sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Nobelistihaaste

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.


Aika tarkastella haasteen toteutumista: Sain luetuksi 20 nobelistia yhdeksältä eri vuosikymmeneltä, kolmelta kirjailijalta jopa kaksi kirjaa. - Tuo kohta eri vuosikymmeneltä jäi vähän vajaaksi, mutta muuten olen tyytyväinen. 

Tässä ne ovat:

1. Rudyard Kipling  1907

2. Selma Lagerlöf 1909

3. John Galsworthy  1932

4. Ernest Hemingway  1954

5. Halldór Laxness  1955

6. Boris Pasternak  1958

7. John Steinbeck 1962

8. Mihail Sholohov  1965

9. Pablo Neruda  1971

10. Heinrich Böll  1972

11. Isaac Singer  1978

12. Elias Canetti  1981

13. Gabriel Garcia Marquez  1982

14. Nadine Gordimer  1991

15. Toni Morrison  1993

16. Orhan Pamuk  2006

17. Mario Vargas Llosa  2010

18. Mo Yan  2012

19. Svetlana Aleksijevitš  2015

20. Kazuo Ishiguro  2017

lauantai 26. joulukuuta 2020

Viikon 52 / 2020 kirjakassi

 




Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Sakari Pälsi: Kova Mies ja Nimetön  
                       Romaani vuosituhansien takaa ( 1950 )

Tämän kirjan pitäisi olla kaunokirjallisuutta. Ja onhan siinä aineksia siihenkin, mutta sen täyttävät kansatieteelliset kuvaukset ja kuvitelmat esihistorialliselta ajalta yhteisöjen elämästä, asujen ja asumusten valmistamisesta, kalastuksen, metsästyksen, uskomusten harjoittamisesta. Kaikki hyvin yksityiskohtaisesti kuvattuna - koettuna ja tiedettynä. Mikä ei tietysti ole ihme, sillä Pälsihän oli tiedemies ja tutkimusmatkailija, joka matkoillaan hankki tietoa ja kokemuksia alkeellisten kulttuurien elämäntavoista ja uskomuksista. Niitä hän käytti hyväksi tässäkin teoksessa, joka muistuttaa minusta enemmänkin alan käsikirjalta kuin kaunokirjallisuudelta.

Mistä Pälsi tähänkin kirjaan taustatietonsa hankki, käy ilmi seuraavasta videosta:


perjantai 18. joulukuuta 2020

Viikon 51 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Gyula Illyés:  Pustan kansaa ( 1936, suom. 1970 )

Viime aikoina on ihmetelty - minä muiden mukana - Unkarin ja Puolankin menettelyä oikeusvaltio- ja demokratiaperiaatteita vastaan. Koska hyllyssämme on jo vuosia ollut unkarilaisen Illyésin kirja, päätin kokeeksi katsoa, olisiko siitä löydettävissä jotakin selitystä Viktor Orbánin suosiolle kansan luonteesta tai jostakin.


Ongelmalliseksi muodostuu heti seikka, että kirja on julkaistu 1930-luvulla, ja sen sisältö heijastelee osin edellisenkin vuosisadan elämää maaseudulla, ja sielläkin ns. pustilla eli palkollisten muodostamilla asutustaajamilla. Taajamaa hallitsi kartano, linna, joka tietenkin omisti maan ja tuotantovälineet, aikoinaan myös työtätekevän väen maaorjina.
Kartanon väkeen suhtauduttiin kunnioittavan pelokkaasti.

"Pustien kansa on parasta valtiota luovaa ainesta, koska se eniten kunnioittaa arvovaltaa. Varmasti tämän arvovallan kunnioitus on kasvatuksenkin tulosta, mutta niin vanhan ja perusteellisen kasvatuksen, että se on jo imeytynyt tämän kansan veriin ja hermoihin ja muuttunut vaistoksi."

Illyés kuvaa mielenkiintoisesti, omakohtaisesti pustien elämää ja sen muuttumista koneellistumisen tunkeutuessa vähitellen maatalouteen. "Tarpeettoman" väen maalta muutto alkoi täälläkin, kuten muuallakin Euroopassa. Olisiko niin, että kaupunkeihin muuttaneet, sosiaalisesti kohonneet ja koulutetut ihmiset kuitenkin toivat mukanaan edellä kuvatun pohjimmaisen vaistonsa, mikä ilmiselvien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua hakiessaan sietivät suhteellisen nöyrinä yhteistyötä Natsi-Saksan kanssa, alistuivat kommunistiseen komentotalouteen ja nyt, siitä vapauduttuaan, hyväksyvät itsevaltaisen Orbanin toimet kunnioittavan arvovallan edessä.





lauantai 12. joulukuuta 2020

Viikon 50 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.






Aaro Honka:  Pikatoimisto Pamaus ( 1952 )

Kokeilin lukea yli 60 vuotta vanhaa nuortenkirjaa siinä mielessä, muistaisinko siitä mitään enää, ja toisaalta, miten sen ajan asenteet vertautuvat nykyaikaan, jossa 16-vuotiaat tekevät silmittömiä väkivallan tekoja - jopa murhia.

Koulumestarin tekemä kirja selvästi antaa kannustavia ohjeita sodan jälkeisen nuorison kasvattamiseksi rehdiksi ja reippaaksi, (kilpa)urheilulliseksi, kohteliaaksi ja toisia huomioon ottavaksi, toimeliaaksi, yritteliääksi... uskonnolliseksi. Jotakin varmaan unohtui tuosta listasta.

Nuorten kirjaan tietysti täytyi sisällyttää seikkailua, rosvoja ja poliiseja. Kirjan sankaripoika tietenkin paljasti kaikki rikolliset yritykset. Väkivaltakin tuntui olevan hyväksyttyä "oikeuden" puolesta käytettynä.

Sankari kuvattiin selkeänä johtajatyyppinä, jolla oli aloitekykyä, määrätietoisuutta, organisointikykyä ja taitoa saada muut tottelemaan hänen tahtoaan. Yhteiskunnallisesti menestyjiä olivat koulutetut tai yrittäjinä toimivat henkilöt.

Pohjavirtana vaikutti olevan partioaatteen markkinointi, mistä Aaro Honka aikanaan oli tunnettu.


sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Viikon 49 / 2020 kirjakassi

 





Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tšingiz Aitmatov:  Kirjavan koiran kukkula  ( 1977, suom. 1978 )  

Olipa riipaisevan surullinen kirja. Kaukoidässä Tyynenmeren rannalla asuva kalastaja-hylkeenpyytäjäheimo, nivhit, lähettää merelle nuoren pojan ensi kertaa pyyntimatkalle vaarin, isän ja serkun kanssa. Kyseessä on eräänlainen aikuistumisriitti, jossa pojasta kasvatetaan "suuri metsästäjä".

Merellä poika, Kirilsk, huomaa:

"Nyt hän ymmärsi mantereen ja meren välisen eron. Kun on maissa, ei ajattele maata. Mutta ollessaan merellä joutuu pakostakin koko ajan ajattelemaan merta, vaikka ajatukset olisivatkin kernaammin muualla. Tämä havainto sai pojan varuilleen. Siinä että meri pakotti alituiseen ajattelemaan vain itseään, oli jotakin uutta ja outoa, itsepäistä ja vaativaa."

Kaikki näyttää alkavan hyvin, saalistakin saadaan, kunnes sakea sumu yllättää pyytäjät merellä. Sumu ja merenkäynti on uhkaavaa. He joutuvat pelastuakseen heittämään hylkeen mereen. Sumun jatkuessa päivästä toiseen ruokavarat, ja ennen kaikkea vesi, loppuvat.

Lopulta ollaan tilanteessa, jossa vanhus hyppää mereen jättääkseen jäljelle jääville osuutensa juomavedestä. Sitten poistuu serkku ja viimeiseksi isä. Poika jää yksin myyttisen vaarin mukaan nimeämänsä tuulen, serkun mukaan nimeämänsä aallokon ja isänsä mukaisen tähden johdattaessa veneen lopulta kotikylän rantaan. 

Kirjailija ilmeisesti korosti ihmisten huolta ja vastuuta teoistaan tuleville sukupolville, tarvittaessa uhrivalmiutta. Oikeastaan hyvää opetusta itsekkäälle ajallemme. Onko meillä vastuuta toisistamme tänä korona-aikana!





Mika Waltari: Tanssi yli hautojen  ( 1947 )

Tämä romaani Porvoon valtiopäivien ajalta ( 1809 ) osoittautui hyvin sopivaksi luettavaksi juuri nyt itsenäisyyspäivämme vaiheilla. En tullut sitä ajatelleeksi ottaessani kirjan käteeni. Sillä juhlittaessa Aleksanteri ensimmäisen vakuutusta vahvistaa Suomen valtiosäännön:
"Suomi astuu omiin kohtaloihinsa, vielä epäröiden, katsellen oudoksuvasti ympärilleen, arkana ja tottumattomana, hitaana päätöksissään, mutta askel askelelta on sen itsetunto varmistuva, vuosikymmen vuosikymmeneltä on se yhä päättävämmin heräävä tietoiseksi omasta olemuksestaan, se on synnyttävä valtiomiehiä ja johtajia viemään kohtaloaan eteenpäin. Minä Antti Karppanen, olen tänään kokenut kansakunnan synnyn ja löytänyt itselleni isänmaan, joka ei ole kenenkään muun."

On tietysti huomattava kirjaa lukiessa, että se on kirjoitettu pian entistä isäntämaata vastaan käydyn sodan jälkeen.
Kirja kuvaa suomalaisen rahvaan ja "paremman väen" asenteita valloittajaa vastaan. Vahva epäilys vallitsee keisaria kohtaan, mutta yläluokka toivoo mielistelyllä saavuttavansa etuja. Vastarintaa edustavat Antti Karppanen ja mm. A. I. Arwidsson, joilla on sabotaasihaaveita. - Sattumoisin olen hiljattain käynyt Arwidssonin muistomerkillä Padasjoella. Kirja toistaa hänenkin suuhun pantua slogania. "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia."

Tanssiaisissa Porvoossa keisari tanssittaa maaherran tytärtä Ullaa, joka kuvataan viattoman kauniiksi Suomi-neidoksi. Keisari ihastuu häneen, mutta suhde on puhdas ja platoninen. Ulla onnistuu puhumaan Suomelle Karjalan takaisin. Mutta samaan aikaan nuoret miehet makaavat haudoissa tai riutuvat leireillä pohjoisissa metsissä. Myös Ullan veljet. Siitä nimi romaanille.







lauantai 28. marraskuuta 2020

Viikon 48 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Colin Dexter:  Palvelus vainajalle  ( 1979, suom. 1992 )

Luin heti perään toisen Morse-kirjan - ei olisi pitänyt. Toki teksti oli nautittavan sujuvaa ja helppolukuista, mutta loppuratkaisua pitkitettiin aivan liian kauan ( Jotta sivumäärä kustantajan mielestä tulisi täyteen? ). Ja lisäksi en pitänyt edellisessäkin kirjassa, ja monessa muussakin dekkarissa, esiintyvään kliseeseen:

"Hän ajatteli kuitenkin, että häneltä jossain vaiheessa oli jäänyt jotain huomaamatta - jokin niin tärkeä seikka, että se olisi ollut avain tähänkin labyrinttiin."





