maanantai 30. huhtikuuta 2018

Pila


Olipa tarkkaa keskittymistä vaativa kirja! En sietänyt mitään häiriöitä ( linkki aiheesta ). Ja silti luulen, että paljon meni ohi, etten yksinkertaisuuttani saanut haraviini kaikkea, mitä Milan Kundera oli tarkoittanut. Tyylin ja sisällön puolesta tämä oli minulle raskas, mutta mielenkiintoinen kirja. Sen yksi pääteemoista on kosto.


Kirjan päähenkilöllä oli onneton taipumus tyhmiin piloihin:

"... minussa oli melkoinen annos pilailunhalua, ja kuitenkaan en voi sanoa että olisin varauksettomasti menestynyt ajan riemukkaiden kasvojen edessä, sillä minun leikinlaskuni oli liian huikentelevaista, tuon ajan riemu taas ei pitänyt kepposista ja ironiasta, se oli, kuten jo sanoin, vakavaa riemua, joka ylpeästi kutsui itseään "voittajaluokan historialliseksi optimismiksi", askeettista ja juhlallista riemua, yksinkertaisesti Riemua."

Näin keväällä vappuna - ja aprillipäivänkin jälkeen - tajuaa, miten eri maailmaa elettiin sodan jälkeen Tšekkoslovakiassa. Ja koska ääriajattelu ideologioissa ( ja uskonnoissa ) ei siedä huumoria ja naurua, joutui päähenkilö suistetuksi ( etuoikeutetusta ) asemastaan ( huomaan kirjoittavani paljon sulkeisiin kuten Kundera ) ja sijoitetuksi armeijaan, raskaisiin kaivostöihin ( huomaan kirjoittavani pitkiä, rönsyileviä virkkeitä kuten Kundera ).

"... mutta minua kauhistutti eniten se yksinkertainen tosiasia, että olin niiden joukossa joita olin pitänyt pahimpina vihollisinani ja että omat toverini sijoittivat minut heidän riveihinsä ( lopullisesti, peruuttamattomasti koko elämän ajaksi merkittynä )."


Vapauduttuaan "pahasta paikasta" päähenkilö Jahn alkaa suunnitella ja toteuttaa kostoa. Kosto hallitsee hänen elämäänsä. Mutta kostettuaan monen vuoden päästä hän havaitsee:

"Ja se varsinainen kahle, jolla olin halunnut sitoa itseni menneisyyteen, joka hypnotisoi minua, se kahle oli kosto, mutta kostaminen, kuten totesin juuri noina päivinä, oli yhtä turhaa kuin juokseminen taaksepäin.
... Lykättynä kosto muuttuu jotenkin pettäväksi, henkilökohtaiseksi uskonnoksi, myytiksi joka päivä päivältä etääntyy yhä kauemmas asianomaisista ihmisistä, jotka koston myytissä pysyvät samanlaisina vaikka he todellisuudessa ( ) ovat jo kauan sitten muuttuneet: tänään seisoo toinen Jahn toisen Zemánekin edessä ja isku, jonka jäin velkaa, on mahdoton herättää eloon, rekonstruoida, se on lopullisesti hävinnyt."


( Lukiessa merkitsen lappusilla tärkeitä kohtia, joihin on syytä palata - tässä niitä oli runsaasti. )

Lopulta kirjailija päätyy jopa selvään ( masentuneeseen? ) yhteiskuntakritiikkiin, mikä ei vielä 1960-luvulla ollut erikoisen sallittua - niinpä hänen kirjailijanuransa kotimaassaan päättyikin tähän esikoisromaaniin:

"Minut valtasi murhe tämän päivän vuoksi - ei vain sen tähden että se oli ollut turha, vaan myös sen tähden ettei siitä jäisi jäljelle edes sitä turhuutta, että se unohdettaisiin: ...että tämä yhteiskuntakin unohdettaisiin ja vielä paljon aikaisemmin unohdettaisiin sen virheet ja erehdykset ja vääryydet, joita olin kärsinyt ja sulatellut ja joita olin turhaan yrittänyt korjata, rangaista ja tehdä tekemättömiksi..."

