Viikon 46 / 2020 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Tove Jansson:  Nukkekaappi  ( 1978 )

Otin tämän ohuen kirjan palauttavaksi Pamukin jälkeen luullen sitä keveäksi. Mutta usein on ennenkin käynyt: mitä kapeampi kirja sitä leveämpi sisältö - syvempi.

Nukkekaappi-kertomus oli itselle osuva, olihan siinäkin eläkkeelle jäänyt mies, joka ajankulukseen alkoi "leikkiä" ( väärä sana varmaan ) nukketalon rakentamisen parissa. [ Itse leikin esim. matkaillessa näin ]

Hän keskittyi siinä määrin, että suhteet ystäviin muuttuivat etäisiksi, asuinkumppani alkoi hermostua ja sai mustasukkaisuuskohtauksen - raivarin, mikä sitten lopulta palautti suhteen kohdalleen.

Aikakäsite-tarinassa oli ideana vanhenemisen mukanaan tuoma ajantajun hämärtyminen, mistä voi seurata outoja asioita. Lopussa Jansson yllättää kääntämällä kertojan aseman päälaelleen.

Nyt kun matkustaminen on pandemian takia hankalaa, tämä tarinakokoelma tarjoaa matkailusta pitävälle lukemista. Lokomotiivi-kertomuksen keskushenkilö ei tosin itse matkusta, vaan kuvittelee matkustavansa.

"Elämys ei koskaan voi olla samaa kuin kuvitelma elämyksestä. Niin hän uskoi."

Kertomuksessa Hilosta, Havaijilta mummu sanoo:

"... että hän säälii kaikkia turisteja, ne ovat niin hulluja ja juoksevat sellaisen perässä mitä yhtä hyvin voisivat löytää kotoakin. Hedelmä näyttää heidän maassaan toisenlaiselta kuin Hilossa, samoin sade tai kala tai naiset. Ja loppujen lopuksi ei ole kysymys mistään sen tärkeämmästä kuin esimerkiksi hedelmästä, sateesta tai naisista, sama juttu kaikkialla."

Vielä lopuksi yksi kommentti taiteen olemuksesta. Kertomuksessa Taidetta luonnossa Jansson panee näyttelyn vartijan toteamaan:

"Asian voi ottaa esimerkiksi näinkin. Koska taideteos voi olla suunnilleen mitä tahansa ja siitä näkee vain sen mitä tahtoo nähdä voisi jättää paketin aukaisematta ja ripustaa sen seinälle sellaisenaan...

Mutta minä sanoin ihan oikein. Salaperäisyys on tärkeää, jollain tavoin hyvin tärkeää."

Toni Morrison:  Koti  ( 2012, suom. 2014 )

                           Nobel-palkinto 1993

1950-luvulle sijoittuva kertomus kahdesta siskoksesta; Korean sodasta palannut veli Frank ja avuton, hyväksikäytetty sisar Cee kasvavat syrjäisen maalaiskylän itsenäistyviksi asukkaiksi. Frank on sodan kauhujen henkisesti vammauttama, Cee palveluspaikkansa rotuhygienikkolääkärin lähes surmaama kokekaniini. Frank saa ystävällisten ihmisten avustamana sisarensa pelastetuksi, ja molemmat vähitellen toipuvat.

Morrisonin kuvaus on upeaa, vähäeleistä. Hän saa esiin köyhien värillisten yhteisön tavan elää, käsityksen elämän arvoista, itsekunnioituksen ja uskonnon merkityksen.

Helmetti sentään!

    

Markus Zusak                                  Tove Jansson

                                 

Tässä ne ovat, kaksi viimeistä puuttuvaa HELMET-lukuhaasteen kohtaa: 16, kirjassa luetaan kirjaa ja 29, kirjassa on lohikäärme.

Kirjavaras. Tavattoman herkkä ja surullinen kirja natsi-Saksan aikaisesta elämästä pienessä kaupungissa. Orpo, lähes lukutaidoton tyttö astuu ensimmäistä kertaa kirjastoon:

"Hän pyyhkäisi ensimmäistä hyllyllistä kädenselällään kuunnellen liukuvien sormienkynsiensä rahinaa jokaisen kirjan selkäydintä pitkin. Se kuulosti soittimelta tai juoksevien jalkojen säveliltä. Hän käytti molempia käsiään. Hän kiidätti niitä kilpaa. Hylly hyllyä vastaan. Ja hän nauroi."

