Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Mäkelä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Mäkelä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Viikon 18 / 2020 kirjakassi



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Kirjastollamme on mukava palvelu: ulko-oven eteen on työnnetty kärryllinen kirjoja, jotka ovat vapaasti otettavissa - palauttaa ei saa. Kirjaston sisään ei ole menemistä karanteenin takia! Niinpä käteeni tarttui joukko Westlakeja, joita toki on kirjastossani entuudestaankin. Ne ovat mukavaa lomalukemistoa.
Nyt lukaisin heti pari palauttavaa raskaan edellisen viikon jälkeen. - Ja sitten vielä yhden huoltavan hupailun Satunnaiselta Matkailijalta.





Donald E. Westlake: Ruumis kuin ruumis hauta kuin hauta
                                    ( suom. 1978 )

Epähuomiossa rikollispomon oikeaksi kädeksi kohonnut Engel joutuu outoon keikkaan, kaivamaan juuri haudatun pikkurikollisen arkun esiin ja ottamaan vainajan takkiin kätketyn huume-erän talteen. Paljastuukin että arkku on tyhjä ja vainaja huumeineen kadoksissa. Engelin tehtäväksi tulee nyt jäljittää ruumis, ja siitä tarina pääseekin vauhtiin.
Westlaken tyyliin jutussa on monta mutkaa ja koukeroa, mutta lopulta Engel saa tietää, että kyseessä oli vakuutuspetos. Mutta tapahtumien pyörteissä hän joutuu pomon vihoihin, ja eroaa järjestöstä kadoten Kaliforniaan.

Donald E. Westlake: Apua, minua pidetään vankina.

Keppostelija Harry Künt joutuu pahemman luokan jäynän vuoksi vankilaan, jonka elämää D.E.W. eloisasti kuvaa. Künt on jälleen uusi, mielenkiintoinen tyyppi persoonallisine heikkouksineen, jonka Westlake on luonut. Hän ei varsinaisesti ole rikollinen, mutta olosuhteet vievät hänet kovisten porukkaan ja osallistumaan pankkiryöstöön. Vaikka hän jekuillaan onnistuu lykkäämään keikkaa, lopulta ryöstö tapahtuu ja onnistuukin kohtalaisesti. Monen mutkan jälkeen tarina päättyy "onnellisesti", ja Küntilla on tyttöystävä ja vaikuttaa siltä, että kepposet ovat taakse jäänyttä elämää. 




Juhani Mäkelä: Satunnainen Matkailija matkustaa taas 
                            pakinoita ja satiireja
                            ( 1993 )

Kirja on taattua Mäkelän tyylistä sillisalaattia matkailuteeman ympäriltä. Monasti hän antaa turistille "hyödyllisiä" ohjeita esimerkiksi pakkaamiseen, postikorttien lähettämiseen, juomarahan antamiseen tai vaikkapa valittamisen aiheiksi. Ja kun on palattu matkalta, on hyvä varustautua kertomaan kokemuksistaan kotiväelle, naapureille, työkavereille jne. "oikean" vaikutelman luomiseksi täysin riippumatta siitä, miten reissu todella oli mennyt. Kirja antaa vihjeitä.

Paljon matkustaneena Mäkelä tekee teräviä huomioita. Hän luokittelee matkakumppaneitaan sen mukaan, miten he itse itsestään ajattelevat ( ulkopoliittinen tarkkailija, elämän tutkija, antropologi, kulttuuri-ihminen, sosiologi, tutkimusmatkailija - juuri kukaan ei halua olla turisti ) tai matkan tarkoituksen mukaan ( valtiovierailija, kongressi- tai kokousvierailija, työmatkailija, lomamatkailija ). Hän pohtii myös mukavinta tapaa matkustaa ja mukavinta tapaa kuluttaa aikaa pitkän lennon aikana.
Hauska kirja ajalta, jolloin matkustaminen ei tuntunut vaikuttavan ilmastonmuutokseen eikä koronaviruksista tiedetty mitään.





Georges Simenon: Odile katoaa  ( 1971, suom. 1973 )


Lausannessa asuu porvarillinen perhe, jonka jäsenet elävät eristyneinä toisistaan tavaten ainoastaan aterioilla. Perheen 18-vuotias tytär, Odile, vaikuttaa maanis-depressiiviseltä. Hän päättää karata kotoaan Pariisiin suorittaakseen siellä itsemurhan. Veljelleen Bobille hän kirjoittaa kirjeen aikeistaan.