Kundera päätyy ajatukseen, että useimmilla ihmisillä on väärät käsitykset ikuisesta muistosta tai toisaalta tekemättömäksi tekemisestä. Kumpikin ajatus on väärä, todellisuudessa kaikki unohdetaan  eikä mitään tehdä tekemättömäksi.

"Tekemättömäksi tekemisen ( koston ja anteeksiannon ) tilalle tulee unohdus. Ei kukaan tee tekemättömäksi vääryyksiä jotka ovat tapahtuneet, vaan kaikki vääryydet unohdetaan."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja on entisen itäblokin maasta kertova kirja.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Keltainen idylli



Kymmenvuotiaalle tytölle syntymäpäivälahjaksi ostettu kirja ei todellakaan ole mukavuusalueellani. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 21 ), olkoonkin että tuo tyttö on nykyään vaimoni.


Tarvitsin viimeksi lukemani palestiinalaisten järkyttävän kohtalon vastapainoksi jotakin kiiltokuvamaista, ihanteellista ja ihanaa - epätodellista ja esimerkillistä. Tyylinäyte:

"Careyn perheessä oli eletty suuremmoisten siveellisten voittojen aikaa äidin lähdettyä matkalleen. Jalo kilpailu ulottui keittiöstä lastenkamariin."


Vaikeuksissa oleva köyhä perhe, isättömät kiltit lapset, kaunis rakastava leskiäiti elävät keltaisessa talossa onnellisina koko kylän myötätunnon ja avun turvin. Lapset eri luonteenlaatuineen ja lahjakkuuksineen sopuisasti, riitelemättä, toinen toistaan kannustaen, äiti ihmeen viisaasti neuvoen ja kasvattaen taivaltavat "yhteiseen hiileen puhaltaen". ( En voi uskoa, että tuon ikäiset lapset voisivat missään olosuhteissa ajatella ja puhua niin kuin kirjassa tekevät. )
   Muutama hankalakin tapaus tarinaan tietysti liittyy, mutta varsin nopeasti pehmevät he ja muuttuvat varsin viehättäviksi perheen ystävällisessä ja hienovaraisesti hoitavassa, toisten vaikeudet huomioonottavassa, ilmapiirissä.



Ja lopuksi - yllättäen ja ennalta arvaamatta - rikas Anna-serkku kuolee. Ja yksinäinen kun on, testamenttaa omaisuutensa perheelle. Huolet hälvenevät. Järjestetään suuret juhlat. Nuori komea prinssi mies ilmestyy ja tuota pikaa rakastuu perheen vanhimpaan tyttäreen. Kalaasien päättyessä nähdään perheen äidinkin kulkevan käsikynkkää kotiin amiraalin kera kuutamossa...


Kirja kertoo myös Carey-suvun kirouksesta, mikä huvitti minua kovin. Tuo harmillinen Anna-serkku oli nimittäin lahjoittanut perheelle koristeeksi kipsisen kuvaryhmän nimeltä Likainen Poika, josta yritettiin päästä eroon siinä onnistumatta. Meillä on kotona oma "likainen poikamme", joka sattumoisin liittyy Anna-tätiin ja josta kerroin aikaisemmin kaivauksieni yhteydessä ( linkki ).

Kirja julkaistiin alun perin 1911 ja heijastelee aikansa ilmapiiriä - oikeastaan 1800-luvun, sillä kirjailija Kate Douglas Wigginin suosituimmat teokset ovat tuolta ajalta

torstai 26. huhtikuuta 2018

Jenin

Surullinen kirja - viiltävä. Sitä lukee sielu vereslihalla. Ja kysyy edetessään: tällaisiako me olemme, tätäkö on inhimillisyys?