Sanoilla ja lukutaidolla on tärkeä merkitys tässä kirjassa tuon tytön, Lieselin, kirjavarkaan kehityksessä - elämässä pommisuojassa tai kotitalon kellarissa kirjoittamassa omaa kirjaansa, lukemassa lohdutusta naapurin rouvan suruun.

   Sanojen käyttöön perustui Hitlerinkin karisma. Kirjan luettuani tarkkailen väristen aikamme natsien sanailua - eräiden valtioiden johtopaikoiltakin.

   Tässä Lieselin kirjan viimeinen rivi:

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut niitä ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein."

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Tove Janssonin mielikuvitukselliset tarinat kestävät aikaa. Tuntuu kuin löytäisin niistä aina uusia puolia, mitä vanhempana niitä luen. Janssonin on täytynyt olla terävä ihmisluonteiden tarkkailija ja mielenkiintoinen ajattelija.

Mitä tästä haastelukemiseta jäi käteen? Varmaan käteen tarttui moni sellainen kirja, jonka muuten olisin sivuuttanut. Ja kun kirjoitin näitä postauksia (, joita ei alun perin ollut tarkoitus tehdä ), luultavasti mietin tarkemmin lukemaani ja yritin tavoittaa olennaisen.

Ja nyt! Mitä nyt? Kuten hemuli:

"Ei, hemuli sanoi äkkiä. Ei, ei, ei. Minä en tahdo. Tahdon päästä eläkkeelle. Tahdon tehdä mitä minua huvittaa ja olla yksin jossakin, missä on hiljaista."

" - Minä tahtoisin rakentaa nukkekaapin, hemuli kuiskasi. Maailman kauneimman nukkekaapin, monikerroksisen. Talon, jossa on paljon huoneita, kaikki yhtä vakavia, tyhjiä, hiljaisia."

Nii-in! Aion lukea mitä huvittaa ja leikkiä nukeilla - niin tehdään maailmallakin vakavissaan? Tässä linkki. En vakavissani: Tässä linkki.

Suuret kiitokset tämän haasteen järjestäjille!

Heinäkuiset

Heinäkuun helteitä odotellessa luetut kymmenen kirjaa:










Tove Jansson: Kesäkirja, 2017 ( 1972 )

Sophia, isä ja isoäiti saaressa viettämässä saarelaisten kesää, mikä poikkeaa meidän maakrapujen elämästä aivan olennaisesti. Kirja keskittyy lähinnä luovan lapsen ja epäsovinnaisen vanhuksen yhteiseloon. Se on läheistä, tilaa antavaa ja kasvun mahdollistavaa, lasta ja ikäihmistä ymmärtävää. Luonnon kuvaus on vaikuttavaa ja asiantuntevaa, olihan Tovella oma mökki saaressa.





Jasper: Yhdeksästoista askelma, 1948

Vaimo sai vimman ryhtyä hävittämään vanhoja lasten- ja nuortenkirjoja, joita kukaan ei lue, ei ole lukenut vuosikausiin. Niinpä sain pinkan antaakseni siunaukseni tuhotyölle.
   Tämän kirjan halusin lukea, koska se on yhtä vanha kuin minäkin ja koska se on painettu samassa yhtiössä, johon kuuluvassa sanomalehdessä tyttäremme on töissä.
   Pojat saapuvat synkkään kartanoon, joka on ollut osaksi autiona isoisän kuolemasta asti. Siellä on pimeää, koska ei ole sähköä. Kynttilän valossa myrskyn yllättäessä tunnelma on pelottavan aavemainen varsinkin yöllä salissa, joka on täynnä isoisän veistämiä hautapatsaita. Vähitellen selviää, että kartano on viinan salapolttajien pesäpaikka. Pojat kipittävät kylään ja paljastavat poliisille roistojen puuhat.
   Kun tutkin sitten nimimerkki Jasperin henkilöllisyyttä, paljastuikin kyseessä olevan pilapiirtäjänä kuuluisaksi tullut Kari Suomalainen.





