Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Isabel Allende: Rakkaus ja varjo ( 1984, suom. 1987 )
Taas näkökulma Chilen vaikeisiin vuosiin, joista olen jo lukenut Marquezilta "Miguel Littínin maanalainen seikkailu Chilessä" ja "Patriarkan syksy" tai miksei Pablo Nerudan "Tunnustan eläneeni".
Tässä kirjassa kuvataan todellisuudesta vieraantuneen, tai paremminkin eristäytyneen, porvariston ja tavallisen kansan, työväestön ja talonpoikien, erilaista asemaa diktatuurissa.
Porvarillista maailmaa edustaa toimittaja Irene, joka palkkaa työttömän psykologin, Franciscon, lehteensä valokuvaajaksi. Francisco on Espanjan sotaa paenneen sivistyneistöä edustavan perheen poika, joka toimii maanalaisesti junttaa vastustavissa piireissä.
Yhteistyö heidän välillään sujuu hyvin, ja kehittyy vähitellen rakkaussuhteeksi - vaikka Irenellä on jo pitkään ollut armeijan kapteeni sulhasena.
Työnsä yhteydessä he tapaavat talonpoikaisperheen, jonka tytär joutuu poliisien kaappaamaksi, ja katoaa. Asiaa selvitellessään he löytävät vanhan kaivoksen uumeniin kätketyn tytön ruumiin sekä lukuisia muita vainajia.
Tytön sukulaista, joka on poliisin palveluksessa, haastateltuaan ja keskustelun nauhoitettuaan Irene tajuaa olevansa vaarassa. Siitä huolimatta hän antaa nauhan kardinaalin haltuun, koska kirkolla vain on enää voimaa vastustaa junttaa.
Irene joutuukin aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviytyy nipin napin hengissä. Tämän jälkeen Francisco ja hän naamioituneina pakenevat maasta.
"Francisco aprikoi oikullista kohtaloa, joka oli pakottanut hänen vanhempansa jättämään synnyinseutunsa ja lähtemään maanpakoon. Sama kohtalo palauttaisi kenties nyt, vuosia myöhemmin, nuo seudut hänen asuttavakseen - niin ikään maanpakolaisena."
Isän ohje lähtijöille:
"- Pitäkää mielessänne vain nykyhetki. Älkää haaskatko voimia eilisen haikailuun tai huomisen haaveiluun. Kaiho kuluttaa ja tuhoaa, se on maanpakolaisen vaarallisin pahe. Mihin tahansa jouduttekin, teidän on asetuttava sinne taloksi niin kuin se olisi lopullinen asuinsijanne - pitää olla aikaperspektiivin tajua."
( Kaipauksen välttäminen ei niin vain onnistu, siitä on havaintoja evakon poikana. )
Rauno Pankola: Afrikan safari
autolla Afrikan ympäri ( 1961 )
Tämän kirjan luin saadakseni paljon väriä vaimon usuttamaan haastekarttaani, verestääkseni vanhoja maatieteen opintojani sekä tyydyttääkseni ( sohvalla ) maailmanmatkaajan ja seikkailijan tarpeitani. Ja kyllä se kannattikin - nimittäin löhötä sohvalla lukien niistä tavattomista vaikeuksista, mitä tuollainen puolitoista vuotta kestänyt autosafari vaati ajoittain tiettömillä taipaleilla lukuisine vaikeuksineen:
Oli kielivaikeuksia, byrokraattisia mahdottomuuksia, sadetta, hellettä, kuivuutta, kuumuutta, sairautta - rotuennakkoluuloutta puolin ja toisin. Kieltämättä kirja heijastelee Pankolan valkoisen miehen asennetta värillisiin. Siinä on jotakin vanhaa suurriistan metsästäjän henkeä. Onneksi he eivät saaneet mitään suurempaa vahinkoa aikaan aseillaan, joita matkavarusteisiin kuului, kameralla onnistui paremmin.
Afrikkaan he saapuivat laivalla Marokon Tangeriin. 60 vuotta sitten se näytti tietysti erilaiselta kuin nykyään.
Rannikkoa pitkin Casablancaan, missä byrokraatit väittivät, ettei Agadirista pääse eteenpäin Dakariin rosvojen ja kapinallisten takia. Sinne he kuitenkin lähtivät.
Agadirissa varoitukset yltyivät, ja niinpä he kääntyivät "takaisin" Atlasvuoriston läpi Oujdaan, Välimeren rannikon ja Algerian rajan tuntumaan.
Sitten etelään Colomb-Béchariin kivikkoaroa pitkin, minkä jälkeen dyynit alkoivat. Saharan ensimmäinen kohde oli Adrar. Etelässä Bouremissa he yhyttivät Niger-joen ja jatkoivat Gaoon.
