Ihan tavallisena päivänä
Ihan arkipäiväisistä tapahtumista voi saada kehitellyksi viiltäviä, hyytäviä hitchcockmaisia tarinoita ( olisi kai syytä lopettaa lööppiadjektiivien käyttö ), jotka Atkinson leikkaa pätkiksi, paremminkin pujottelee toistensa lomiin kuin pärekorin valmistaja saaden aikaan lopulta kokonaisuuden.
En tosin kauheasti tykkää tuollaisesta pomppivasta, elokuvamaisesta tyylistä, jossa alkuhämmennyksen luomiseksi pompitaan miljööstä ja tapahtumasta toiseen ja jonka henkilögallerian hallitseminen vaatii meikäläiseltä, vanhemmalta muistihöperöltä lukijalta kohtuuttomia ponnisteluja.
Kirjan henkilöissä on mielenkiintoisia tyyppejä. Surutyön kuvaaminen on parasta antia teoksessa, mutta sitten - toivottavasti häpeästä punastuen - Atkinson lätkäisee päähenkilölle ( nykymuodin mukaisia ? ) henkilökohtaisia vaikeuksia ja sitten, sitaistaakseen pärekorinsa kokoon, lopulta luovuttaa hänelle yllättävän miljoonaperinnön.
Niinpä minäkin punastellen kehtaan liittää lukemani HELMET-lukuhaasteen kohtaan 27: samaa sukupuolta oleva pariskunta, mikä juuri ja juuri muodostuu kirjan lopun päreitä yhteen solmittaessa.
Käyttäisinkö tällaista koppaa? En ainakaan marjastaessa - jäi liian isoja reikiä. Sienestäessä ehkä käyttäisin ja matkalle otinkin mukaan.