Alfred Liukku: Dic Maailmanmatkaaja, seikkailuja neljässä maanosassa, 1956

Seikkailija-Dicin perhe muutti Suomesta Amerikkaan, jossa Dic jo nuorena osoitti omaavansa levottomat jalat. Lähimetsät Astoriassa samoiltuaan hän yritteli kaikenmoista, mitä koulunkäynti häiritsi: kanoottikilpailu, mustalaisten mukana kiertely, kullankaivuuretki, maapallon ympäri kävely - useat näistä toimista johtivat "tuhlaajapojan paluuseen". Maapallonympärikävelykin keskeytyi vaikeuksien jälkeen Turkin vankilaan.
   Vaikuttaa siltä, että Dic Nivala oli oikea henkilö, vaikka kertomukset kirjassa hänen retkistään ovatkin hurjia.






Markku Keisala: Sinisilmät, 2015

Alun sekavia välähdyksiä tapahtumien taustoista seurasi selkämpi, perinteisempi juonen kuvaus kohti loppuratkaisua. Syyllisvaihtoehtoja dekkarissa oli vain kaksi ilmeistä. Tarinaan oli kytketty päähenkilön, poikamiespapin naiivi rakastuminen kirkkoherranviraston Armiin, mutta siitä huolimatta lukukokemus oli positiivinen.






Roope Lipasti: Virtanen ja Euroopan historia, 2016

Virtasen ja vaimo Korhosen kera kuljetaan Euroopan historian merkityksellisten tapahtumien läpi - pilke silmäkulmassa tietenkin. "Elmomaisia" sankaritekoja seuratessa lukijalle herää epäilys, että koulun historian tunteja olisi kannattanut seurata tarkemmin. Nyt niitä tietoja olisi tarvittu.






Nina Peura: Kuolemankukkia, 2012

On se vaikea laji tuo uskottavan dekkarin luominen. Ei se pelkällä puhuttamisella luonnu eikä parisuhteiden sekaamisella selviä.






Ruth Rendell: Kiinalainen tapaus, 1992 ( 1983 )

Kiemurainen juoni alkaa Kiinan matkasta ja siellä tapahtuvasta "kohtalokkaasta" tapaamisesta päättyen lopulta "kotiin" Englantiin, jossa komisario Wexfordille paljastuu asioiden todellinen laita kirjan viimeisillä sivuilla. Taattua kesälomalukemistoa!






Rex Stout: Sampanjaa yhdelle, 1991 ( 1958 )

Jokakesäinen hetki persoonallisten Nero Wolfen ja Archie Goodwin seurassa piristää kummasti vaikka en harrastakaan gourmet-ruokia ja vaikka minulla on vain yksi surkea orkidea. Archie on nokkela, näsäviisaskin, sanailija - todellinen supermies, jollainen toivoisi itsekin olevansa, mutta jollainen en ole. Nero Wolfe on taas laiska, nautiskeleva älykkö, jollainen en toivoisi olevani enkä olekaan. Kirjan juoni on ovela, ja ratkaisu tapahtuu - kuinkas muuten - lopulta Wolfen toimistossa, johon yrmeä Poliisipomo Cramer toimittaa asianosaiset kuulemaan todisteet ja syyllisen nimen.







Anne Leinonen: Metsän äiti, 2017

Tämän kirjan lukeminen vei vahvasti luonnontieteellisen koulutuksen saaneen "mukavuusalueen" ulkopuolelle. Tarinan kerronta oli toki elävää ja sujuvaa, mutta henkimaailman asiat tuonpuoleisine hahmoineen eivät sytyttäneet sanottavampaa mielenkiintoa.







Graham Greene: Kolmas mies, 1982

Heinäkuun kirjapatteri päättyy ( kuuluisaan ) todelliseen herkkupalaan, Greenen loistavaan kertomukseen vanhan ystävyyden murentumisesta vähitellen paljastuvan iljettävän totuuden rapauttamana. Ja välirikko kärjistyy päähenkilön joutuessa surmaamaan vastenmielisiin rikoksiin ajautuneen lapsuudenystävänsä.



