Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Rudolf Erich Raspe: Paroni von Münchhausenin seikkailut ( 1785, suomeksi 1960 suomentanut Samulis )
Saksalainen kirjastonhoitaja kirjoitti, se kuuluisa veitikka silmäkulmassaan, aikalaisestaan paroni Münchhausenista kirjan, joka koostui paronin poskettomista puheista, kehuista ja sankarivaleista, mistä paroni oli tunnettu. Kirja sai tavattoman suosion, mutta Münchhausen veti herneen nenäänsä eikä pitänyt "valehtelijain kuninkaan" maineestaan.
Lukemani kirja on Otavan "maailman parhaita nuorisokirjoja", lyhennetty laitos. Monet tempaukset olivat jääneet jo aikaisemmilta lukemiskerroilta mieleen. Huvittavilta tuntuivat seikkailevan Münchhausenin moralisoinnit siitä, miten "matkustajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä totuudessa." Tai: "Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin, joka ei tunne minua, tuveta tuollaisten törkeäin valheitten takia epäilemään seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen loukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten."
Kovin helposti näistä tarinoista nousevat mieleeni erään nykyajan valtaapitävän puheet ja asenteet.
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
( 1884, suom. 1948 )
Lisää luikuria? Kirjailija kuvaa alussa itseään: "...Mark Twain, ja hän juttelee tosia, ainakin enimmäkseen. Joitakin asioita hän kyllä liioittelee, mutta enimmäkseen kuitenkin puhuu totta. No, yhdentekevää."
Pitääkö tähän seikkailukirjaan suhtautua opettavaisena?
"henkilöt, jotka yrittävät keksiä siitä joitakin siveellisiä opetuksia, tullaan ajamaan maanpakoon."
Vaikka M.T. heittääkin kirjan alkulauseisiin huumoria, on tarinoiden pohjavirrassa selvä kanta oikeudenmukaisuuteen, rotukysymykseen ( vaikka puhutaankin neekereistä ), sukuvihoihin tappamisineen - yleensä ihmisen tappamiseen, uskonnolliseen ja muunlaiseen huijaamiseen.
Kertomusten kuluessa tulee selvästi esille, millaisista inhimillisistä vääryyksistä orjajärjestelmässä on kyse. Ja miten vaikea Hucleberryn on kasvaa irti oppimastaan käsityksestä, mikä ympärillä vallitsee.
( 1884, suom. 1948 )
Lisää luikuria? Kirjailija kuvaa alussa itseään: "...Mark Twain, ja hän juttelee tosia, ainakin enimmäkseen. Joitakin asioita hän kyllä liioittelee, mutta enimmäkseen kuitenkin puhuu totta. No, yhdentekevää."
Pitääkö tähän seikkailukirjaan suhtautua opettavaisena?
"henkilöt, jotka yrittävät keksiä siitä joitakin siveellisiä opetuksia, tullaan ajamaan maanpakoon."
Vaikka M.T. heittääkin kirjan alkulauseisiin huumoria, on tarinoiden pohjavirrassa selvä kanta oikeudenmukaisuuteen, rotukysymykseen ( vaikka puhutaankin neekereistä ), sukuvihoihin tappamisineen - yleensä ihmisen tappamiseen, uskonnolliseen ja muunlaiseen huijaamiseen.
Kertomusten kuluessa tulee selvästi esille, millaisista inhimillisistä vääryyksistä orjajärjestelmässä on kyse. Ja miten vaikea Hucleberryn on kasvaa irti oppimastaan käsityksestä, mikä ympärillä vallitsee.
Keskusteluissa Huckin ja orja-Jimin kanssa sivutaan monenlaisia asioita. Selvitetyksi tulevat kuninkaiden ja aatelisten rappiotilat ja mielivallat, herätetään vissi epäilys Raamatun kertomasta kuningas "Salumun" viisaudesta.
Lautalle lyöttäytyneiden kahden kelmin hurskastelua ja huijausta uskonnollisessa tilaisuudessa kuvataan elävästi. Kelmien muiden petosten kertomuksista pulpahtaa mieleen ajatus inhimillisestä höperyydestä, mikä jatkuu yhä vuosisadasta toiseen. Meillä on omat saarnamiehemme ja puliveivaajamme, joiden nimeen hurraamme.
Kirjan loppupuolella kuvaan astuu Huckin vanha ystävä Tom Sawyer, jonka kanssa seikkailut saavat turhankin monimutkaisen sävyn. Huckleberry on realistisempi ja kysyy ne tyhmät kysymykset yksinkertaisemman toiminnan puolesta, kun taas Tom haihattelee ja sotkee kuviot monimutkaisella "kirjaviisaudellaan". Vanhemmalle lukijalle otti koville jaksaa loppusivut, jotka tietysti olivat tarkoitetutkin viehättämään nuoria seikkailujen ahmijoita.
