Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Tšingiz Aitmatov: Kirjavan koiran kukkula ( 1977, suom. 1978 )
Olipa riipaisevan surullinen kirja. Kaukoidässä Tyynenmeren rannalla asuva kalastaja-hylkeenpyytäjäheimo, nivhit, lähettää merelle nuoren pojan ensi kertaa pyyntimatkalle vaarin, isän ja serkun kanssa. Kyseessä on eräänlainen aikuistumisriitti, jossa pojasta kasvatetaan "suuri metsästäjä".
Merellä poika, Kirilsk, huomaa:
"Nyt hän ymmärsi mantereen ja meren välisen eron. Kun on maissa, ei ajattele maata. Mutta ollessaan merellä joutuu pakostakin koko ajan ajattelemaan merta, vaikka ajatukset olisivatkin kernaammin muualla. Tämä havainto sai pojan varuilleen. Siinä että meri pakotti alituiseen ajattelemaan vain itseään, oli jotakin uutta ja outoa, itsepäistä ja vaativaa."
Kaikki näyttää alkavan hyvin, saalistakin saadaan, kunnes sakea sumu yllättää pyytäjät merellä. Sumu ja merenkäynti on uhkaavaa. He joutuvat pelastuakseen heittämään hylkeen mereen. Sumun jatkuessa päivästä toiseen ruokavarat, ja ennen kaikkea vesi, loppuvat.
Lopulta ollaan tilanteessa, jossa vanhus hyppää mereen jättääkseen jäljelle jääville osuutensa juomavedestä. Sitten poistuu serkku ja viimeiseksi isä. Poika jää yksin myyttisen vaarin mukaan nimeämänsä tuulen, serkun mukaan nimeämänsä aallokon ja isänsä mukaisen tähden johdattaessa veneen lopulta kotikylän rantaan.
Kirjailija ilmeisesti korosti ihmisten huolta ja vastuuta teoistaan tuleville sukupolville, tarvittaessa uhrivalmiutta. Oikeastaan hyvää opetusta itsekkäälle ajallemme. Onko meillä vastuuta toisistamme tänä korona-aikana!
Mika Waltari: Tanssi yli hautojen ( 1947 )
Tämä romaani Porvoon valtiopäivien ajalta ( 1809 ) osoittautui hyvin sopivaksi luettavaksi juuri nyt itsenäisyyspäivämme vaiheilla. En tullut sitä ajatelleeksi ottaessani kirjan käteeni. Sillä juhlittaessa Aleksanteri ensimmäisen vakuutusta vahvistaa Suomen valtiosäännön:
"Suomi astuu omiin kohtaloihinsa, vielä epäröiden, katsellen oudoksuvasti ympärilleen, arkana ja tottumattomana, hitaana päätöksissään, mutta askel askelelta on sen itsetunto varmistuva, vuosikymmen vuosikymmeneltä on se yhä päättävämmin heräävä tietoiseksi omasta olemuksestaan, se on synnyttävä valtiomiehiä ja johtajia viemään kohtaloaan eteenpäin. Minä Antti Karppanen, olen tänään kokenut kansakunnan synnyn ja löytänyt itselleni isänmaan, joka ei ole kenenkään muun."
On tietysti huomattava kirjaa lukiessa, että se on kirjoitettu pian entistä isäntämaata vastaan käydyn sodan jälkeen.
Kirja kuvaa suomalaisen rahvaan ja "paremman väen" asenteita valloittajaa vastaan. Vahva epäilys vallitsee keisaria kohtaan, mutta yläluokka toivoo mielistelyllä saavuttavansa etuja. Vastarintaa edustavat Antti Karppanen ja mm. A. I. Arwidsson, joilla on sabotaasihaaveita. - Sattumoisin olen hiljattain käynyt Arwidssonin muistomerkillä Padasjoella. Kirja toistaa hänenkin suuhun pantua slogania. "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia."
Tanssiaisissa Porvoossa keisari tanssittaa maaherran tytärtä Ullaa, joka kuvataan viattoman kauniiksi Suomi-neidoksi. Keisari ihastuu häneen, mutta suhde on puhdas ja platoninen. Ulla onnistuu puhumaan Suomelle Karjalan takaisin. Mutta samaan aikaan nuoret miehet makaavat haudoissa tai riutuvat leireillä pohjoisissa metsissä. Myös Ullan veljet. Siitä nimi romaanille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti