Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Jan Ivar Billow: Sininen naamio ( 1960 )
Kesän alkaessa, ja puutarhojeni vaatiessa yhä enemmän askareita, lukeminen on jäänyt taka-alalle. Käydessäni lapsuudenkodissani, löysin ( siis vaimoni löysi ) seikkailukirjan, jonka olin saanut puoli vuosisataa sitten.
En muista lapsena lukemastani mitään. Kansikuva vaikuttaa tutulta. Luultavasti olin sen ikäisenä aivan "lyötynä" tarinasta. Olihan siinä seikkailua, jännitystä, hämäräperäisiä, pimeitä paikkoja, naamioitumisia, poikajengi jne.
Kirjailija, josta en löytänyt googlettamalla mitään, on selvästi tiennyt tarinan alun merkityksen lukijan jatkohaluille. Pian alkusivuilla esitellään tyylipuhdas sankari Ville:
"Hänen ryhtinsä ja käyntinsä oli kuin ainakin harjaantuneen voimistelijan, ja siniset silmät, jotka katselivat koululakin lipan alta, ilmaisivat älyä ja valppautta."
Ja rikos tapahtuu myös alkusivuilla. Sitä jokseenkin saamattomat poliisit pyytävät Villeä tutkimaan. Epäillyt puolestaan kuvataan tupakoitseviksi, murrosäänisiksi, honteloiksi ja laihahkoiksi iholtaan kellahtaviksi ja näppyläisiksi, syyläisiksi, arpisiksi, yksisilmäisiksi jne.
Ville naamioituu "salaperäiseksi kulkijaksi", joka soluttautuu jengin romuvaraston loukossa sijaitsevaan tukikohtaan ja piankin voittaa porukan luottamuksen päästen johtajan asemaan.
Eipä kulu kauankaan, kun hän on saanut heidät katumapäälle pahoista teoistaan, ja kasvatus oikeille raiteille alkaa. Villen näkemys on nimittäin se, että pahoille teille joutuminen johtuu vain onnettomista olosuhteista ja varsinkin turmelevista rikos- ja gangsterikirjoista ja -lehdistä sekä rikoksia esittelevistä elokuvista. Pohjimmiltaan he ovat kaikki kunnon poikia.
On uskomatonta, miten on kuviteltu "sakilaisten" kättelevän kohteliaasti tavatessaan, puhuvan kirjakieltä, pitävän kokouksiaan noudattaen kokousjärjestystä puheenvuoroineen ja päätöksineen. Kirjailijalla ei ole ollut mitään kosketusta nuorten todellisuuteen. Hän on lähtenyt tarinoimaan armollinen, valistava kasvatusasenne mielessään.
1960-luvulla ei varmaan käsitettä tietosuoja vielä tunnettu. 15-vuotias koulupoika saattoi siis soittaa sairaalaan ja koululle saadakseen selville rikoksesta epäilemänsä nuorukaisen nimen. Eipä oikein uskottavalta tunnu - mielikuvitus on rajaton.
Kirjailija antaa poikajengille esimerkillisen tulevaisuuden kuvan. He ryhtyvät yrittäjiksi. Firma suorittaa asiointipalveluja. He ryhtyvät innolla toimeen. He siistivät ulkonäkönsä ja elämäntapansa. Ja ansaitsevat omaa rahaa.
Kiinnostavaan nuortenkirjaan on hyvä vielä lisätä pelastettavaksi prinsessa, tällä kertaa kaunis Katinka, joka oli joutunut kiertelevän Sirkus Tivolin orjuuteen. Sirkuksen jännittäviä ohjelmanumeroita kuvattiin sivukaupalla. Ja sirkuksesta sitten lopulta löytyivät kaupungissa ilmenneen rikosaallon todelliset syyllisetkin.
Mitä opin tästä kasvattavasta teoksesta. - Älä lue vanhoja seikkailukirjojasi!