Kesken jäänyt:

Joskus ei vaan "nappaa". Silloin kannattaa irrottautua ja siirtyä seuraavaan.




Antero Harju: Kapina Korallimerellä, 1957

Poikakirja, jossa liian teknistä & vauhdikasta menoa maalla, merellä ja avaruudessa. Oli heitettävä kesken, vaikka poikasena pidin tätä mahtavana kirjana ja hankin sen omaksi.

Haastettu 10

Matkoilla jää aikaa matkakohteen tutkailun jälkeen myös lukemiseen. Playa del Inglesissä on ravintola Mummolassa melkoinen kokoelma turistin ajanvietteeksi. Sieltä sain viisi ensimmäistä tähän "matkalla luettu"-kategoriaan.

Kalle Isokallio: Tohtori Jalkasen Perintövirus, 2001

Isokallion huumori on poliitikkoihin ja poliittisiin virkamiehiin pureutuvaa satiiria. Kirjan juoni on looginen - nerokas. Selvästi käy ilmi, että kirjoittaja tietää, miten "systeemi pelaa".

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies Elämä ja vähäisemmät, 2015

Olipa sydämellisen hauskalla huumorilla sävytetty teos. Lapsiperheen elämä on juuri tuollaista parhaimmillaan, kun sen oikein osaa ottaa ja elää.

Tellervo Koivisto: Päiväkirjan uudet sivut, 1999

Tellervolla on mahtava, itseään säästämätönkin huumorintaju, jolla sävytetystä kirjasta saa käsityksen, millaista elämä on "oikeesti" vallan kammareissa. Presidentin/pääministerin puolisona hänellä on ollut hyvä tilaisuus tutustua valtionpäämiehiin - presidentteihin ja kuninkaallisiin.

    Omista pikkupomoista mielenkiintoinen kommentti on Paavo Väyrysestä, joka Tellervon mukaan eräässä tilanteessa tokaisi itsestään: "Vaikka hän tekisi minkä tahansa valinnan, hänen päämääränsä oli varma: hänet oli tarkoitettu suuriin tehtäviin." No - toivotaan Paavolle menestystä suuriin tehtäviinsä esimerkiksi kunnallisvaalien jälkeen.

    Tellervo Koiviston muistelmissa oli huomattava osa matkakuvauksia, joten tämä oli hyvä valinta matkalla luettujen teosten ryhmään.

Tapani Bagge: Kasvot katuojassa, 2012

Kovaksikeitettyä rosvo- ja poliisitekstiä, mitä ei pelastanut tapahtumien osittainen sijoittuminen tuttuun ympäristöön ( Hämeenlinna ). Tämän kirjan viitsii lukea vain matkalla, kun on liian kuuma lähteä nähtävyyksille.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis, 2011

Loistavaa, mielikuvituksellista kerrontaa, jossa päähenkilön kohtalona on ajautua, ei ryysyistä rikkauksiin, vaan ryysyistä keskiluokkaiseksi. Kaiken huipuksi hänestä tulee ulkomaalaistaustaisuudesta huolimatta populistipuolueen pomo ja pääministeri. Loistavaa!

Matkalla autossa lentokentälle kohti toista triviaalimatkaa Rodokselle kuuntelin äänikirjan:

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, 2012

Piilevää pottuilua ja irvailua meikäläistä porvarillista elämänasennetta kohtaan. Mielikuvituksen lentoa, joka kehittää tarinan vaikka arkisesta aterimesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä, 2015

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle. Salapoliisi-virkamies-aatelisherra Björk ratkaisee monipolvisen rikosvyyhdin, seikkailee vakoilijattaren ja erilaisten salaisten organisaatioiden kanssa. Mahtoikohan 1920-luvulla olla oikeasti muovipusseja, joihin Björk näppärästi keräsi todistusaineistoa.

