Viikon 8 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.


Rudyard Kipling: Valon kadotessa  ( 1890, suom. 1950 )

Appiukon joululahjakirja

Päätin jättää sivuun Kiplingin imperialistisen ja rasistiseksi tiedetyn maailmankuvan ja katsoa mitä hänen esikoisteoksensa pitää sisällään. Googlattuani ensin hänen elämänkertansa kävi ilmi, että teoksessa oli paljon hänen omaa kokemaansa, lapsuudesta alkaen. 
Kirja alkaa kuvailemalla toisilleen tuntemattomien Dickin ja Maisien ankaraa elämää kasvatusvanhempien luona, jonne he olivat joutuneet orvoiksi jäätyään. Samoin oli Rudyard ja hänen siskonsa Alice lähetetty Intiasta Englantiin kasvatettaviksi, ei tosin orpoina.
Myöhemmin Dick rakastuu epätoivoisesti Maisieen, kuten Rudyard aikanaan Florenceen.

Sitten ajassa eteenpäin: Dick on nuori mies, sotakirjeenvaihtajana Afrikassa. Hän tekee piirustuksia taisteluista englantilaisiin lehtiin. Ja palattuaan Lontooseen, hän joutuu mielenkiintoiseen keskusteluun taiteen olemuksesta.

"- No, mitä taide on? - Anna heille semmoista, jota he tuntevat, ja kun olet antanut kerran, niin anna vielä uudestaan." Tällä periaatteellaan Dick saavutti mainetta ja rahaa, mutta ei ystävänsä suosiota. 
Samaa periaatettahan sovelletaan innokkaasti nykyäänkin. Tehdään menestyselokuva, sitten osa 2, osa 3 jne. kunnes aihe on loppuun kaluttu. Tai kirjoitetaan menestyvä "Mielensä pahoittaja", sitten jatko-osa, sitten ehkä osa kymmenen - jos se vielä myy.

Tavattuaan kasvattikotinsa lapsuudenystävän Maisien, joka opiskeli maalausta, taidekeskustelu sai uuden suunnan. Dickin käsitys ja neuvo Maisielle:

"Mutta heti paikalla, kun rupeamme ajattelemaan menestystä ja mitenkä meidän työmme vaikuttaa - kun rupeamme näyttelemään ja tirkistämään toisella silmällä yleisöä - silloin me menetämme voimamme ja kaiken muun."

Taiteilijana Dick keskittää viimeiset voimansa Melankolia-teokseensa, johon hän oli saanut "kuningasideansa" todettuaan voimattomuutensa Maisien hurmaamisessa. Viimeiset siinäkin mielessä, että hän on menettämässä näkönsä taistelussa aikanaan saamansa miekaniskun jälkiseurauksena. 
    Mallina käyttämäänsä Bessietä Dick ärsyttää siinä määrin, että kun teos on valmis ja hän on lopullisesti menettänyt näkönsä, sydämistynyt Bessie tuhoaa taulun Dickin tietämättä ja poistuu saatuaan palkkionsa.

Näin valon kadottua Dickin elämä muuttuu tyhjäksi. Sattumoisin hän joutuu tekemisiin Bessien kanssa, joka ymmärtämättömyyttään paljastaa Dickille tuhotyönsä, mitä muut eivät ole paljastaneet. Tämän jälkeen Dick ryhtyy valmistelemaan loppuansa ja palaa ystävänsä luo Afrikan taistelukentille, missä saa surmansa.

Nobel-palkinto 1907, nuorin palkinnon saaja koskaan.

Ernest Hemingway:  Vanhus ja meri  ( 1952, suom. 1965 )

Taiturimaista kuvausta merestä, kalastuksesta, vanhuudesta köyhissä kuubalaisissa oloissa, missä sosiaaliturva riippuu  kyläyhteisön anteliaisuudesta; kuvausta suurista inhimillisistä kysymyksistä - onnesta tai sen puutteesta, ystävyydestä ja rakkaudesta, suhteesta luontoon sen osana, kyvystä taistella, voittaa ja luovuttaa.

"- Kala, vanhus sanoi, kala, täytyyhän sinun kuolla joka tapauksessa. Pitääkö sinun ottaa minutkin hengiltä?"

Ja vanhus sai käsittämättömien ponnistelujen jälkeen, aivan yksin ja ilman apua, vaikka hän sitä Luojaltaan pyysi - ehkä saikin - kalan saaliikseen. Suurimman kalan, mitä kukaan oli saanut. Mutta minkä meri antoi, sen se otti takaisin ahneiden haiden raastaessa saaliin, jota vanhus kuljetti veneensä vierellä kotiin. Ja kotona pelkän ruodon näkeminen aiheutti ansaittua huomiota.

Lopen uupuneena alkoi yritys toipua niin mielen kuin ruumiin puolesta ystävän avulla.

"- Minä järjestän kaiken kuntoon, poika sanoi. - Pidä sinä vain huolta, että kätesi paranevat, vaari hyvä.
- Osaan kyllä hoitaa niitä. Yöllä syljin jotakin kummallista ja minusta tuntui, että rinnassani jokin murtui."

* * *

Hemingwayn lukeminen Kiplingin jälkeen sopi siinä mielessä, että Hemingway piti Kiplingiä yhtenä esikuvistaan. Hän sai Nobel-palkinnon vuonna 1954. 

( Vaimon haaste näyttää karanneen käsistä - luen jatkuvasti vain Nobelisteja! )

Kesällä luettuja kirjoja

Kolea kesä on otollista aikaa lukemiselle. Lukuhaasteen selvitettyäni pöyhin loma-asunnon hyllyjä. Kävin toki kaupungin kirjastossakin uutuusosastolla. Hyvän löysinkin.