Sieltä matka kääntyi länteen kohti Dakaria, joka oli alkuperäisessä reittisuunnitelmassa. Matkan varrella oli kuitenkin kuuluisa Timbuktu, se joka "on kauempana kuin pippuri kasvaa." Timbuktu muuten tarkoittaa suomeksi "Pullistuneen navan paikkaa" johtuen seudulla yleisestä napatyrästä ihmisillä.
Malin pääkaupungissa Bamakossa piti korjata auton renkaita. Siellä myös virkaintoisuus pankissa nosti tunnelmaa:
"Lähtiessämme Suomesta meillä ei ollut minkäänlaisia rotuennakkoluuloja. Mutta nyt päättelimme, ettei tyhmempää voinut olla kuin sudanilaisneekeri, joka on saanut jonkinlaisen viran."
Guinean puolella oli taas kauhea byrokraattiselkkaus, mutta he onnistuivat puhumaan itsensä Sierra Leonen puolelle Freetowniin. Siellä Mimosa-rouva joutui sairaalaan kuumeilun takia, ja maasturi korjaamolle huoltoon. Täällä Pankola suoritti pitkän viidakkoretken tutkimusmatkailijahengessä Golan viidakkoon, mistä palattua rouva oli jo toipunut.
Matka jatkui: Sierra Leonesta Norsunluurannikon kautta Ghanaan Akkraan, missä he viettivät joulun 1959.
Sitten Togo ( kaamea vatsatauti! ), Benin ja Nigeria, josta kerrotut tapaukset selittävät kaiketi hyvin nykyisten "nigerialaiskirjeiden" taustan periytyneet asenteet.
Kamerunin jälkeen Gabon, missä päiväntasaaja ylitettiin. Maasto oli lähes kulkukelvotonta maastureillekin. Lopulta he pääsivät Lambareneen, missä silloin vielä eli kuuluisa 85-vuotias tohtori Albert Schweitzer, jota he pääsivät haastattelemaan.
Kongo-joen ylitettyään he tulivat Leopoldvilleen, nykyiseen Kinshasaan, mitä he pitivät kauniina ja varakkaana kaupunkina.
Täältä matkaa oli Kapkaupunkiin 7000 km, josta lähes tuhat oli jälleen vaikeakulkuista. Angolan Luanda jäi taakse, matka jatkui kohti etelää Ambomaata eli nykyisen Namibian pohjoisosia. Sen jälkeen oli helppo vaihe ajaa Namibian läpi Kapkaupunkiin Etelä-Afrikkaan.
Perillä vaimon sairaus paheni, ja hän lähti Suomeen parantelemaan malariaan, mitä kesti neljä kuukautta ennen tervehtymistä.
Neljä kuukautta kesti Pankolan oleilu koleassa Kapissa passi- ja paperisodan sekä auton kohentamisen takia. Matkakaveriksi tuli vaimon sijaan nyt Lex. Matka katkesi ennen Durbania auton vaihdelaatikon takia.
Hluhluwen puistoalueella he saivat tuntumaa suurriistaan, sarvikuonoihin - kameroilla.
Beiran satamakaupungista matka kääntyi sisämaahan Zimbabwen ( Rhodesia ) pääkaupunkiin Harareen ( Salisbury ). Sieltä edelleen Malawiin ( Njassamaa ) ja Tansanian Dar es Salaamiin ja Sansibariin.
Matkan hurjin etappi oli varmaankin Kenian rajan tuntumassa sijaitseva Kilimandsaron vuorelle ( n. 6 km ) kiipeäminen.
Kenian Nairobista Ugandan Kampalaan, sieltä Sudanin Juban kautta Khartumiin. Kampalan jälkeen heillä oli kosketus norsulaumoihin. Tie huononi jälleen maastoksi.
Jubasta pääsy eteenpäin oli vain Niilin laivalla. Khartumista taas ajoa erämaassa Abu Hamediin, josta varsinainen Nubian aavikko alkaa. Sen ylittäminen vaati rautatielinjan seuraamista ja tarkkojen ohjeiden noudattamista. Auton rikkoutuminen olisi kohtalokasta. He pääsivät onnellisesti perille Niilin rannalle Wadi Halfaan.
Niiliä pitkin Assuanin ja Luxorin kautta Kairoon.
Aleksandriasta alkoi sitten viimeinen ajourakka Afrikassa Välimeren rannikkoa länteen. Tripoli ja Tunis, josta laivalla Marseilleen Ranskaan. Sieltä Pariisiin ja edelleen Belgiaan, sitten Amsterdamiin, jonne Lex jäi ja lopulta Köpenhaminaan, josta laiva lähti Suomeen uudenvuodenaattona ollen perillä 2. 1. 1961.