Antti Tuomainen: Kaivos, 2015

Taitava rikoskertomus tutkivasta journalismista ympäristön saastuttamistapauksesta, joka tuo väistämättä mieleen Talvivaaran onnettoman kaivoshankkeen. Nykytyylin mukaisesti kirjan sankarilla pitää olla henkilökohtaisia ongelmia, mutta isän paljastuminen palkkamurhaajaksi on sentään ihan liian paksua.

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio, 

Erikoinen tilanne istua Rodoksen Cactus-hotellin parvekkeella ja lukea kirjan tapahtumista, jotka pyörivät Cactuksenkin ympärillä ja pitkin kaupunkia. Kirja sinänsä on kevyttä höttöä, jonka oikolukemiseenkaan ei ole panostettu. Niinpä Koskinen kloorasi meressä ja söi tsaktisia. Eipä tällaista kestäisi muuten lukeakaan kuin tylsällä turistimatkalla. 

Ja lopuksi juhannusaattona, kun moni viettää juhlaa saaressa, lentokentältä palatessa äänikirjana:

Tove Jansson: Muumipappa ja meri, 1965

On hyvä päättää tämä "sata kirjaa-projekti" tunnelmalliseen, hienopiirteiseen ja elämää ymmärtävään Toveen. Kirjan analysoinnin jätän viisaammille.


Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Haastettu 3

Tässä kymmenen naisen tuotosta. Lisäksi oli kaksi kirjaa, joita en kerta kaikkiaan jaksanut loppuun tyylin tai sisällön johdosta. Mutta nämä luin. Yhden kohdalla jouduin petetyksi. Otin sen kuitenkin naiskirjailijoiden kategoriaan.

Tuula-Liina Varis: Huvila, 2016

Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi minulle hyvin tuttuun ympäristöön, Turun kaupunkiin. Eletään 1930-luvun aikaa - natsismin, fasismin Euroopassa, Lapuanliikkeen kotimaassa.

Äärioikeistolainen taiteilija nai turkulaisen porvaristytön ja muuttaa maalle huvilalleen. Jännite syntyy vaimon juutalaisen verenperinnön paljastuttua. Taiteilija hylkää hänet ja tyttärensä ja muuttaa Saksaan natsihallinnon palvelukseen.

Sodan ja miehen kuoleman jälkeen käy ilmi hänen kaksoiselämänsä saksalaisen naisen ja lapsen osalta. Tämä murtaa turkulaisvaimon otteen elämästä. Tarmokas tytär jää ponnistelemaan eteenpäin.

Sotaa edeltävästä kuvauksesta tulevat väistämättä mieleen oman aikamme koventuneet asenteet.

Elsa Anttila: Täällä Rodos, 1991

Edellisen kirjan tuttu miljöököhän johdatti minut tähän, jonka kannesta taas tuttu paikka, Rodos, veti puoleensa. Arvasin kyllä, mitä sisällöltä oli odotettavissa. Ja arvasin oikein, valitettavasti. Olen kai liian vanha tällaiseen.

 Luin sinnillä loppuun, koska vaimoni kehotti menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle ( niin tavataan nykyään hienosti sanoa ) ja koska olen hänen mukaansa kehityskelpoinen yksilö. Tuo viimeinen tarkoitti, että minussa on vielä paljon kehitettävää.

Sitten paljastui vielä vaihtoehtoinen fakta: tämä naiskirjailijana esiintynyt kynäniekka olikin salanimen taakse kyyristynyt m i e s !!!

Pirjo Hassinen: Voimanaiset, 1996

Oli kaksi siskoa, joilla yhteinen mies kosijana. Toinen, se pehmeämpi, sai lapsen, toinen, se tiukempi, pani miehen matkoihinsa. He asuivat vanhempiensa kotitaloa kolmisin, tyttärellä kaksi äitiä, äideillä jännitettä vanhasta, yhteisestä suhteesta.

Tyttären vartuttua naiseksi sattui poikaystävän kanssa dramaattinen itsemurhayritys, joka yritykseksi jäikin. Äitien ja tyttären välille kehittyi skismaa, kun vanha poikaystävä ilmestyi taas kuvioihin. Ylenpalttista aistillisuutta tihkuva kertomus huipentuu itsenäistyvän tyttären ja miesystävän itsemurhatoisinnon viime hetken peruuntumiseen.