Alexander McCall Smith: Nainen joka käveli auringossa, 2015

Mainio "dekkari", jossa yksityisetsivien, kaksi naista, ratkoma tapaus saa odotetusti yllättävän loppuratkaisun. Kirjan henkilöt ovat uskottavia luonteenpiirteidensä vahvuuksien ja heikkouksien puolesta. Myönteinen ymmärrys inhimillisiin vajavaisuuksiin ja positiivisen ratkaisun hakeminen suorastaan ilkeään käytökseen kuvastaa aivan erilaista elämänfilosofiaa, mihin salapoliisikirjoissa on totuttu. Afrikassa yleiseen heitteille jääneiden lasten ongelmaan kirjan päähenkilö mma Ramotswe osoittaa omalta kohdaltaan suorastaan liikuttavan ratkaisun.




Donald E Westlake: Kukaan ei ole täydellinen, 2003 ( 1977 )

Hyvin persoonallisten kavereiden, Dortmunder kumppaneineen, suorittama murtokeikka, mikä westlakemaiseen tapaan mutkistuu ja saa yllättäviä käänteitä. Nerokas ja humoristinen juonen kuljetus on nautittavaa kesälukemista.





Georges Simenon: Rouva Maigret´n ystävätär, 1976

Joka kesä luen Maigreteja. Olen haalinut niitä kirppareilta melkoisen kokoelman. Tämä kirja sattui lojumaan jossakin käden ulottuvilla. Se on taattua Simenonia, jonka kuvaus menneen ajan, 1950-luvun Pariisista, ihmisistä elämäntapoineen, poliisin antiikkisista menetelmistä "työmaajuopotteluineen" on silti nautittavaa luettavaa vivahteikkaan ja nokkelan juonen rakenteen ansiosta.





Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa, 2011

Itsekin juuri matkoilta palanneena oli mukava lukea Antti Tuurin matkakokemuksista. Niitä olikin kertynyt jo kuudelta vuosikymmeneltä eri puolilta Eurooppaa. Paljon oli kerrottavaa Italiasta, Ranskasta ja Saksata, jossa Tuuri oli ollut jo koulupoikana kieltä oppimassa. Myös Islanti on lähellä hänen sydäntään.
   Kirjailijan tunnettu pelkistetty tyyli ja matkoilla noudatettu samankaltaisena toistuva päivärytmi alkoi loppua kohti kyllästyttää.





Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta, 2009

Mietin lukiessani tätä Viktor Kärppä-kirjaa vahvistuvatko vai laimenevatko ennakkoluuloni venäläisiä maahanmuuttajia kohtaan. Luultavasti Matti Rönkä saa ammattinsa puolesta sellaista kirjaan liittyvää tietoa, jota Matti Meikäläinen taas ei saa, mikä lisännee tapahtumien todentuntua.





Georges Simenon: Maigret ja tappaja, 1969

Kertomuksessa Simenon/Maigret osoittaa myötätuntoa tappajan toiveelle saada mielisairauteensa hoitoa, mitä kuitenkaan sen ajan Ranskassa ei ollut mahdollista saada. Simenon on aivan omaa luokkaansa tunnelmien luomisessa ja välittämisessä lukijoilleen.






Ernest Hemingway: Kirjava satama, 1937

Karu tarina Harry Morganista, kalastajasta, turistien kalastusoppaasta, ihmisten ja viinan salakuljettajasta, joka lopulta tuhoutuu jouduttuaan veneellään, olosuhteiden pakosta, liian kuumaan kyytiin. Kuvaus etenee mielenkiintoisesti päähenkilön silmin, avustajan silmin, ympäröivän ( uteliaan, köyhän, joutilaan, arvelluttavan ja sovinnaisen ökyrikkaan ) satamaväen silmin aina tuoreen lesken, rva Morganin epätoivoon.





Hannu Väisänen: Esi-isät, 2017

Juuri "pakasta repäisty", uunituore teos. Ja vallan omaperäinen satu aikuisille. Esi-isien ja surkeiden ihmisten välisessä alistus- ja palvontasuhteessa kangastelee kirjailijalta hienovaraista kritiikkiä ihmiskunnan tolkuttomalle nykymenolle.






Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy, 1955

Tapanani on lukea, ainakin kerran kesässä, jokin Agathan dekkareista. Tällä kertaa opin legendaarisen neiti Lemonin etunimen: Felicity.
   Tarina lähtee erehtymättömän neiti Lemonin kirjoitusvirheistä hänen sisarensa pyörittämään opiskelija-asuntolaan, jossa tapahtuu hämäräperäisiä sattumuksia, lopulta jopa murhia. Syylliskandidaatteja veivataan agathamaisesti lähes viimeiselle sivulle asti, jolloin Poirot vihdoin paljastaa salakuljetusorganisaation, ja pahat saavat palkkansa. Mainiota kesä(loma)lukemista.






Erkki-Mikael: Väsymättä paras, Pakinoita, 1966

Lukiolaisena Jämsässä kaverit kerääntyivät kirjastossa ympärilleni löydettyään minut hihittelemästä Erkki-Mikaelin pakinoiden äärestä. Herätin kuulemma pahennusta. Isaskar Keturin toilailut olivat mielestäni kreisihuumorin parasta laatua. Hankin monta pakinakokoelmaa omistukseeni vähillä rahoillani. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin ne eivät ihan yhtä lailla vaikuttaneet.