Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Colin Dexter: Palvelus vainajalle ( 1979, suom. 1992 )
Luin heti perään toisen Morse-kirjan - ei olisi pitänyt. Toki teksti oli nautittavan sujuvaa ja helppolukuista, mutta loppuratkaisua pitkitettiin aivan liian kauan ( Jotta sivumäärä kustantajan mielestä tulisi täyteen? ). Ja lisäksi en pitänyt edellisessäkin kirjassa, ja monessa muussakin dekkarissa, esiintyvään kliseeseen:
"Hän ajatteli kuitenkin, että häneltä jossain vaiheessa oli jäänyt jotain huomaamatta - jokin niin tärkeä seikka, että se olisi ollut avain tähänkin labyrinttiin."
Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin ( 2018, suom. 2020 )
Päällimmäinen ajatus näistä lyhyistä kertomuksista on alakuloisuus, herkällä kädellä kirjattuja arkisia tapahtumia, joissa paljastuukin syvempää näkemystä - tunnelmaa.
Käsittääkseni kyseessä on kirjallisuuden laji, joka on kuulemma nyt suosiossa, ns. autofiktio. Kertoja kuvaa omaa elämäänsä; missä määrin se on kuviteltua, missä määrin tapahtunutta.
Pienistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka koostuu kertojan suhteesta arkeen, työhön, ystäviin ja rakastettuun, omaisiin - äitiin ja edesmenneeseen isään - oman minän ominaislaatuun.
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon ( 2015, suom. 2016 )
Nobel-palkinto 1993
Sain käsiini toisenkin Morrisonin kirjan. Oli odotettua, että hän kertoo taas mustan ihonvärin vaikutuksesta valkoisten maailmassa; miten vaaleaihoinen äiti reagoi saatuaan pikimustan lapsen, miten se kariutti avioliiton ja mitä se vaikutti lapsen kasvuun ja myöhemmin aikuisuuteen.
Ja hyljeksitty lapsi, vain saavuttaakseen äitinsä ja ympäristön hyväksynnän, antoi todistajanlausunnon opettajan hyväksikäytöstä - ja näin tuhosi opettajan elämän. Tarinan edetessä tulee aavistus, että lapsi valehteli, mikä kirjan loppupuolella paljastuukin.
"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuksien takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en vain osannut rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan tosiaan rakastan."
Tyttö, Bride, valitti poikaystävälleen, että äiti inhosi häntä mustan värin vuoksi. Ystävä sanoi:
"Väriähän se vain on. Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti... Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä."
[ Blogger haluaa taas temppuilla fonttikoolla! ]