Jumalan valittu kansa, holokaustin savujen hälvennyttyä, on nostattanut uuden kansanmurhan ikään kuin kostoksi kärsimyksistään. Mutta niinhän on tapahtunut vanhatestamentillisista ajoista asti. Koston kierre, säälimätön asenne vääräuskoisia kohtaan on edelleen nykypäivää Lähi-idän alueella.


Selaan vanhaa albumia ajalta, jota kirjan tapahtumat koskettavat. Vaikka henkilöt olivatkin fiktiota, tapahtumat kylläkin todellisia. Lomaa viettäessä ei tiennyt tapahtumista mitään.

Eilat
Vasta kotona selvisivät taustalla vallinneet murheelliset olosuhteet Palestiinassa ja Libanonissa.


Jerusalem Öljymäeltä ( Linkki )

"Minun on aina ollut vaikeaa olla liikuttumatta Jerusalemista, silloinkin kun olen vihannut sitä - ja Jumala tietää, että minä olen vihannut sitä pelkästään sen hinnan takia, joka siitä on maksettu ihmishengissä. Mutta sen näkeminen, kaukaa tai sen muurien labyrintin sisäpuolelta, pehmittää minut. Sen jokaiseen senttimetriin sisältyy muinaisen kulttuurin luottamus, niiden kuolema ja syntymämerkit, jotka ovat painuneet syvälle kaupungin sisälmyksiin ja sen rapautuneisiin reunoihin. Sen hiekkaan ovat jättäneet jalanjälkensä niin tuomitut kuin jumaliksi kohotetutkin."


Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja, jota vedet silmissä luin. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Afrikan tähti


Olisi pitänyt lukea huolellisemmin kirjan nimen alaotsikko. Keskityin vain Afrikan tähteen ja huokaisin helpottuneena löydettyäni HELMET-lukuhaasteen kohdan 44, kirjan joka liittyy johonkin peliin. Mutta jouduinkin yllättäen peleistä vaikeimpaan: isovanhempien, vanhempien ja lasten sekä lastenlasten, miniöiden ja muiden sukulaisten välisiin ihmissuhdekiemuroihin.

Elävästi, rehellisesti ja terävästi havainnoiden, syvästi eläytyen Merete Mazzarella kuvaa isoäitiyttään. Ja isoisänä jaankin monet hänen tuntemuksistaan. Hänen lapsenlapsensa asuvat kaukana, mistä seuraa omat vaikeutensa. Omamme eivät myöskään asu naapurissa, mutta näemme  toki heitä useammin. Mazzarellan analyysi on perusteellista. Omista kokemuksistani olen kirjoittanut pinnallisemmin blogissani aikaisemmin. Tässä linkki.

Pojantyttären tuliainen isovanhemmille perheen palattua Amerikanvuodestaan.

Edellisen lukemani kirjan vanha rouva, Kyllikki Villa, oli käytännössä aina matkoilla. Toisellakin tapaa elämään voi suhtautua. Merete Mazzarellan toive:

"Haluan lastenlasteni muistavan minut ihmisenä, joka asettui aloilleen, joka juurtui... jotkut sanovat, että ihminen voi yhtä hyvin olla matkalla kuin juurillaan, että hän voi yhtä hyvin - tai ehkä jopa mieluummin - olla liikkeessä. Omalta osaltani uskon, että ihminen tarvitsee sekä liikettä että rauhaa.Uskon, että ihminen tarvitsee ympäristön, josta hän tuntee vastuuta."

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Myrskyssä


En uskonut millään jaksavani neljän kuukauden mittaista päiväkohtaista matkakertomusta, mutta se vain imaisi mukaansa. Ehkä syynä on oma lähestyvä matkani; ehkä myös se, että Kyllikki Villa oli matkaa tehdessään jo 75-vuotias ja itsekin painelen samalla vuosikymmenellä.