Kertomus on kahtiajakoinen: Aluksi Simenon kuvaa veljen tuntoja ja toimia Odilen löytämiseksi. Vähitellen Bob alkaa hahmottaa siskoansa uudella tavalla päästessään Pariisissa Odilen jalanjäljillä tutustumaan hänen kumppaneihinsa. Toisaalta kirjailija asettuu Odilen asemaan ja kuvaa hänen ajatuksiaan, itseanalyysiään. Lopulta Odile yrittää itsemurhaansa, mutta pelastava henkilö sattuu ( liian ) sopivasti kuulemaan naapurihuoneen tuskanhuudon. ( Liian ) Sopivasti pelastaja sattuu olemaan lääketieteen opiskelija, johon Odile arvelee sittemmin rakastuneensa. 

"Onnellisen lopun" selvittelyissä Odile käy kotonaan hyvästelemässä vanhempansa ja muuttaa Pariisiin lopullisesti. Simenonin dekkarityyli pilkahtaa esiin, kun hän panee lukijan viimeisillä sivuilla arvuuttelemaan, aikooko Odile sittenkin toteuttaa itsemurha-aikeensa.





oik. Mary Ann Evans

Kankuri ja hänen aarteensa  ( Silas Marner 1861, suom. 1925 )

Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä tullakseen vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, mikä 1800-luvulla ei naiskirjailijoilla yleensä ollut mahdollista.

Kankuri ja hänen aarteensa kuvaa 1700-luvun alkuvuosien elämää englantilaisessa maalaiskylässä, jonne kankuri Silas Marner on muuttanut kotiseudultaan jouduttuaan siellä kaltoin kohdelluksi väärien syytösten johdosta. Hänen vähäpuheinen olemuksensa on outo ja hänen elämäntapansa ja ammattinsa poikkeaa seudun käytännöistä. Ei olekaan ihme, että hän erakoituu, mutta kankaidensa kysynnän vuoksi häntä siedetään ja koetaan tarpeelliseksi.

Kotiseudullaan kokemansa ihmissuhdepettymyksensä hän vähitellen korvaa ansaitsemiensa kultarahojen säästämisellä ja ihannoimisella. Ajan myötä hänelle kertyykin "aarre", jonka suuruudesta kyläläisten keskuudessa kiertää huhuja.

Eliot kuvaa ajan yksinkertaisia elämäntapoja taikauskonsekaisine uskonnollisuuksineen, talonpoikien vaatimattomia oloja, kylän paremman väen - lääkäri, kanttori, pastori, suurtilalliset - joutilasta elämää. 
Erään tilallisen aikamiespojat tuhlaavat isänsä rahoja ja joutuvat tilanteeseen, jossa olisi välttämätöntä saada jostakin huomattava summa rahaa. Rahanlainaajien luokse ei enää ole asiaa, ja hevoskauppakin epäonnistuu toisen veljen tunaroinnin takia. Näinpä tämän veljen mieleen johtuvat kankurin rahat, jotka hän illan pimeydessä onnistuu kähveltämään.

Nyt kankurin elämä järkkyy, ja hänen asemansa kyläyhteisössä muuttu. Hän saa sääliä osakseen. Ei saada selville rahojen katoamisen aiheuttaajaa. Anastajaveljestä ei kuulu mitään, hän katoaa.
Eräänä iltana kankurin majan oven ollessa avoin sisään konttaa pieni kultatukkainen tyttölapsi, joka asettuu takan ääreen ja nukahtaa. Aluksi kankuri luulee likinäköisillä silmillään kultarahojensa palanneen takaisin, mutta havaitsee sitten asian oikean laidan. Seurattuaan lapsen konttausjälkiä hän löytää tuntemattoman äidin kuolleena pihalta.

Nyt tuleekin ymmärrettäväksi kirjan alun johdannon lainaus, mitä pitkään lukiessa ihmettelin:
"Ei mikään mainen lahja siinä määrin kuin lapsi ole omiaan tuottamaan toivoa ja tulevaisuuden tuumia vanhenevan miehen mieleen." Wordsworth.

Kankurin elämä saa uuden suunnan. Hän haluaa pitää lapsen. Lapsesta muodostuu nyt uusi aarre. Kyläläisten avulla hän onnistuu kasvatustehtävässään ja hänet hyväksytään kyläyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja kirjan onnellisen lopun täydentämiseksi varastetut rahatkin palautuvat kadonneen veljen ruumiin löytyessä läheisen louhoksen uumenista.

torstai 30. marraskuuta 2017

Marraskuiset

Kaamoskauden piristäjäksi osoittautui Juhani Mäkelä, jolta luin peräti kolme kirjaa. Kuukernuppi on matka kauas jo melkein unohtuneeseen maailmaan. Melko sadunomainen on Matti Hällin Hailuotokuvaus. Matti Rönkän Eino julkaistiin samana vuonna kuin isäni kuoli. Päähenkilö, sotaveteraani muistutti paljolti isääni.