Isaac Bashevis Singer: Orja ( 1962, suom 1984 )
Nobel-palkinto 1978
Kirja vie 1600-luvun Puolaan, sen juutalaisyhteisöön, joka on kärsinyt joukkotuhon. Päähenkilö Jaakob on menettänyt vaimonsa ja lapsensa Chmielnickin verilöylyssä ja joutunut talonpojalle orjaksi. Talon tytär Wanda rakastuu Jaakobiin vastoin toisaalta yhteisönsä hyväksymiä tapoja toisaalta juutalaisen uskon määräämiä lakeja. Näiden kahden tarinaa kirja kuvaa.
Talonpoikaisyhteisön elämää hallitsee pinnallisen kristinuskon lisäksi ikiaikainen pakanakulttuuri. Jaakobin ja Wandan keskusteluissa pureudutaan juutalaisuuden ydinkysymyksiin. Wanda haluaa omaksua Jaakobin avulla juutalaisuuden. Jaakob sai havaita Wandan tekevän teräviä huomioita:
"Jos eläimet eivät kerran omistaneet vapaata tahtoa, miksi niiden sitten täytyi kärsiä?
Jos juutalaiset olivat muka Jumalan ainoita lapsia, niin miksi vierasuskoiset oli luotu?"
Näihin Jaakob ei osannut vastata.
Nobel-palkinto 1978
Kirja vie 1600-luvun Puolaan, sen juutalaisyhteisöön, joka on kärsinyt joukkotuhon. Päähenkilö Jaakob on menettänyt vaimonsa ja lapsensa Chmielnickin verilöylyssä ja joutunut talonpojalle orjaksi. Talon tytär Wanda rakastuu Jaakobiin vastoin toisaalta yhteisönsä hyväksymiä tapoja toisaalta juutalaisen uskon määräämiä lakeja. Näiden kahden tarinaa kirja kuvaa.
Talonpoikaisyhteisön elämää hallitsee pinnallisen kristinuskon lisäksi ikiaikainen pakanakulttuuri. Jaakobin ja Wandan keskusteluissa pureudutaan juutalaisuuden ydinkysymyksiin. Wanda haluaa omaksua Jaakobin avulla juutalaisuuden. Jaakob sai havaita Wandan tekevän teräviä huomioita:
"Jos eläimet eivät kerran omistaneet vapaata tahtoa, miksi niiden sitten täytyi kärsiä?
Jos juutalaiset olivat muka Jumalan ainoita lapsia, niin miksi vierasuskoiset oli luotu?"
Näihin Jaakob ei osannut vastata.
Suhteen kehittyessä Wanda koki vieraantuneensa perheestään. Ja yllättäen, Wandan ollessa poissa kotoa, tultiin Jaakobia hakemaan tilanhoitajan talolle. Sinne oli kokoontunut juutalaisia miehiä, jotka ostivat Jaakobin orjuudesta ja veivät hänet kaupunkiin, Josefoviin.
Siellä hän ryhtyi opettajaksi. Häntä hämmästytti kiihkeä jälleenrakennus ja uskonnollinen toimeliaisuus. Mutta hänestä oli outoa keskittyä vanhoihin Egyptin aikaisiin tapahtumiin, kun oman ajan kauheudet vaativat huomiota. Ja hänen omat epäilynsä tulivat voimakkaammiksi.
"- Minä en epäile, ettetkö Sinä ole Kaikkivaltias ja ettetkö Sinä tekisi aina kaikkea ihmisen parhaaksi, mutta minun on mahdotonta noudattaa käskyä "Rakasta Jumalaa yli kaiken". Isä minä en voi sitä tehdä, tässä elämässä."
Lopulta Jaakobin ikävä Wandaa kohtaan tuli liian suureksi ja hän kävi hakemassa hänet luokseen. Mutta oli mahdotonta juutalaisessa yhteisössä, että opettajalla oli vierasuskoinen vaimo, joka ei kieltäkään osannut kunnolla. Niinpä Wanda rupesi mykäksi Saaraksi. Synnytystuskissaan Saara kuitenkin tuli puhuneeksi, joten skandaali oli valmis. Saara, Wanda kuoli synnytyksen jälkeen jättäen Jaakobille pojan. Mutta nyt oli Jaakobin paettava henkensä kaupalla. Niin päättyi hänen opettajanuransa.
Haettuaan salaa poikavauvansa Jaakob pakeni nykyisen Israelin alueelle. Siellä hän menestyi. Pojasta kasvoi viisas mies, joka puolestaan toimi opettajana.
Jaakob palasi vielä kerran Josefoviin hakeakseen vaimonsa luut "Pyhään maahan", mutta kohtasi matkansa pään siellä. Hänet haudattiin vaimonsa viereen.
Singerin kuvaus on historiallinen ja moraalinen. Se valaisee juutalaisen uskonnollisuuden piirteitä, mutta osoittaa myös sen, ja ihmisten yleensäkin, puutteita.
"Saaran kanssa vietetyt vuodet olivat saaneet Jaakobin huomaamaan monta vääryyttä, joista hän ei aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Lain tulkinnat ja rituaalit lisääntyivät vähentämättä hiventäkään ihmisten ahdaskatseisuutta; johtajat hallitsivat alamaisiaan kuin hirmuvaltiaat; viha, kateus ja kilpailu olivat loppumattomat."