Jhumpa Lahiri:  Missä milloinkin  ( 2018, suom. 2020 )


Päällimmäinen ajatus näistä lyhyistä kertomuksista on alakuloisuus, herkällä kädellä kirjattuja arkisia tapahtumia, joissa paljastuukin syvempää näkemystä - tunnelmaa.
Käsittääkseni kyseessä on kirjallisuuden laji, joka on kuulemma nyt suosiossa, ns. autofiktio. Kertoja kuvaa omaa elämäänsä; missä määrin se on kuviteltua, missä määrin tapahtunutta.
Pienistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka koostuu kertojan suhteesta arkeen, työhön, ystäviin ja rakastettuun, omaisiin - äitiin ja edesmenneeseen isään - oman minän ominaislaatuun.




Toni Morrison:  Luoja lasta auttakoon  ( 2015, suom. 2016 )

                           Nobel-palkinto 1993 


Sain käsiini toisenkin Morrisonin kirjan. Oli odotettua, että hän kertoo taas mustan ihonvärin vaikutuksesta valkoisten maailmassa; miten vaaleaihoinen äiti reagoi saatuaan pikimustan lapsen, miten se kariutti avioliiton ja mitä se vaikutti lapsen kasvuun ja myöhemmin aikuisuuteen.
Ja hyljeksitty lapsi, vain saavuttaakseen äitinsä ja ympäristön hyväksynnän, antoi todistajanlausunnon opettajan hyväksikäytöstä - ja näin tuhosi opettajan elämän. Tarinan edetessä tulee aavistus, että lapsi valehteli, mikä kirjan loppupuolella paljastuukin.

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuksien takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en vain osannut rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan tosiaan rakastan."

Tyttö, Bride, valitti poikaystävälleen, että äiti inhosi häntä mustan värin vuoksi. Ystävä sanoi:

"Väriähän se vain on. Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti... Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä."

[ Blogger haluaa taas temppuilla fonttikoolla! ]

lauantai 21. marraskuuta 2020

Viikon 47 / 2020 kirjakassi

 





Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.







Nadine Gordimer:   Poikani tarina  ( 1990, suom. 1991 )

                                 Nobel-palkinto 1991


Poikani tarina on ehkä enemmänkin tarina hänen isästään, äidistään ja isän rakastajattaresta sekä tarina Etelä-Afrikan värillisten ja mustien taistelusta valkoisten apartheid-terroria vastaan.
Pojan kasvu aikuisuuteen saa voimakkaan sysäyksen hänen yllätettyään isänsä yhdessä rakastajattarensa kanssa elokuvateatterissa. Gordimer kuvaa isän, Sonnyn, kehitystä opettaja-virkamiehestä maanalaisen poliittisen liikkeen toimijaksi. Hän saa vauhtia rakastajattarensa, Hannahin "sielunkumppanuudesta" vaiteliaan vaimon jäädessä pitämään kodin kulisseja pystyssä.

Vähitellen poliittisessa liikkeessä tapahtuu hajaannusta, Sonny jää sivuraiteelle, Hannah poistuu saadessaan tärkeän viran. Ja yllättäen paljastuu, että perheen äiti, Aila, onkin toiminut salaa mieheltään ja pojaltaan terroristien kuriirina. Äidin on paettava ulkomaille välttääkseen vankilatuomion. 

Lopulta perhe on hajonnut - koti jopa poltettu. Pojan ajatus:
"Mutta minä olen nuori, ja nyt on tullut minun aikani - naisten kanssa. Minun aikani politiikassa on vasta tulossa. Minut suljettiin sen ulkopuolelle, heidän mielestään minulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa, mutta minä olen se joka jonain päivänä kirjaa muistiin mitä isä ja minun äitini Aila ja Baby ( sisko ) ja kaikki muut tekivät, millaista todella oli elää elämää, joka oli loputonta taistelua..."