Lasse Lehtinen: Fyrkanvaltaajan kuolema, 1990

Hirtehinen ajankuva vajaan kolmen vuosikymmenen takaa. Ja juuri nyt, kun verotiedot ovat taas julkaistut ja lehdet pullistelevat raharikkaiden tuloista. Ja kun nykyajan Kuprut ( Kourit ) eli Wahroosit antavat kommenttejaan julkisuuteen, voi hyvin kysyä: onko mikään muuttunut? Nurkanvaltaajat ovat yhä liikkeellä ( Fortum/Uniper ). Lehtinen, jos kuka, tietää oltuaan "vallan kammareissa".





Ulla Lipponen, toim.: Kuukernuppi, vanhoja ja uusia lastenloruja, 2007 ( 1984 )
Kuvitus: Laura Savioja

Runot ja runokirjat ovat "harmaata aluetta", "mukavuusalueeni ulkopuolelta", mutta loruista minä tykkään ja olen niitä yrittänyt rustata itsekin lapsilleni ja työssäni oppilailleni. Tietyssä iässä loru puree aina. "Sano puukko! Puukko. Anna kullalles suukko!" Muistan sen jopa omasta lapsuudestani.






Markku Tynkkynen: Keltainen Taunus ja muuta elämänmenoa, 2009

Valitsin tämän kirjan kirjastosta puhtaasti nimen perusteella, olenhan ollut aikojen alussa "Taunus-mies" itsekin. En siis lukenut takakannesta kirjoittajasta mitään.
   Lyhyiden tarinoiden aiheet, sujuvasti kirjoitettuja, koskettelevat arkisia, herkkiäkin aiheita. Kirjan loppua kohden niissä alkoi tulla yhä enemmän näkyviin kristillinen arvomaailma. Tuntui uskomattomalta, miten mikä aihe tahansa kääntyi aasinsillaksi Raamatun lauseeseen, Jeesuksen tai Jumalan tarkoituksiin. Huippuesimerkkinä tästä ihaileva näkemys kävelijä Valentin Konosen sisukkuudesta ja taisteluista kilpakentillä vertautumassa Jeesuksen kärsimyksiin ristillä. - Olisi hauska tietää, mitä Kononen itse ajattelee tästä!






Panu Rajala: Ilonhilaaja, 2017

Olipa mukavaa lukea tämä rattoisa artopaasilinnamainen, kalleisokalliomainen veijaritarina hyvin ajankohtaisesta aiheesta. Mitä heijastusvaikutuksia voisikaan olla kouhakaavasta, sovinistisesta, huonosti käyttäytyvästä presidentti Trumpista suomalaiseen pikkukirkonkylään. Pikku-Trump Korvensuo, eläkkeelle jäävä verojohtaja kohauttaa Kyrönsarven kunnan elämää perusteellisesti.
   Tähän kirjakampanjaani liittyen siteeraan Panu Rajalaa kohdasta, missä kirjan sankari pohtii elämäänsä yksinäisenä joulunviettäjänä: "Lukeva ihminen ei ole koskaan yksin, ei edes tämmöinen kaikkia periaatteessa vieroksuva köriläinen. Kirjoista löydät aina älykkäimmät, iloisimmat, riipaisevimmat, ikimuistettavimmat ystävät."






Matti Rönkä: Eino, 2015

Kuvaus sotaveteraanin viimeisistä vaiheista ja tunnoista vanhuuden muistivaikeuksien ja muiden oireiden vaivatessa. Menneen elämän muisteleminen ja suhde jälkipolviin on kerrottu todentuntuisesti. Kirja sopi erityisen hyvin luettavakseni seurattuani läheltä satavuotiaan isäni viimeisiä vaiheita hoitokodissa. Nyt ymmärrän paremmin, miltä hänestä on saattanut tuntua.






Juha Numminen: Tappajan valta,2017

Vaihteeksi nykyaikaan sijoittuva rikosromaani. Siinä kaksi "sankaria", poliisi ja tutkiva journalisti, selvittelevät samaa tapausta, jossa yhteinen nimittäjä heille on läheinen suhde pääkonnaan, hurmaavaan psykopaattiin. Osoittautui, ettei tällä konnalla ollutkaan tekemistä huoltoaseman joukkosurmaan, vaan hänellä oli aivan omat konnankoukkunsa. Se tietysti aiheutti lukijalle hämmennystä, mikä varmaan oli tarkoituskin. Joukkosurman syylliseksi paljastetaan lopulta, monien vaiheiden kautta, hieman epäuskottavasti erään uhrin lähisukulainen, joka suoritti teon jouduttuaan paniikkiin.