Oli hyvä lukea niistä vaikeuksista, mitä ikä tuo matkustamiseen. Ja havainto yksin matkustamisesta:

"Minä ajattelin vielä siitä - että kun työnsin niitä rattaita Santiagon lentokentällä, silloin minä taas koin semmoisen suunnattoman yksinäisyyteni, erillisyyteni ja riippuvuuteni ja avuttomuuteni... Se on minusta yksi sellainen kokemus, jonka takia [ naurahtaa ] näissä matkoissa on jotain - en minä osaa sanoa, mutta se on jotenkin tärkeä kokea. Että on ihan yksin ja odottaa  minkälaisia ne ihmiskohtaamiset ovat."

Luin maaliskuussa Hyypän teoksen muistin ylläpitoon vaikuttavista tekijöistä. Nyt voisin lisätä Villan havainnon, teorian siitä, miten matkustaessa helposti matkatavaroiden vaihtuvien paikkojen aiheuttama sekaannus pakottaa terästäytymään. Kotona kaikki on rutiininomaisesti samoilla paikoilla. Se tylsistyttää.  

"Matkalla on joka hotellissa aina jotenkin asennoiduttava uudelleen, järjesteltävä tavaransa uudelleen ja muistettava ja -. Jospa se jotenkin siirtäisi vanhuuden tylsistymistä."


Haitallisinta on hänen mukaansa kotona tylsien televisio-ohjelmien töllöttäminen ja:

"Pahinta on, jos eivät lue edes kirjoja."

Kyllikki Villan haastatteluja

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri. 

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kissani


Mitä sana Jugoslavia tuo mieleeni? - - Pönäkän valtiomiehen, Titon. - Ja sitten myöhemmin, kun homma levisi käsiin, muistan ajaneeni lentokoneessa rinkiä korkealla Sarajevon ilmatilassa odottamassa lupaa lentää edelleen Suomeen, samalla kun alhaalla tykit jylisivät.

   Muistan sen hädän ja sodan, mitä televisiossa näytettiin, "Balkanin teurastajan" Ratko Mladićin, Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin - nämä kolme oikeastaan vasta sitten kun heitä jo tuomittiin johtamistaan kauheuksista. Mutta mitä se elämä oli tavallisen ihmisen tasolla siellä ja täällä Suomessa pakolaisen arjessa, siitä ei minulla oikeastaan ollut käsitystä - ennen kuin nyt luettuani tämän kirjan.

   Kovin jokapäiväisesti olen suhtautunut maahanmuuttajiin, minä karjalaisen evakon poika, koska naapurissa leikkivät vilkkaat palestiinalaisen isän lapset, koska lähipitseriaa pyörittävät Kosovon albaanit ja koska jostain Balkanilta on lähikaupan nuori kahden lapsen äitikin.
   En haluaisi olla "maahanmuuttokriittinen" ryssävihaaja, hurrittelija, mustalaisvitsien kertoja, mutiaisten halveksija. Mutta kuinka sitten suhtautuvat Balkanilla albaanit ympäristöönsä:

   "Bulgarialaisella on hyvät kaupankäyntitaidot mutta kehno ihmistuntemus; serbialainen oli häijy, sielultaan ja sydämeltään paha; makedonialainen oli itsetuhoisen itsevarma eli helposti huijattavissa; bosnialainen valehteli minkä sivubisneksiltään ehti; mutta albaaniin, albaaniin saattoi luottaa kuin kiveen. Albaanit auttoivat hädässä olevia ihmisiä, kun muiden maiden kansalaiset parveilivat rahan ja omaisuuden perässä kuin haaskalinnut."

    

Me kaikki katsomme maailmaa omien, väritettyjen lasiemme läpi. Sata vuotta sitten Suomessa värit, punainen ja valkoinen, eivät ottaneet millään sopeutuakseen vierekkäin. Vieläkin suvussamme kerrotaan, miten Toivolle kävi, ketkä ampuivat viattoman nuorukaisen. Kuinka on mahdollista, että yhtäkkiä peto pääsi irti Balkanilla, ihmishenki ei mitään maksanut - tänä päivänä Syyriassa ja ties missä.
  Ja se peto raastoi kaiken, kulttuurin ja siihen syvälle liimatun uskonnonkin. "Kun uutisissa kerrottiin, mitä .. oli Račakissa tapahtunut, aloimme kyseenalaistaa jumalan olemassaolon... Ja missä hän oli, kun kertaalleen kiinni otetuille miehille sanottiin juoskaa karkuun, ja kun miehet juoksivat ylös mäkeä, heidät ammuttiin puolivälissä matkaa. Ja kun välikohtauksen jäljiltä näytettiin videokuvaa orvoksi jääneestä itkevästä pikkupojasta, mitä jumala teki tuolla lapsella? Jumala ei tehnyt tuolla lapsella mitään, sillä jumalaa ei ollut."

   Jotkut onnistuivat pakenemaan syyllisyys niskassaan - "Eikö olisi kunniallisempaa menehtyä kuin lähteä karkuun? Kuolla mieluummin sodassa kuin vanhuuteen?" Ja perillä vieraassa maassa huoli ja ikävä sukulaisista, kultturishokki, vieras kieli, kantaväestön epäluulo ja suorastaan viha, aikaa myöten lasten sopeutuminen ja vieraantuminen vanhempien perinteistä. Rauhanteon jälkeen havainto, ettei paluuta kaivattuun entiseen enää olekaan. Mies kirjoittaa Kosovosta Suomeen jääneelle vaimolleen, joka saa kirjeen:
"... mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille, joita ei enää ollut."


Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Seitsemäs


Miten toisenlainen olikaan maaseutulapsen elämä 1950-luvun Virossa verrattuna omaani Suomessa samaan aikaan. Viivi Luikin pitkälti omaelämänkerrallinen teos antaa siitä hyvän kuvan. Miten mainiosti hän pystyykään tarkastelemaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Miten taitavasti hän osaakin välittää neuvostokomennon silmien alla sen, mitä piilee ihmisten mielessä salaa ja miten käyttäydytään julkisesti, miten takerrutaan toisaalla vanhaan, miten toisaalla yritetään rakentaa uutta.


   Mielenkiintoista oli havainto kirjoista, jotka olivat tavaroita, joissa ei ollut tärkeää se mistä ne olivat tehdyt tai miltä ne näyttivät:
 "Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät huonoon suuntaan... isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja."

   Ja elämästä:
   "Luetuissa tarinoissa elämä oli tiivistetty, ahdettu pieneen kokoon, joka kantilta nähtäväksi kuin palasokeri... Oikeasti kaikki tapahtui hitaasti, tavarat olivat raskaita, yöt ja päivät pitkiä, ihmiset harmaita ja tavallisia. Monet asiat tapahtuivat elämässä niin salakavalasti, että saatoit itse hyvinkin osallistua niihin, vaikka et edes ymmärtänyt mitä tapahtui."


   Ja kulttuurista:
 "Ensi alkuun kulttuuri ja aika osoittavat olemassaolonsa viattomassa muodossa - omin voimin luettuina lauseina, kiinnostuksena kirjan kuviin tai kellon viisareiden muutuvia asentoja kohtaan. Lapsille Kulttuuri ja Aika ovat kuin kilttejä setiä, jotka odottavat ja tarkkaavat ja muistuttavat rykäyksin olemassaolostaan...
   Joka oppii tuntemaan lähemmin niiden luonnon, sen silmät avautuvat ja hän näkee kirkkaasti niiden taitavat ja viehkeät valheet. Silloin näkyy myös, että kaikki onkin päinvastoin - ne riippuvat itse täysin uudesta sukupolvesta. Jos uudessa polvessa ei ole hyvyyttä, jos se on haluton, pinnallinen ja kopea, niin Kulttuuri ja Aika ovat hätää kärsimässä."


Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Kommunikaatio

Älyttömät älylaitteet kommunikoivat. #JuhaniTamminen vastaan #TuomasEnbuske.