Colin Dexter:  Kulki kerran metsätie  ( 1992, suom. 1995 )

Edellisen jälkeen loiventavaksi nappasin dekkarihyllystämme satunnaisen Morse-kirjan. Otos osoittautui onnistuneeksi, sillä pitkään aikaan en muistanut juonta enkä loppuratkaisua.

Dexterin kirja on sikälikin mukava luettava, että kappaleet ovat lyhyitä, helposti muistettavia, jos täytyy - niin kuin täytyy - käydä välillä suorittamassa arkisia askareita, joiden jälkeen pääsee helposti taas juonesta kiinni.

Ylikomisario Morse on miellyttävän persoonallinen tyyppi, vähän boheemi ja taiteellinen, jolla naisasiat tahtovat epäonnistua tai ainakin jäädä lyhytaikaisiksi. Hänen työparinsa Lewis ( täytyyhän Sherlockilla olla Watson ) on suoraviivainen toiminnan mies. Kirjan tarina kehittyy pala palalta kohti yllättävää loppuratkaisua, jonka muistin sitten vasta ihan viimeisillä sivuilla.




tiistai 17. marraskuuta 2020

Papan Galleriasta

 


Jos minä päästäisin ihmiset galleriaani, mitä minä näyttäisin heille? Sadepäivän viihdykkeeksi kevyttä ja vanhanaikaista; Simenonin Maigretin marssittaisin menneenajan Ranskasta, Sariolan Susikosken sodanjälkeisestä Suomesta. 
Juha Itkosen panisin rokkaamaan, Kjell Westölle kitara käteen. Siinähän tuo menisi sadepäivä Papan Galleriassa, jos minä näyttelyn pitäisin. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Viikon 46 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tove Jansson:  Nukkekaappi  ( 1978 )

Otin tämän ohuen kirjan palauttavaksi Pamukin jälkeen luullen sitä keveäksi. Mutta usein on ennenkin käynyt: mitä kapeampi kirja sitä leveämpi sisältö - syvempi.

Nukkekaappi-kertomus oli itselle osuva, olihan siinäkin eläkkeelle jäänyt mies, joka ajankulukseen alkoi "leikkiä" ( väärä sana varmaan ) nukketalon rakentamisen parissa. [ Itse leikin esim. matkaillessa näin ]
Hän keskittyi siinä määrin, että suhteet ystäviin muuttuivat etäisiksi, asuinkumppani alkoi hermostua ja sai mustasukkaisuuskohtauksen - raivarin, mikä sitten lopulta palautti suhteen kohdalleen.

Aikakäsite-tarinassa oli ideana vanhenemisen mukanaan tuoma ajantajun hämärtyminen, mistä voi seurata outoja asioita. Lopussa Jansson yllättää kääntämällä kertojan aseman päälaelleen.

Nyt kun matkustaminen on pandemian takia hankalaa, tämä tarinakokoelma tarjoaa matkailusta pitävälle lukemista. Lokomotiivi-kertomuksen keskushenkilö ei tosin itse matkusta, vaan kuvittelee matkustavansa.

"Elämys ei koskaan voi olla samaa kuin kuvitelma elämyksestä. Niin hän uskoi."

Kertomuksessa Hilosta, Havaijilta mummu sanoo:

"... että hän säälii kaikkia turisteja, ne ovat niin hulluja ja juoksevat sellaisen perässä mitä yhtä hyvin voisivat löytää kotoakin. Hedelmä näyttää heidän maassaan toisenlaiselta kuin Hilossa, samoin sade tai kala tai naiset. Ja loppujen lopuksi ei ole kysymys mistään sen tärkeämmästä kuin esimerkiksi hedelmästä, sateesta tai naisista, sama juttu kaikkialla."

Vielä lopuksi yksi kommentti taiteen olemuksesta. Kertomuksessa Taidetta luonnossa Jansson panee näyttelyn vartijan toteamaan:

"Asian voi ottaa esimerkiksi näinkin. Koska taideteos voi olla suunnilleen mitä tahansa ja siitä näkee vain sen mitä tahtoo nähdä voisi jättää paketin aukaisematta ja ripustaa sen seinälle sellaisenaan...
Mutta minä sanoin ihan oikein. Salaperäisyys on tärkeää, jollain tavoin hyvin tärkeää."





Toni Morrison:  Koti  ( 2012, suom. 2014 )

                           Nobel-palkinto 1993

1950-luvulle sijoittuva kertomus kahdesta siskoksesta; Korean sodasta palannut veli Frank ja avuton, hyväksikäytetty sisar Cee kasvavat syrjäisen maalaiskylän itsenäistyviksi asukkaiksi. Frank on sodan kauhujen henkisesti vammauttama, Cee palveluspaikkansa rotuhygienikkolääkärin lähes surmaama kokekaniini. Frank saa ystävällisten ihmisten avustamana sisarensa pelastetuksi, ja molemmat vähitellen toipuvat.
Morrisonin kuvaus on upeaa, vähäeleistä. Hän saa esiin köyhien värillisten yhteisön tavan elää, käsityksen elämän arvoista, itsekunnioituksen ja uskonnon merkityksen.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Viikon 45 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.


                             
                            
Orhan Pamuk:  Lumi  ( 2002, suom. 2004 )
                           Nobel-palkinto 2006


Tarttuessani tähän kirjaan ajattelin saavani ehkä jotain tolkkua tähän:


 Mutta kirja kertoikin ajasta, jolloin valtio vielä suosi sekulaaria, uskonnotonta yhteiskuntaa Atatürkin perintönä ja jolloin islamistit toimivat vähemmistönä maanalaisesti. Nykyinen suuntaus näyttää olevan menossa kohti islamistista valtiota.


Kirjassa Saksassa pakolaisena ollut runoilija Ka palaa Turkkiin pieneen Karsin kaupunkiin, joka jää eristyksiin lumentulon vuoksi. Eristyksen aikana tapahtuu murhia, vallankaappaus ja muita väkivaltaisuuksia. 

Karsiin tulon syynä oli tehdä lehtijuttu alueella esiintyvistä tyttöjen itsemurhista, jotka liittyivät uskonnolliseen vaatimukseen käyttää huivia ja toisaalta oppilaitosten huivikieltoon. Hän haastatteli asukkaita kuullakseen itsemurhatarinoita.



"Ka´ta ei niinkään järkyttänyt tarinoita leimaava köyhyys, avuttomuus ja järjettömyys. Ei liioin isien ja äitien tolkuttomuus, kun he kurittivat tyttäriään hakkaamalla eivätkä päästäneet näitä edes ulos, ei myöskään mustasukkaisten aviomiesten uhkailu eikä vähäväkisyys. Ka´ta pelotti ja hämmästytti ennen kaikkea se, että itsemurhat olivat niin äkkiseltään, varoittamatta ja salakavalasti, pujahtaneet keskelle ihmisten arkea."


Eristyksen aikana runoilija joutuu taiteilemaan kaupungissa eri intressipiirien välillä, puolueväen, poliisin, lehdistön, uskonnollisen šeikin, imaamikoululaisten, maanalaisen islamistin, valtion tiedustelupalvelun ja armeijan kanssa. Kaiken lisäksi hän rakastuu tulisesti tapaamaansa nuoruudenrakastettuunsa. Kokemansa hän intoutuu kirjoittamaan runoiksi, jotka "ilmaantuvat" hänelle.

Tarkoitus oli, että Ka pakenee rakastettunsa kanssa yhteyden ulkomaailmaan taas avauduttua. Lähdön hetkellä hän paljastaa islamistin piilopaikan, ja tämä surmataan. Niinpä Ka joutuu lähtemään yksin, sillä hänen rakastettunsa olikin ollut islamistin heila, joka suuttui teosta.

Kirjailija Pamuk on kertomuksessa Ka:n ystävä ja tulee selvittelemään Ka:n vaiheita Karsissa. Ka nimittäin muutaman vuoden kuluttua ( kostoksi ) ammutaan pakopaikassaan Saksassa. Hän yrittää löytää Ka:n kirjoittamat runot, joita Saksan kodista ei löytynyt.

Tarina alkaa loppuvaiheessa mennä melko imeläksi, sillä nyt Pamuk puolestaan on rakastumassa runoilijan/islamistin eksään. Myös Ka oli Karsissa tolkuttoman onnellinen - pelokas ja mustasukkainen. Ehkäpä turkkilaiset ovatkin niin tunteellisia ja kiihkeitä, mitä meikäläinen tavan hämäläinen ei tahdo käsittää.

Pamukin lähtiessä Karsista eräs saattajista sanoo:
"On kyllä yksi juttu, mutta te ette pidä siitä...Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa."


perjantai 30. lokakuuta 2020

Viikon 44 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Kalle Isokallio: Maailmanparantaja  ( 2011 )

Luin tämän edellisestä palautuakseni. Joskin tässäkin teoksessa esiintyy eläin, koira, merkittävässä roolissa.


Kirjailijan taustan tuntien ei ihmetytä, että hän taas kerran kertoo tarinassaan yritteliäisyyden siunauksellisuudesta poliitikkojen ja virkamieskunnan tukiaisten ym. rahanjaon ( toisten rahojen ) turmiollisuuteen verrattuna.

Kertomuksen ydin on pienen uinuvan kunnan saattaminen toimimaan itsellisesti EU:n tai valtion apuja anelematta. Samalla tulee ilmi politiikan ja byrokratian "mädännäisyys", mistä Isokalliolla lienee omakohtaistakin tietoa toimittuaan aikanaan liike-elämässä. 

Poimin tähän ajatelman, minkä hyväksyn täysin:

"Raha on asia, johon pitää tottua. Jos sitä tulee yhtäkkiä, helpolla ja liian paljon, se voi pilata nuoren ihmisen elämän. Onnistumisista pitää nuorena nauttia pienin annoksin ja nousujohteisesti. Semmoinen ihminen muuttuu katkeraksi, joka joutuu loppuelämänsä muistelemaan nuoruutensa yhtä isoa onnistumista."

Rahaa pitää nykyään saada heti ja mielummin paljon. Moni huippu-urheilija menestyksen hetkensä elettyään jää turhautuneena haahuilemaan. Osakekaupoilla onnistunut nuori on vaarassa hukata onnensa ja omaisuutensa.





Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous 
                                       ( 1997, suom. 2015 )
Nobel-palkinto 2015


Kirja koostuu Ukrainan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan ja jälkeen lähialueella Valko-Venäjällä vaikuttaneiden ihmisten kertomuksista kokemuksistaan.
Tämä kirja on mielestäni ainakin kolmella tapaa ajankohtainen. Ensinnäkin...


Ja varsinkin:




Ja toiseksi, elämmehän pandemian aikaa nytkin. Silloin uhkana oli näkymätön radioaktiivisuus, nyt näkymätön virus.

Ja kolmanneksi: ilmastonmuutoksen vähättely. Vallassaolijat vähättelivät ja salasivat tietoa säteilyn tuhovoimasta. Gorbatsov väitti televisiossa, että kyseessä oli vain tavallinen tulipalo, joka pian sammutetaan, ei syytä huoleen, ei saa levittää paniikkimielialaa. -  Mitä sanoikaan Donal Trump, tai Bolsonaro COVID-viruksen vaarattomuudesta ja häviämisestä - tai ilmastonmuutoksen olemattomuudesta.


Räjähdys oli lamannuttava shokki, sellaista ei pitänyt tapahtua.  "Olimme aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille."