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985

Tarkoitus oli lukea välillä keveä dekkari, mutta jouduinkin keskelle sukukronikkaa lukuisine henkilöineen ja suhteineen. Puolivälissä kirjaa ei ollut tapettu vielä ketään. Tylsää! Lopussa kirjailija heittää epäilyn Agathamaisesti eri tahoille, ja vasta viimeisillä sivuilla syyllinen paljastetaan ja itsemurhataan.

Tove Jansson: Kuuntelija, 1971

Novellikokoelma, aivan erikoisen elävällä ja mukaansatempaavalla tyylillä kirjoitettu. Kertomukset vievät lukijansa hienovaraisesti vihjaten elämän suurien ja syvien tuntemusten äärelle.

Märta Tikkanen: Sofian oma kirja, 1982

Kuvaus vanhempien näkökulmasta epäilyksen heräämisestä oman lapsen poikkeavuudesta, epäilyn muuttumisesta varmuudeksi ja sen vaikutuksesta perheeseen. Kirjailija kuvaa elävästi ja rakkaudella lapsensa tapaa hahmottaa ympäristöään, hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Hän tekee oikeaan osuvia huomioita lapsensa kouluolojen järjestämiseksi.

Tämän kirjan, vaikka se on vanha, soisi löytävän tiensä samojen ongelmien kanssa painivien vanhempien ja opettajien käsiin; myös koulumenoja karsivien päättäjien käsiin.

Pirkko Arhippa: Lukinmerkki, 2007

Sitten vaihteeksi viihdyttävämpää. Taas tuli pettymys. Epäuskottavan motiivin pohjalta toimivan murhaajan hankkeet upotetaan sivujuoneen, tutkijan henkilökohtaisiin ongelmiin sekä muka sattumalta kaikki asiaankuuluvat henkilöt samalle ulkomaanmatkalle johdattavaan dramaattiseen huipennukseen. Ainoiksi kiinnostaviksi tekijöiksi kirjassa jäivät kuvaukset Turun kaupungin kaduista ja paikoista.

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi, 1998

Kun nainen, vankka ja vakaa, ja mies, heiveröinen lammasnahka, elävät yhdessä, syntyy ongelmia jo pelkästään fyysisistä eroista. Luonteiden perusolemukset poikkeavat myöskin niin paljon, ettei luulisi yhteiselon onnistuvan. Ajan myötä, koettelemusten kautta, harmonia löytyy.

Hyvä kirja, hyvä mieli.

Terttu Lensu: Mummo vastaan muu maailma, 2011

Tämän kirjan otin käteeni mummon ehdotuksesta. Olen naimisissa hänen kanssaan.

Olipa hyvä kirja - hauska, syvää elämänkokemusta, teräviä huomioita ajastamme henkivä. Liikuttavakin: kertomus Ugandan äidistä kosketti eritoten, koska sukulaispoika on juuri matkustanut sinne avustus- ja opiskelutehtäviin. Kestäneekö kulttuurishokin.

Minna Canth: Kertomuksia, 2008 ( 1878 - 1919 )

Ilman tätä haastetta en varmaan olisi kirjastossa tarttunut näihin Minna Canthin vanhoihin kertomuksiin. Vanhahtavasta sanastosta ja tyylistä huolimatta luin kirjan kiinnostuneena kannesta kanteen. 

1800-luvun lopulla kirjoitettujen novellien sisältö avasi sen ajan ihmisten elämää, sen tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoitteita ja tulevaisuuden toiveita. Kirjailijan myötätunto oppimatonta, köyhää kansanosaa kohtaan oli ilmeinen. Varakkaiden etuoikeudet vähempiosaisten kustannuksella, nousukkaiden porvarien naurettavuus, uskonnollinen tekopyhyys, naisen asema sekä ikuinen aihe, rakkaus, tulivat monin tavoin Minna Canthin tarkastelun kohteeksi.

Ja kun vertaa nykyaikaan, onko juuri mikään muuttunut inhimillisessä olemisessa.