Vittulanjänkällä



Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä toi kutkuttavalla tavalla mieleeni muistumia omasta elämänkaarestani. Erikoisen hyvin muistuttivat kertojan isän luottamukselliset ja kasvattavat neuvot pojalleen, "näin miesten kesken", oman 100-vuotiaan isäni tapaa suhtautua maailmaan. Siteeraan erästä kohtaa, mikä sopii lukuhaasteyhteyteen mainiosti:

"Vaarallisin asia, se josta hän kaikkein eniten halusi varoittaa, se yksittäinen tekijä, joka oli lähettänyt joukkokaupalla nuoria reppanoita hulluuden hetteikköön, oli kuitenkin kirjojen lukeminen... Mielisairaalat olivat pullollaan ihmisiä, jotka olivat lukeneet liikaa... Vaarallista oli nimenomaan kaunokirjallisuus, juuri sen parissa syntyi perusta kaikelle pohdiskelulle, kaunokirjallisuudessa suorastaan kannustettiin mietiskelemään. Hyi hitto!"
   Lohdutan itseäni kuitenkin Markku T Hyypän viestittämällä tutkimustiedolla, että juuri romaanien lukeminen - eritoten ikääntyneille miehille sopien - lisäsi vuosilla elinikää.


Kirjan kuvaus poikasten ilmakivääritaisteluista nosti ylös muistojeni likakaivosta omakohtaiset sotakokemukseni kotiharjun kivikoista. Ilmakon kuti vingahti ihanasti osuessaan vinosti kiven pintaan, aivan kuin länkkäreissä. Mitään vahinkoa ei, ihme kyllä, sattunut. Lyijypaukut loppuivat ilmeisesti ajoissa. Haavoittumiseni tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun käytimme ammuksina pihlajanmarjoja. Vuosikaudet sain retostella mahassani näkyvällä ampumahaavan arvella, kunnes aika ja unohdus paransivat lapsuuden höperyydet.

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Patriarkan syksy


Vuolaana koskena ryöppyävää tekstiä, jossa pyörteiden paikalla pisteet, jotta lukija voisi vetää henkeä ja kuivata otsansa. Kirja kuvaa ehdottoman vallan turmelemaa yksinvaltiasta ja hänen valtansa kulisseja juonitteluineen ja raakuuksineen, vähitellen vanhuuden tuomaa vallan kirpoamista ja kuolemaa. 
   Onko kyseessä vain kirjailijan kuvitelma? Valitettavasti ei. Tyranneja on ollut ja on yhä. Katsokaa ympärillenne.

 HELMET-lukuhaasteen kohta 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja, Pentti Saaritsa ( Mikael Agricola-palkinto 1976, 1987 )

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kunnon Švejk


Vinttikomerosta kaivoin esiin jotakin vanhaa ensimmäisen maailmansodan aikaan liittyvää. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 30 ). Mutta vaikka sota on kauheaa, oli pakko nauraa vedet silmissä Hašekin pohjattomasta lähteestä pulppuavalle hirtehiselle tarinoinnille ihmisluonnon heikkouksista ja ja sodankäynnin turhuudesta.
( Kirjan välistä löydetty! )

Pari sitaattia, joissa saattaa olla häivähdys nykyaikaakin:
   Švejk: "Sotilas ei saa koskaan pelätä mitään. Vaikka hän taistelussa lankeaisi käymälämonttuun, on hänen vain nuoltava itsensä puhtaaksi ja jatkettava taistelua. Ja mitä taas tulee myrkkykaasuihin, on jokainen tottunut niihin kasarmeissa, kun on ollut ruoaksi tuoretta sotilasleipää ja herneitä suurimoiden kera. Mutta nyt ovat venäläiset keksineet jotakin aliupseereita vastaan..." 