"Hirvittävintä oli se, ettei kukaan ymmärtänyt mistään mitään. Säteilynmittaajat ilmoittivat yhdet luvut, ja lehtiin painettiin toiset."

Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin johtaja toki ymmärsi ja yritti hälyttää alueen korkeimman johtajan. Hän vastasi:
"- Mitä hysteriaa professori levittää? Kuvitteletteko olevanne ainoa, joka pitää huolta Valko-Venäjän kansasta? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä."
He vaativat professoria vaikenemaan erottamisen uhalla, mielisairaalaan joutumisen uhalla, onnettomuuteen joutumisen uhalla...

Niinpä talonpojat ja kolhoosit jatkoivat viljelyään kuten ennenkin, tuotantotavoitteet oli saavutettava. Läheltä voimalaa asuneet evakuoitiin, mutta he yrittivät öisin metsien kautta palata takaisin.
Saastuneet tavarat haudattiin, mutta kaivettiin yöllä esiin ja myytiin toreilla eteenpäin.

Raivaustöihin osallistuneet kuolivat nopeasti jättäen jälkeensä surua ja perhetragedioita. Epämuodostuneita lapsia syntyi.

Sitten järkevät, päättävät, ihmiset alkoivat uskoa noituuteen:
"... emme tiedä ketä uskoa. Kymmenet tutkijat väittävät yhtä, te toista. Oletteko kuullut jotain kuuluisasta velhosta Paraskasta? Me olemme päättäneet kutsua hänet tänne, hän ottaa tehtäväkseen alentaa säteilytasoa kesän aikana."
Ja kun hän paljastui huijariksi, esiin astui uusia.

Vertailu Trumpiin:

Ja taas vertailu nykyaikaan. On vaikea tietää kuka on oikeassa viruksen leviämisestä tai maskien käytöstä jne. Viranomaiset sanovat yhtä, eri tutkijat toista.

Valko-Venäjällä ihmiset yrittivät "palata normaaliin", elää kuten ennekin. Meidän aikanamme pandemian ansiosta liikenne ja muu ilmaa saastuttava tuotanto väheni niin, että se näkyi jopa satelliittien kuvissa. Nyt Kiinassa on päästy viruksesta jossakin määrin voitolle - maan sisäinen lentoliikenne on palannut ennalleen. Finnair Suomessa kärkkyy pääsyä Aasian liikennevirtaan. Jatketaan kuten ennenkin. Ilmastonmuutoksesta ei väliä. Se on liian huomaamaton ongelma. Siihen ei nopeasti kuole - kuten säteilyyn.

Valokuvaaja kertoo:
Näin kukkivan omenapuun ja ryhdyin kuvaamaan sitä... Kimalaiset pörräsivät ja puu hohti valkeana kuin morsian... Väki oli taas työnteossa ja puutarhat kukoistivat... Pitelin kameraa, mutta en voinut tajuta... Kaikki ei ollut kohdallaan!.. Samassa tajusin: ei tuntunut tuoksua. Puutarha kukki, mutta ei tuoksunut!"

COVID 19:n oireisiin kuuluu myös haju- ja makuaistin häviäminen! Voimakkaassa säteilyssä myös jotkut aistit lukkiutuvat.

Onnettomuuden hoidon takkuaminen, viranomaisten ohjeiden odottaminen aina ylemmiltä portailta ja oman aseman turvaaminen havahduttivat tavalliset kansalaiset näkemään myös järjestelmän puutteet. Tšernobyliin onnettomuuden väitetäänkin osaltaan edesauttaneen Neuvostoliiton hajoamisen.

"Tšernobylissä jää kaikkein vahvimmin mieleen elämä "kaiken jälkeen": esineet vailla ihmistä, maisemat vailla ihmistä. Tie joka ei vie minnekään, johdot jotka eivät johda mihinkään. Ei, siinä tulee ajatelleeksi, kumpaa tämä on, menneisyyttä vai tulevaisuutta?"