Hataria hattaroita

 Ajatukset harhailevat

Katsellessani ikkunasta tasaisen harmaalle lakeudelle mieleeni muistui toisenlainen aava maisema. Löysin Samos-kansiosta kuvan, jonka olimme ottaneet vuosi sitten Votsalakian rannalla taksiaseman liepeillä olevan tavernan terassilta.

Luultavasti Mythos-lasillisen puolivälissä huomiomme kiintyi horisontissa näkyviin jonomaisiin pilvenhattaroihin. Se miksi ne niin kivasti jonoon asettuivat, vaati selityksen. Pian keksimme sen.

Jannis siellä rinnehotellissa oli kyllästynyt vatkaamaan turistien lapsille hattaroita. Hän kytki koneen vispilät automaattiasentoon ja livisti itse alas kylille kaljoille ja tupakalle. Sillä aikaa, kun Jannis istui mukavasti juttelemassa ukkokuppilassa, kone vispasi hattaroita tuutin täyteen - ja yli äyräidenkin niin, että ne siitä jonossa taivaalle kohosivat tuulen kuljetettaviksi.

Kovasti tekisi mieli päästä tarkastamaan Janniksen hattarakoneen kuntoa, mutta se vihon viimeinen virus..!

Samos mielessä

Poikamme palasi perheineen muutama tunti sitten Samokselta. Tyttäremme  teki reissun alkukuusta. Kun oma matkamme on vasta loppukesästä, olisi ehkä paikallaan muistella menneitä, verestää vanhoja kokemuksia Samokselta. Siispä albumi esiin ja katsaus kuvakaappauksilla höystettynä.

Melko vähän on muutoksia tapahtunut. Pitänee käydä kuvaamassa nykyinen tilanne.

Yhdeksän vuotta sitten majailimme Votsalakiassa. Sieltä oli mukava tehdä kävelyretkiä ympäristöön. Eräs niistä johti meidät Pythagoraksen luolalle. Paikoitellen tie oli melko jyrkkää, eikä polku luolallekaan helppo nakki ollut.

 

Reitin varren varoitustaulusta huomasimme osaavamme hyvin kreikankieltä.

Valitettavasti paikalliset eivät olleet osanneet.

 

Tien varrella Manolis piti pientä myyntikojuaan. Hän kertoi joutuneensa raatamaan tulipalon takia monta päivää ja yötä pelastaakseen kotitalonsa ja oliivipuunsa, mutta nyt jo oli hymy herkässä. Oli pakko ostaa hänen tekemänsä Pythagoras-patsas. Se oli  "mielenkiintoinen tekele", mutta tarina oli sitäkin mahtavampi.

 

Kaksi aasia luolalle johtavan polun alussa. Viisaampi jäi alas.

Näitä direktiivin mukaisia askelmia ei korkeanpaikankammoisen kannata yrittääkään. Kipaisin reippaasti ylös!

 

Povet tutisten ja jalat muutenkin ”fletkooksis” haparoimme hotellille ja päätimme: Ei koskaan enää!

Eräs tavallinen iltapäivä Karpathoksella

Tänään sattumoisin pieni aamupäiväkävelymme päättyi puolen päivän hujakoilla, päin vastoin kuin useinkin vasta kahden, kolmen kieppeillä - matkan varrelle sattuneet nauttimuslaitokset saattavat pitkittää retkiämme.
   Tänään emme myöskään viettäneet siestaa. Lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Siispä päätimme ajella linja-autolla johonkin lähistön kylistä ja mahdollisesti kävellä sieltä takaisin kaupunkiin.
   Linja-autoasemalla oli jo tunnelmaa. Yhdessäkään kärryssä ei lukenut, mihin se oli matkalla. Aikataulut löytyivät seinästä kuten myös lappu, jossa ilmoitettiin vuoroja ajettavan vain siinä tapauksessa, että matkustajia olisi vähintään kymmenen.




Asemalta löytyi myös kalakauppias ja kauppiaan uskollinen kaveri. Kalat olivat kylmäketjua paossa kadun reunassa laatikossa. Ampiaiset tuntuivat myös tykkäävän kaloista.

  

Aikansa vonkattuaan mirrillä kävi mäihä, mies heltyi ja nakkasi kissalle kalan. Saalis hampaissaan hän vetäytyi nautintoonsa linja-auton alle. Mitään vaaraa ei toki koitunut. Kymmentä matkustajaa ei ilmaantunut. Läksimme apostolinkyydillä.




Kiivettyämme "henki hapatuksissa" ylämäkeen avautui kaupungin laidalta näkymä alas laaksoon. Sinne!



Eräänä toisena päivänä onnistuimme pääsemään bussilla kuvan vasemmassa yläreunassa valkeana häämöttävään Meneteksen kylään, josta sitten todella kävelimme alas takaisin.

   

Ylhäältä vuorilta puhalsi alas järkyttävän voimakas tuuli. Puusta huomaa, että on tuullut ennenkin. Joskus oli pysähdyttävä ja mietittävä, kumman kääntäisi sivuttain tuuleen, luonnottoman leveät hartiansa vaiko mahtavan möhönsä.