Tuntui sopivan erinomaisesti päättää Canthiin tämä jakso lukemishaasteessa Kalevalan päivivänä, suomalaisen kulttuurin päivänä.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Haastettu

Haastelen tässä yhdestä jutusta, nimittäin siitä, että niskassani on haaste.

En suinkaan ole tehnyt mitään niin köppäästä, että olisin joutunut haastetuksi oikeuteen, en toki.
Eikä kukaan ole haastamassa riitaa kanssani, eihän nyt sentään, sävyisä mieshän minä.

Mutta hyväksyin haasteen lukea sata suomalaisen kirjailijan kirjaa tänä vuonna, jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Ei paha, arvelin. Pari kirjaa viikossa keskimäärin.

Tartuin toimeen. Aloin lämmitellä lukukonettani etsimällä ohuita opuksia. Kirjahyllyistämme löytyi ohutosastolta lähinnä lastenkirjoja. Tässä kymmenen lukemaani.

Luultavasti olen lukenut ne joskus omassa ja lasteni lapsuudessa. Ja ehkä joitakin lapsille työmaallani. Kuten esimerkiksi Kiljuskirjat. Ne huvittivat nykylapsiakin, vaikka ovat 1920-luvun tuotantoa.

Aika radikaaleja ja anarkistisia ovat Finnen Kiljuset. Sen ajan lapset kasvatettiin kuriin ja nuhteeseen. Mitä mahtoivat ajatella Kiljusten vallattomista vekaroista ja asiattomista aikuisista. Eikä kirjailijan käsitys yhteiskunnan tukipylväistäkään erityisen arvostava ollut.

Satumaassa-kirja oli mielenkiintoinen vanhoine valokuvineen, jotka Impi Havas oli ottanut lapsista. Jotkut niistä ajoittuivat selvästi omaan lapsuuteeni. Aila Nissinen kertoi elävästi kuvien pohjalta tarinoita, joissa toisinaan kristilliset arvot nousivat liiaksi esille.

Tämän kirjan luin poikasena silmät kiiluen. Siinä oli mielenkiintoista menoa ja meininkiä. Nyt aikojen takaa näin sen enemmänkin partioliikkeen propagandatuotoksena. Sen elämänohjeet olivat reipashenkisen suoraviivaisia eikä väkivallankaan käyttö kasvatuskeinona ollut vierasta. Aaro Hongan käyttämä kieli oli mielenkiintoista.

Usko Kemppi. 1950-luvun puolivälin tuotantoa tämäkin. Ei innostanut.

Samoihin aikoihin on julkaistu Marjatta Kureniemen vekkuleita, hassuja satuja sisältävä kirja, jossa mielikuvitus on päässyt vapaasti laukkaamaan.

Sodan jälkeen syntyneille lapsille oli tarjolla paljon kirjoja, myös Tove Janssonin Muumi-kirja, joka on ihastuttanut lapsia vuosikymmenistä toiseen ympäri maapalloa. Ja minä luin sen nauttien hienosta kielenkäytöstä, ihastuttavan persoonallisista hahmoista ja heidän sosiaalisista suhteistaan.

Viimeisenä 50-luvun kirjana luin Paloheimon Tirlittanin. Kovasti yritin pureutua arvattavasti lapsen kehittymistä symbolistisesti kuvaavan tarinan taustavirtoihin. mutta en onnistunut.

Pojalleni 80-luvulla ostettu ritari-kirja kuvaa mukavasti miehisen maailman rajujen vaatimusten ja lempeämpien vaihtoehtojen välistä ristiriitaa. Sattumoisin poikani harrastaa yhä ritarijuttuja aikuisena ollen samalla lempeä perheenisä. Kirjoittanut Tuula Kallioniemi.

Timo Parvela

Uusin lukemani lastenkirja on vuodelta 1995. Muistaakseni Timo Parvela on myöskin opettaja, joka elävästi kuvaa nykykoulumaailman kommelluksia.

Tässä nämä kymmenen ensimmäistä. Vain YHDEKSÄNKYMMENTÄ enää jäljellä. ( Olen kyllä lukenut jo kome aikuisten kirjaa. )

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.