä ylös vuorille Olympoksen kylään. Mutta kauhuksemme Jajaa vauvoineen asettuikin kuskin paikalle ja käynnisti moottorin. Pitkän posmotuksen jälkeen isoisoäiti tuli vihdoin ja vei vauvan, mutta kuski runttasi ykkösen silmään ja matkamme pääsi vauhtiin. - No, alkuun ainakin. Vauhdista ei juuri ylämäkeen voinut puhua.
   Tie oli serpentiiniä neulansilmämutkineen. Mutkassa Jajaa antoi raikuvat äänimerkit vastaantulijoita varoittaaksen. Mutkaan ei linja-auton lisäksi mahtunut muita kulkijoita. Ennen mutkaa hän hidasti, melkein pysähtyi arpoakseen pienempää vaihdetta - sykronoinnin laita taisi olla vähän sinne päin niin kuin kytkimenkin.
   Tien toisella puolella oli pystysuora kiviseinä, toisella puolella alas pystysuora pudotus, kuulemma. Varminta oli nimittäin pitää silmät tiukasti kiinni, kieli keskellä suuta ja mumista ensimmäistä mieleen tulevaa rukousta. Kaikesta huolimatta pääsimme onnekkaasti, tällä kertaa, ylös kylään.





   

Ja olihan se kylä. Vuoren rinteessä roikkumassa. Paha sinne on piraattien tulla valloittelemaan. Tosin nyt sinne tuodaan uteliaat turistit ryöstettäväksi. Niin ystävällisiä nuo kreikkalaiset. "Mistä tulette - Ai suomalaisia - Terveterve - Mitäkuuluu!" Minkä jälkeen on hyvä siirtyä kaupallisiin aiheisiin. Kuten kaikkialla maailmassa, missä turismilla eletään.

   

   

Mutta nyt herää kysymys: miksi vain mummoja?

       

Vain yksi mies - kylän pappi!



Apteekissa sitten muiden asioiden ohella selvisi, että miehet ovat nyt alhaalla pelloilla töissä. Tulevat sieltä siestan ajaksi istuksimaan tavernoihin.



Turistin päästä huippaa korkeus. Taitaa olla muutakin vialla.

   

Kätevää! Ravintolan ruokalistan voi nähdä suoraan kadulta. Mitkä tuoksut!



Kun lähdimme ruokailemasta, tarjoilija toi meille ison pussin lukumadekseja, pikku munkkeja. Olimme ymmällämme, mitä ihmettä? Selvisi, että meidän piti viedä munkkipussi Jajaalle, joka kaupittelisi niitä sitten laivalla. - Pieni kylä, kaikki tietävät kaiken. Senkin että olimme menossa bussilla ja laivalla takaisin. Asia hoitui. Jajaa oli tyytyväinen.

Paluumatkasta en kerro mitään!!! Mutta koska olen kirjoittanut nämä muistelmat, selvisimme arvatenkin hengissä.