Näytetään tekstit, joissa on tunniste Toni Morrison. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Toni Morrison. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. marraskuuta 2020

Viikon 48 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Colin Dexter:  Palvelus vainajalle  ( 1979, suom. 1992 )

Luin heti perään toisen Morse-kirjan - ei olisi pitänyt. Toki teksti oli nautittavan sujuvaa ja helppolukuista, mutta loppuratkaisua pitkitettiin aivan liian kauan ( Jotta sivumäärä kustantajan mielestä tulisi täyteen? ). Ja lisäksi en pitänyt edellisessäkin kirjassa, ja monessa muussakin dekkarissa, esiintyvään kliseeseen:

"Hän ajatteli kuitenkin, että häneltä jossain vaiheessa oli jäänyt jotain huomaamatta - jokin niin tärkeä seikka, että se olisi ollut avain tähänkin labyrinttiin."





Jhumpa Lahiri:  Missä milloinkin  ( 2018, suom. 2020 )


Päällimmäinen ajatus näistä lyhyistä kertomuksista on alakuloisuus, herkällä kädellä kirjattuja arkisia tapahtumia, joissa paljastuukin syvempää näkemystä - tunnelmaa.
Käsittääkseni kyseessä on kirjallisuuden laji, joka on kuulemma nyt suosiossa, ns. autofiktio. Kertoja kuvaa omaa elämäänsä; missä määrin se on kuviteltua, missä määrin tapahtunutta.
Pienistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka koostuu kertojan suhteesta arkeen, työhön, ystäviin ja rakastettuun, omaisiin - äitiin ja edesmenneeseen isään - oman minän ominaislaatuun.




Toni Morrison:  Luoja lasta auttakoon  ( 2015, suom. 2016 )

                           Nobel-palkinto 1993 


Sain käsiini toisenkin Morrisonin kirjan. Oli odotettua, että hän kertoo taas mustan ihonvärin vaikutuksesta valkoisten maailmassa; miten vaaleaihoinen äiti reagoi saatuaan pikimustan lapsen, miten se kariutti avioliiton ja mitä se vaikutti lapsen kasvuun ja myöhemmin aikuisuuteen.
Ja hyljeksitty lapsi, vain saavuttaakseen äitinsä ja ympäristön hyväksynnän, antoi todistajanlausunnon opettajan hyväksikäytöstä - ja näin tuhosi opettajan elämän. Tarinan edetessä tulee aavistus, että lapsi valehteli, mikä kirjan loppupuolella paljastuukin.

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuksien takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en vain osannut rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan tosiaan rakastan."

Tyttö, Bride, valitti poikaystävälleen, että äiti inhosi häntä mustan värin vuoksi. Ystävä sanoi:

"Väriähän se vain on. Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti... Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä."

[ Blogger haluaa taas temppuilla fonttikoolla! ]

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Viikon 46 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tove Jansson:  Nukkekaappi  ( 1978 )

Otin tämän ohuen kirjan palauttavaksi Pamukin jälkeen luullen sitä keveäksi. Mutta usein on ennenkin käynyt: mitä kapeampi kirja sitä leveämpi sisältö - syvempi.

Nukkekaappi-kertomus oli itselle osuva, olihan siinäkin eläkkeelle jäänyt mies, joka ajankulukseen alkoi "leikkiä" ( väärä sana varmaan ) nukketalon rakentamisen parissa. [ Itse leikin esim. matkaillessa näin ]
Hän keskittyi siinä määrin, että suhteet ystäviin muuttuivat etäisiksi, asuinkumppani alkoi hermostua ja sai mustasukkaisuuskohtauksen - raivarin, mikä sitten lopulta palautti suhteen kohdalleen.

Aikakäsite-tarinassa oli ideana vanhenemisen mukanaan tuoma ajantajun hämärtyminen, mistä voi seurata outoja asioita. Lopussa Jansson yllättää kääntämällä kertojan aseman päälaelleen.

Nyt kun matkustaminen on pandemian takia hankalaa, tämä tarinakokoelma tarjoaa matkailusta pitävälle lukemista. Lokomotiivi-kertomuksen keskushenkilö ei tosin itse matkusta, vaan kuvittelee matkustavansa.

"Elämys ei koskaan voi olla samaa kuin kuvitelma elämyksestä. Niin hän uskoi."

Kertomuksessa Hilosta, Havaijilta mummu sanoo:

"... että hän säälii kaikkia turisteja, ne ovat niin hulluja ja juoksevat sellaisen perässä mitä yhtä hyvin voisivat löytää kotoakin. Hedelmä näyttää heidän maassaan toisenlaiselta kuin Hilossa, samoin sade tai kala tai naiset. Ja loppujen lopuksi ei ole kysymys mistään sen tärkeämmästä kuin esimerkiksi hedelmästä, sateesta tai naisista, sama juttu kaikkialla."

Vielä lopuksi yksi kommentti taiteen olemuksesta. Kertomuksessa Taidetta luonnossa Jansson panee näyttelyn vartijan toteamaan:

"Asian voi ottaa esimerkiksi näinkin. Koska taideteos voi olla suunnilleen mitä tahansa ja siitä näkee vain sen mitä tahtoo nähdä voisi jättää paketin aukaisematta ja ripustaa sen seinälle sellaisenaan...
Mutta minä sanoin ihan oikein. Salaperäisyys on tärkeää, jollain tavoin hyvin tärkeää."





Toni Morrison:  Koti  ( 2012, suom. 2014 )

                           Nobel-palkinto 1993

1950-luvulle sijoittuva kertomus kahdesta siskoksesta; Korean sodasta palannut veli Frank ja avuton, hyväksikäytetty sisar Cee kasvavat syrjäisen maalaiskylän itsenäistyviksi asukkaiksi. Frank on sodan kauhujen henkisesti vammauttama, Cee palveluspaikkansa rotuhygienikkolääkärin lähes surmaama kokekaniini. Frank saa ystävällisten ihmisten avustamana sisarensa pelastetuksi, ja molemmat vähitellen toipuvat.
Morrisonin kuvaus on upeaa, vähäeleistä. Hän saa esiin köyhien värillisten yhteisön tavan elää, käsityksen elämän arvoista, itsekunnioituksen ja uskonnon merkityksen.