Juhani Mäkelä: Noin viisikymppisen kirja, 2002 ( 1992 )

Seuraavaksi halusin lukea jotakin humoristista, naurettavakin kelpaisi. Koska kirjasto oli kiinni, käännyn yläkertamme kirjakasojen puoleen.
   Löytämästäni teoksesta en muistanut mitään - aikaa oli kulunut tarpeeksi ( ? ). Mutta sain, mitä kaipasinkin. Seitsemänkymppisenä oli mukava lukea, mitä nuorisolle kuului.
   Erityisesti ilahdutti tämän blogin henkeä myötäilevä pakina "Lökäpöksykultti", missä alkuasukasheimo oli mieltynyt arvostamaan möhömahoja ja löysänä roikkuvia housuja kantavia keski-ikäisä miehiä. - Varsin piristävä kirja marraskuun ankeuteen.






Matti Hälli: Kesäheinä ja Kissankello, 1973

Novelleja, joissa Suomen luonto kuvataan kauneimmillaan mielikuvituksen lennokkaalla kosketuksella. Kirjailijan ja hänen vaimonsa elämä kesämökillä saa syvyyttä ja herkkyyttä luonnon hengistä, lapsuuden muistoista ja arveluista aikojen alusta. Tunnelmat ja tuntemusten vaikutelmat viipyilevät hyvinkin arkisten askareiden vaiheilla - saunaa rakennettaessa, rappuja korjatessa tai morsiusarkkua suunnitellessa.





Juhani Mäkelä: Noin kuusikymppisen kirja, 1998

Joskus käy näin - viehättyy johonkin. Niin kuin nyt Juhani Mäkelän huumoriin. Luettuani edellä "nuorukaisten" kirjan yritin etsiä kirjastosta Seitsemänkymppisen kirjaa. Oli tyytyminen Kuusikymppiseen. Enkä pettynyt. Tällaista voi kirjoittaa vain, jos on elänyt ja kokenut ja jos on se tietty pilke katsannassa.




Kesken jäänyt:



Henry Aho: Soldiers of Parra, 2017

Kirjan kannessa on leima: "Huumoriromaani". Niinpä lainasin kirjan sen perusteella, olinhan hauskuusdeprivaatiossa. Luettuani neljä ensimmäistä riviä minun oli pakko lopettaa.
   Henryn olisi varmaan hyvä tietää, mitä Juhani Mäkelä edellä olevassa kirjassaan kirjoittaa:
   " Alku onkin erittäin tärkeä, sillä mahdollinen lukija tekee sen perusteella päätöksen, jatkaako eteenpäin." - Tai sitten Henry on hyvinkin tietoinen asiasta ja haluaa karkottaa tietynlaiset, tosikkomaiset ( ? ) henkilöt lukijakunnastaan.




      

Juhani Mäkelä: Kaikkien alojen erikoisasiantuntija, 1990

Edellisen kirjan pettymyksen jälkeen tartuin taas Mäkelään. ( Niitä on vielä pari muutakin varalla. )
Veikeällä otteella kirjailija tarkastelee tässäkin teoksessa maailman menoa. Merkittävän itsenäisyyspäiväjuhlamme lähestyessä siteraan Mäkelän ohjeita Linnan juhlien oikeaoppiseen seuraamiseen:
   Pääsääntö on, että kodeissa seurataan vastaanottoa hyvin pukeutuneena, vähintään tumma puku tai pikkumusta, lapsilla merkkifarkut ei ole riittävän arvokasta.
   "Lasten nenät on syytä niistää ohjelman alussa... Mikään ei pilaa juhlatunnelmaa tasavallan presidentin linnassa niin pahasti kuin aavistus siitä, että lapsikatsojien nenästä roikkuu räkätippa..."

Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?, 2001

Vastalääkkeeksi kaamosmasennukseen Mäkelän vaihtoehtoinen omaelämänkerta, mikä näinä vaihtoehtoisten totuuksien aikana osoittautuukin yllättävän nykyaikaiseksi. Oli oikein piristävää lukea tapauksista, joissa kirjailija toimittajana sai olla mukana sekä jossitteluista, joissa hän olisi saattanut olla mukana jos olisikin käynyt toisin. Hauska idea muistelmateokseksi!
   Ja lopuksi pieni bloginkirjoittajallekin sopiva ohje Mäkelältä: Juttu yleensä paranee, kun se lyhenee.