( Kirjan välistä löydetty! )

Mediaraivoa on ollut ennenkin aivan selvästi, toki vain  palautteena lehtien palstoilla. Kuinka joustavasti nykyäänkin siirrytään asiasta henkilökohtaisuuksiin:
   "Tämän jälkeen sain Eläinmaailman toimittajalta tavattoman karkean kirjeen täynnä henkilökohtaisia solvauksia ja epäkohteliaisuutta, kirjeen jossa minua nimitetään parantumattomaksi pässinpääksi ja naudaksi, mikä ansaitsee ankaran nuhteen. Näin ei vastata säädyllisten ihmisten kesken asialliseen, tieteelliseen väittämään."

   piirros: Josef Lada

Švejkin tarinaa tuli kirjoissa vuolaana virtana eikä sitä padonnut muu, kuin Hašekin kuolema 1923. Vielä yksi sitaatti, jossa kuulija hermostuu Švejkin puheisiin:
- Nyt saa riittää jo! jefreitteri huusi.
- Noista sanoista päätellen olette ainakin onnellinen ihminen, Švejk sanoi, - sillä useimmat ihmiset eivät milloinkaan saa tarpeekseen.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Hei, Marjatta!


Halusin tietää, mitä Marjatta Leppänen ajattelee julkisuudesta. Työskentelihän hän paljon mm. Jukka Virtasen kanssa, joka muistelmissaan sanoo näin: 
   "Kukaan ei selviä julkisuudesta terveenä." Ja vielä: "Todellisuudessa julkkiksissa on mänttejä isompi prosentti kuin remmisuutareissa."
   Mutta voi, Marjatta Leppänen aloitti julkisen elämänsä jo ennen kouluikää. Hän oli jo lapsena ja on edelleen täysin luonteva esiintymisissään ja suhteessaan julkisuuteen. Joten en siis saanut mitään vahvistusta ennakkoluuloilleni.
   Kaksi asiaa, jotka ovat pahasta ihmiselle, ovat mielestäni äkkijulkisuus - jota moni tavoittelee - ja äkkirikastuminen. Niistä on helppo saada vamma sielulleen.

Marjatta Leppänen: Sydämesi Tyhjä Huone

Ilkamat ( 1970 ) [ Voi niitä aikoja - oivoi! ]

HELMET-lukuhaasteen kohta 20: Taiteilijaelämänkerta


maanantai 2. huhtikuuta 2018

Agathaa


Vaimoni löi tämän kirjan kouraani ja epäili ettemme olleet lukeneet vielä tätä Agathaa. Niin osoittautui olevan asian laita. Yllättävää!
    Kirjan sankaritar muutti Lontoosta Lähi-itään eri paikkakunnille. Arkeologisille kaivauksillekin, tietysti. Olihan Agathalla aiheesta omakohtaista kokemusta. Ei Hercule Poirot eikä neiti Marplekaan esiinny tässä kirjassa, vaan kyseessä on kansainvälinen salaliitto- ja juonittelukertomus vakoilijoineen, valeasuineen, salamurhineen jne. Natsiajattelua muistuttava yli-ihmistyyppinen porukka aikoo päihittää kommunistisen ja kapitalistisen maailman vallat. Sankarillinen seikkailijatar osallistuu aikeen tyhjäksi tekemiseen. Agathamaisesti sankarittaren ihannoima unelmamies osoittautuu viimeisillä sivuilla pääkonnaksi.

Arkeologisilla kaivauksilla kirjan päähenkilö tuo esiin Agatha Christien viestin maailmalle:
   "Kaikki ne tuhannet tavalliset ihmiset jotka hoitivat omat asiansa, viljelivät maata, tekivät saviruukkuja ja kasvattivat perheitä ja nauroivat ja itkivät... He olivat niitä ihmisiä joilla oli väliä, eivätkä ne enkelit jotka pahuus kasvoillaan pyrkivät luomaan uuden maailman välittämättä siitä ketä vahingoittivat."
   No, meidän aikanamme tämä ilmiö on saanut uudet kasvot. Ja kaiken kaikkiaan minulla on melko pessimistinen ajatus kehityksen suunnasta.



HELMET-lukuhaasteen kohta 1: kirjassa muutetaan.