Uteliaat naapurit seurasivat touhujamme. Pysyivät siellä puhureista huolimatta.



Alempana oli rauhallisempaa.



Mikä sen leppoisampaa kuin lammaslauma lepäilemässä puun varjossa.



Vähin erin saavuimme sivistyksen pariin Jalat jo aavistuksen rasitettuina. Vedet juotuina. Nälkä vähitellen kaihertamassa elinvoimaa. Siispä keitaille erämaan jälkeen!

  Ensin hoidettiin jano.


   Sitten toisaalla jano ja nälkä snäkillä.



Hengenravintoa hotellilla - ellei sitten pieni päivätorkku ennen pientä iltakävelyä.

  

Kinastellessamme tulevan iltapalamme nauttimisvaihtoehdoista huomasimme neuvonpitoa käytävän muuallakin. Ottaako kovastikin koiran itsetunnolle alistua syömään kissanruokaa? Häntä koipien välissä! Välinpitämättömien kattien halveksivien katseiden edessä!



- Ja hitot! Minähän syön!



Niin mekin. Mmm! Mussakaa ja retsinaa!



"Ruaan" päälle istuskeltiin mahat pystyssä penkillä ja katseltiin poikien jalkapallon peluuta. En tietenkään näytä heidän kuviaan. Joku tolkku pitää olla internetissä julkaisuissakin.



Vähitellen ilta alkoi pimetä Pigadiassa. Emme menneet yökerhoon tälläkään kertaa.
Hyvää yötä! Καληνύχτα!

( Tässä linkki aamupäivään. )
( Ja tässä linkki Olympoksen kyläretkeen )

Eräs tavallinen päivä Karpathoksella

Aamupäivä

Pitemmällä lomalla, kun ei ole kiirettä seurata hätäistä päiväohjelmaa ehtiäkseen varmasti kokea ja nähdä kaiken välttämättä koettavan ja nähtävän, tulee noudattaneeksi jonkinlaista rutiinia ajan hallinnassaan. Joku voisi sanoa sitä urautumiseksi tai tapoihinsa kangistumiseksi. Tyypillinen päivämme Pigadiassa sujui tähän tyyliin:



Jo vuosikymmenten ajan olemme heränneet aamulla kuuden aikoihin, oli sitten kyseessä työ- tai loma-aika. Mikään ei ole muuttunut nyt kun olemme eläkeläisiä. Ja koska hotelleissa harvoin tuohon aikaan on tarjolla aamiaista, suosimme huoneistohotelleja. Aamupala on useinkin näin karu.



Karu ja epäkäytännöllinen on yleensä keittiövarustuskin näissä huoneistoissa eikä huolimaton järjestyksenpito esteettistä vaikutelmaa juuri lisää.

 

Sen sijaan aamun vastaanottaminen parvekkeella, ajan kanssa, kaikessa rauhassa miellyttää silmää ja sielua.




Vähitellen muutkin heräävät. Kalastajat suuntaavat merelle.



Aurinko kurkistaa jo ylös vuorille valaisten Apérin kylän aamua. Vasemmalla näkyvä muuntajahirvitys kärähti lomamme ainoana sadepäivänä. Johtojen eristeet kiiluivat kauan yössä.



Sinnikkäästi odottaen sain vihdoin auringon valaisemaan vastapäisen hotellin yläkertaa, mikä toimi merkkinä uuden kahvitteluhetken alkamiselle.



Tässä vaiheessa saattoi lukaista jotakin netistä, mutta päähuomion veivät työhönsä askeltavat ihmiset - aina samat ja samaan aikaan. Jos joku jäi saapumatta, piti huolestuneena arvailla poissaolon syytä.

 



Tuo kissa oli eräänä yönä keinotellut itsensä meidän parvekkeelle, josta hänet aamulla yllätin mielipaikaltani.



Hotellin liepeillä oli syöttöautomaatti, jonne karviaiset kokoontuivat jo ennen auringon nousua. Nämä tuntuvat olevan melko kylläisiä.
    Aamutoimien tässä vaiheessa tulee tarve ryhdistäytyä ja varustautua pienelle aamukävelylle. Reppuun rahaa ja vettä, aurinkovoidetta ehkä, kameroita varmasti. Ja sitten menoksi.


       Mutta kun oli varhaista,

                                                                  










Pigadian kadut olivat autiot,

   Baarit tyhjät.


  

Ovet "Enkeleiden Elämäänkin" ( Η ζωή των αγγελων ) suljetut.
Mutta...


  

... löytyihän sittenkin kulmakuppila, josta helpotusta kahvipuutteeseen.



Sesonki on päättymäisillään. Se näkyy. Sillä on tietty tunnelma. Mutta ei haittaa meitä - päin vastoin.


  

Voi rauhassa havaita sitä, mikä päivällä menee hosuessa ohi.

  Purjeet ylös aamukävelyn päätteeksi kohti hotellia.

Jatkuu iltapäivällä...