Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
( Täytyy päästä näistä ilmaiskirjoista eroon ennen nobelisteja. )
( Backflash 1998, suom 2007 )
alias
Richard Stark
Kirjan alussa pohditaan uhkapelien järkevyyttä. Keskustelua käydään suunniteltaessa kasinolaivan ryöstöä:
"Meidän elämämme ei ole ikävystyttävää eikä kurjaa... Uhkapeli vaatii kurjuutta, Herra Parker, kurjuutta ja tyytymättömyyttä. Uhkapeli ei kukoista siellä missä ihmisillä on mukava ja luottavainen olo." ( Tästä olen samaa mieltä. )
Ja kun asia tuli selväksi ja kun todettiin pelilaivan todellakin keräävän runsaasti anastettavaa rahaa, lähdetään toteuttamaan projektia.
Parkerin suunnittelema monivaiheinen keikka toteutetaan hienosti. Tämän Stark/Westlake osaa. Muuten en kauheasti pidä näistä "kovaksikeitetyistä" tarinoista. Jotta kirjaan saadaan paksuutta ja jotta mielenkiinto säilyy, täytyy tietysti tapahtua yllättäviä käänteitä - niitä riittää ja ruumiita tulee. Parker hoitaa homman, ammattimies kun on.
Donald E. Westlake: Älä turhia kysele 1993, suom. 1994 )
Tämä on viimeinen ilmais-Westlake - ja onnekkaasti yksi parhaimmista Dortmunder-kirjoista. Hauskasti Westlake marssittaa mukaan vanhan jengin ja nivoo joukkoon aikaisempien tarinoiden epäonnisia hahmoja.
Juonen kuljetus on herkullisen mutkikas. Dortmunderin joukkoineen on varastettava jotakin ( luu ) oudolta porukalta. Homma hoidetaan, mutta saalis kähvelletään heiltä. Ja sitten on yritettävä uudestaan. Samalla tulee kähvelletyksi miljoonien taidekokoelma, mikä myös menetetään. Mutta Westlake / Dortmunder pyörittää lopulta "homman kotiin" - tosin miljoonat jäävät saamatta, mutta niinhän Dortmunderille tapaa aina käydä.
Weslake kuvaa tavallisesti New Yorkia yksityiskohtaisesti, mikä tulee hyvin esiin mm. Stan Murchin ajoreittiselostuksissa. World Trade Centeristä Westlake kirjoittaa:
"... Maailmankaupan keskus ( olipa hyvä että se tehtiin kahteen kertaan !) seisoo arkkitehtuurin lopullisen epäonnistumisen osoituksena: yksikään ajatus, yksikään malli, päähänpisto tai korukuvio , pieninkään taiteen tai intohimon hiven ei rypistä noita teräväprässisiä housunlahkeita."
Kunnes terroristit sitten rypistivä lahkeet ja housutkin kokonaan maan rakoon, mutta sitähän Westlake ei voinut etukäteen tietää.
Mario Vargas Llosa: Vihreä talo ( 1965, suom. 1978 )
( Nobel-palkinto 2010 )
Kirjan takakannessa: " Mario Vargas LLosa rakentaa romaaninsa vertauskuvien jatkuvalle vaihtelulle."
Kyllä ja tästä vaihtelusta, tapahtumien hyppäyksistä ajassa ja paikassa, dialogien siirtyessä ilman rajaa eri henkilöiden välillä, dialogien käyminen niin, että on vaikea seurata kuka mitäkin sanoo seuraa melko tolkuton sekamelska.
Esimerkki:
"Isäntä toruisi häntä mutta älä lähde, Jum, se menisi nopeasti ohi ja sitä paitsi eikö hän pohjimmiltaan arvostanut tätä? ja Fushia vähän hullu, Lalita, mutta hyödyllinen, vakuuttava. Ihanko totta kristityt piruja, aguaruna argh?, pitikö se niille oikein puheita?, Jum, isäntä kusettaa, valehdella..."
Ja näin voi jatkua sivukaupalla.
Wikipedian Mukaan hän on yksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä intellektuelleista. Siinä ehkä syy päänsärkyyni tätä lukiessa, intelligenssini ei ehkä aivan riittänyt hänen tasolleen, mutta siitä huolimatta sinnittelin kirjan loppuun. Olihan siinä kiinnostavat piirteensä.
Sademetsän luontokuvauksesta vakuuttauduin, ettei minulla ole mitään halua tutustua omakohtaisesti olosuhteisiin. Perun intiaaniheimojen ja valkoihoisten kristittyjen suhteista ( vanhaan aikaan ) välittyi näkemys, jonka luulisin vastanneen todellisuutta - ei niinkään kaunis. Toivottavasti nyt on toisin. Ihmiselämän kohtaloista köyhissä oloissa, toivottomuudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, vanhenemisesta ja kuolemisesta välittyi kirjan myötä myötätuntoinen ymmärrys.
( Nobel-palkinto 2010 )
Kirjan takakannessa: " Mario Vargas LLosa rakentaa romaaninsa vertauskuvien jatkuvalle vaihtelulle."
Kyllä ja tästä vaihtelusta, tapahtumien hyppäyksistä ajassa ja paikassa, dialogien siirtyessä ilman rajaa eri henkilöiden välillä, dialogien käyminen niin, että on vaikea seurata kuka mitäkin sanoo seuraa melko tolkuton sekamelska.
Esimerkki:
"Isäntä toruisi häntä mutta älä lähde, Jum, se menisi nopeasti ohi ja sitä paitsi eikö hän pohjimmiltaan arvostanut tätä? ja Fushia vähän hullu, Lalita, mutta hyödyllinen, vakuuttava. Ihanko totta kristityt piruja, aguaruna argh?, pitikö se niille oikein puheita?, Jum, isäntä kusettaa, valehdella..."
Ja näin voi jatkua sivukaupalla.
Wikipedian Mukaan hän on yksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä intellektuelleista. Siinä ehkä syy päänsärkyyni tätä lukiessa, intelligenssini ei ehkä aivan riittänyt hänen tasolleen, mutta siitä huolimatta sinnittelin kirjan loppuun. Olihan siinä kiinnostavat piirteensä.
Sademetsän luontokuvauksesta vakuuttauduin, ettei minulla ole mitään halua tutustua omakohtaisesti olosuhteisiin. Perun intiaaniheimojen ja valkoihoisten kristittyjen suhteista ( vanhaan aikaan ) välittyi näkemys, jonka luulisin vastanneen todellisuutta - ei niinkään kaunis. Toivottavasti nyt on toisin. Ihmiselämän kohtaloista köyhissä oloissa, toivottomuudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, vanhenemisesta ja kuolemisesta välittyi kirjan myötä myötätuntoinen ymmärrys.
