Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni ( 1974 )
Nerudan muistelmateos sopii hyvin jatkoksi luettuani vähän aikaa sitten Heikki Hiilamon Chilen tapahtumista kertovan Näkymättömät sankarit sekä Marquesin kirjan, missä Miguel Littín käy salaa filmailemassa mm. Isla Negrossa, Etelä-Chilessä Pablo Nerudan taloa. Kirjoissa kävivät myös hyvin ilmi diktatuurin ja Nerudan kuoleman jälkeisen ajan käytännöt ja tunnelmat Chilessä.
Yritin Google Mapsilla etsiä kyseisen talon paikkaa, mutta en aivan päässyt "ajamaan" Street Viewillä sinne asti.
Nerudan talon lähellä on tämä "luola".
TV-sarja Hiilamon kirjan perusteella.
Kirja kattaa Nerudan elämänkaaren lapsuudesta aina viimeisiin päiviin asti. Lapsuuden Temucon luonto vaikutti vahvasti Nerudan, oikeastaan Neftali Reyes, kehitykseen. Hän oli ilmeisen varhaiskypsä ja lahjakas, sillä ensimmäisen julkaisunsa hän sai jo 13-vuotiaana temucolaisessa lehdessä.
Lukiovuosien jälkeen hän kirjoittautui 1921 Santiagossa yliopistoon tarkoituksena valmistua ranskankielen opettajaksi. Mutta runous vei miehen, ja hän liitttyi mustanpuhuvana, isänsä rautatieläisen viitassaan, "taiteilijaelämään", missä nälän ja köyhyyden korvasivat intomielisyys, viini, laulu, naiset ja erikoiset ihmissuhteet.
Neruda muistelee muutamia tapaamiaan originelleja. Eräs keräsi ennakkosuostumuksia saada hypätä henkilön kuoltua tämän arkun yli. Ja niin todella tapahtui vainajan omaisten suureksi ällistykseksi.
Toista erikoikoista persoonaa kutsuttiin "Rakkaaksi Ruumiiksi" hänen äärettömän laihuutensa tähden. Kerran vuodessa hänelle järjestettiin ruumiinvalvojaiset ravintolassa, minkä jälkeen hänet vietiin hautausmaalle ja jätettiin sinne.
Muuan oli fiksoitunut lehmään, jota kuljetti mukanaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa, kirjoitti jopa kirjoja siitä. ( Tulee väkisinkin mieleen Miina Äkkijyrkkä. )
Näistä yhteenvetona Neruda ajatteli:
"... hulluus, tietynlainen hulluus, kulkee usein käsi kädessä runouden kanssa. Aivan kuten erittäin järkevän ihmisen saattaisi olla hyvin vaikeaa olla runoilija, runoilijan voisi olla hyvin vaikeaa järkevä ihminen. Kuitenkin järki voittaa aina, ja järjen, joka on oikeuden perusta, tulee hallita maailmaa."
Nimeä Pablo Neruda hän alkoi käyttää salatakseen kirjoittamisensa isältään, joka ei hyväksynyt sitä. Ensimmäisen kirjansa julkaisemiseksi hänen oli myytävä lähes kaikki omistamansa - huonekalut, pukunsa, isältä saamansa kellon ja vielä lainattava, saadakseen painatuksen maksetuksi.
Opiskeluaikanaan saavuttaman maineensa vuoksi, Nerudalle tarjoutui mahdollisuus päästä ulkomaille Chilen konsuliksi eri maihin. Alkoivat vaellukset itään: 1927 hän lähtee Lissabonin, Madridin, Pariisin, Marseillesin kautta Rangoonin kunniakonsuliksi. Sitten siirto Ceylonin Colomboon, Bataviaan Jaavalle ja lopulta Singaporeen. Tänä aikana hän hioo tyyliään ja julkaisee jatkuvasti Ranskassa ja Espanjassa.
1932 hän palaa takaisin Chileen, mutta pian diplomaatin ura jatkuu Buenos Airesissa ja Madridissa, kunnes hänet erotetaan Espanjan kansallissodan pyörteissä virastaan. Myöhemmin kansanrintaman voitettua vaalit Chilessä hän toimii vielä konsulina Pariisissa. Kaiken aikaa hän kirjoittaa ja julkaisee ahkerasti.
Sitten seuraavalla vuosikymmenellä alkoi maanpakolaisuuden aika. Hän oli nyt vainottu kommunisti, ja punaväriset lasit päässään antavat vaikutuksensa muistelmiinkin:
"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin... Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua."
Muistelmia lukiessa hiipii mieleen tuntuma tai vertauma pohjalaiseen itsekehuun ja vaatimattomuuden puutteeseen. Neruda kertoo tavanneensa lähes kaikki aikansa kirjalliset ja taiteelliset suuruudet, politikot ja valtionpäämiehet. Laaja, ansiokas tuotantonsa antaa hänelle tietysti oikeudet kirjoittaa "runouteni tästä ja runouteni tuosta" puolesta.
Merkittävien ystävien lisäksi hän kertoo myös ( sivaltaen ) vastustajistaan, jotka käyttäen nykyäänkin yleisiä "trollauskeinoja" tai valeuutisia yrittivät kampittaa hänet asemastaan - myös Nobel-palkintoehdokkuudestaan.
Mielenkiintoinen yksityiskohta: Kun hän linnoittautui taloonsa lehdistöä paetakseen, hän ruokavarojen lisäksi hankki myös ajankulukseen Simenonin dekkareita ( ! ).
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, mikä huojentaa mieltäni, koska olen saanut ihmettelyä osakseni kuvattuani nukkejamme julkisilla paikoilla:
TV-sarja Hiilamon kirjan perusteella.
Kirja kattaa Nerudan elämänkaaren lapsuudesta aina viimeisiin päiviin asti. Lapsuuden Temucon luonto vaikutti vahvasti Nerudan, oikeastaan Neftali Reyes, kehitykseen. Hän oli ilmeisen varhaiskypsä ja lahjakas, sillä ensimmäisen julkaisunsa hän sai jo 13-vuotiaana temucolaisessa lehdessä.
Lukiovuosien jälkeen hän kirjoittautui 1921 Santiagossa yliopistoon tarkoituksena valmistua ranskankielen opettajaksi. Mutta runous vei miehen, ja hän liitttyi mustanpuhuvana, isänsä rautatieläisen viitassaan, "taiteilijaelämään", missä nälän ja köyhyyden korvasivat intomielisyys, viini, laulu, naiset ja erikoiset ihmissuhteet.
Toista erikoikoista persoonaa kutsuttiin "Rakkaaksi Ruumiiksi" hänen äärettömän laihuutensa tähden. Kerran vuodessa hänelle järjestettiin ruumiinvalvojaiset ravintolassa, minkä jälkeen hänet vietiin hautausmaalle ja jätettiin sinne.
Muuan oli fiksoitunut lehmään, jota kuljetti mukanaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa, kirjoitti jopa kirjoja siitä. ( Tulee väkisinkin mieleen Miina Äkkijyrkkä. )
Näistä yhteenvetona Neruda ajatteli:
"... hulluus, tietynlainen hulluus, kulkee usein käsi kädessä runouden kanssa. Aivan kuten erittäin järkevän ihmisen saattaisi olla hyvin vaikeaa olla runoilija, runoilijan voisi olla hyvin vaikeaa järkevä ihminen. Kuitenkin järki voittaa aina, ja järjen, joka on oikeuden perusta, tulee hallita maailmaa."
Nimeä Pablo Neruda hän alkoi käyttää salatakseen kirjoittamisensa isältään, joka ei hyväksynyt sitä. Ensimmäisen kirjansa julkaisemiseksi hänen oli myytävä lähes kaikki omistamansa - huonekalut, pukunsa, isältä saamansa kellon ja vielä lainattava, saadakseen painatuksen maksetuksi.
Opiskeluaikanaan saavuttaman maineensa vuoksi, Nerudalle tarjoutui mahdollisuus päästä ulkomaille Chilen konsuliksi eri maihin. Alkoivat vaellukset itään: 1927 hän lähtee Lissabonin, Madridin, Pariisin, Marseillesin kautta Rangoonin kunniakonsuliksi. Sitten siirto Ceylonin Colomboon, Bataviaan Jaavalle ja lopulta Singaporeen. Tänä aikana hän hioo tyyliään ja julkaisee jatkuvasti Ranskassa ja Espanjassa.
1932 hän palaa takaisin Chileen, mutta pian diplomaatin ura jatkuu Buenos Airesissa ja Madridissa, kunnes hänet erotetaan Espanjan kansallissodan pyörteissä virastaan. Myöhemmin kansanrintaman voitettua vaalit Chilessä hän toimii vielä konsulina Pariisissa. Kaiken aikaa hän kirjoittaa ja julkaisee ahkerasti.
Sitten seuraavalla vuosikymmenellä alkoi maanpakolaisuuden aika. Hän oli nyt vainottu kommunisti, ja punaväriset lasit päässään antavat vaikutuksensa muistelmiinkin:
"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin... Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua."
Muistelmia lukiessa hiipii mieleen tuntuma tai vertauma pohjalaiseen itsekehuun ja vaatimattomuuden puutteeseen. Neruda kertoo tavanneensa lähes kaikki aikansa kirjalliset ja taiteelliset suuruudet, politikot ja valtionpäämiehet. Laaja, ansiokas tuotantonsa antaa hänelle tietysti oikeudet kirjoittaa "runouteni tästä ja runouteni tuosta" puolesta.
Merkittävien ystävien lisäksi hän kertoo myös ( sivaltaen ) vastustajistaan, jotka käyttäen nykyäänkin yleisiä "trollauskeinoja" tai valeuutisia yrittivät kampittaa hänet asemastaan - myös Nobel-palkintoehdokkuudestaan.
Mielenkiintoinen yksityiskohta: Kun hän linnoittautui taloonsa lehdistöä paetakseen, hän ruokavarojen lisäksi hankki myös ajankulukseen Simenonin dekkareita ( ! ).
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, mikä huojentaa mieltäni, koska olen saanut ihmettelyä osakseni kuvattuani nukkejamme julkisilla paikoilla:
"Olen kerännyt kotiini pieniä ja isoja leikkikaluja joita ilman en voisi elää. Lapsi joka ei leiki ei ole lapsi, mutta mies joka ei leiki on kadottanut hänessä sykkineen lapsen, ja se on hänelle kipeä menetys."
AllendeMuistelmat saavat surullisen lopun. Neruda teki työtä Salvador Allenden hyväksi, joka valittiin Chilen presidentiksi. Toimet köyhän kansanosan hyväksi, mm. kuparin kansallistaminen, nostattivat oikeistolaisen vastarinnan ja lopulta sotilasvallankaappauksen. Allenden murhasivat chileläiset sotilaat pommittamalla presidentipalatsia.
"Minun kirjoittaessani näitä rivejäni vain kolme päivää on ehtinyt kulua niistä sanoinkuvaamattomista tapahtumista jotka aiheuttivat minun suuren toverini, presidentti Allenden kuoleman, Hänen murhastaan vaiettiin. Hänet haudattiin salaa."
Kahdentoista päivän kuluttua Neruda kuolee ja fasistit ryöstävät ja tuhoavat hänen kotinsa.
Nobel-palkinto 1971
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti