Lokakuun 3. vuonna 2017 klo 8.30 Karpathoksen saaren Pigadian kaupungin satamassa istuimme, vaimoni ja minä, laivan yläkannella päämäränämme saman saaren kylä Diafani.
Alus keinui satamassa melkoisesti. Siellä oli ruumassa pantu miehet - ne kaleeriorjat - keikuttamaan, että turistit pääsisivät oikeaan tunnelmaan. Jotkut tulivat pahoinvoiviksi ja lepuuttivat hermojaan penkillä.
PigadiaSitten kun lähdettiin liikkeelle, keinunta loppui. Tietenkin. Eivät ehtineet enää keikuttelemaan, kun piti ruveta kiiruusti soutamaan. Haalarimies meni alas ruoskimaan heihin vauhtia. Kohta alkoikin Pigadia haipua horisonttiin.
DiafaniPuolisentoista tunnin kuluttua olimme perillä. Haalarimies ilmaantui ylös vain vähäisen rähjäisempänä - verta ei varmaan näin loppukaudesta riitä roiskumaan, alkavat olla orjat jo melko kuivia veikkoja.
Niinpä kiinnityimme laituriin. Toisin sanoen kanttiinin emäntä tuli ja tarttui riuskasti ranteen paksuiseen köyteen ja yhdessä miehistön kanssa sitaisi aluksemme tiukasti kiinni.
Siinä samassa alukseen ryntäsi pieni poika, huusi kimakasti: Jajaa! Jajaa! ( Isoäiti! ) ja hyppäsi emännän syliin. Sitten kipitti häntä villisti heiluen matalajalkainen koira, sen perästä pojan, Manoliksen, äiti nyssyköineen ja viimeisenä, huonojalkaisena isoisoäiti sylissään vauva, jota myös tuotiin Jajaan nähtäväksi. Kaikkea tätä säesti taukoamaton kreikankielinen puheen pajatus. Isoisä istui tyynesti pollarilla.
Vasta tämän esiinmarssin jälkeen alkoi olla jotenkin mahdollista ajatella matkustajien rantautuminen.
Vauva sylissä Jajaa-isoäiti - siis se kanttiininpitäjärouva eli laivankiinnittäjäemäntä - johdatti meidät linja-autonromuskan luo. Matkan oli määrä jatkua tästä ylös vuorille Olympoksen kylään. Mutta kauhuksemme Jajaa vauvoineen asettuikin kuskin paikalle ja käynnisti moottorin. Pitkän posmotuksen jälkeen isoisoäiti tuli vihdoin ja vei vauvan, mutta kuski runttasi ykkösen silmään ja matkamme pääsi vauhtiin. - No, alkuun ainakin. Vauhdista ei juuri ylämäkeen voinut puhua.
Tie oli serpentiiniä neulansilmämutkineen. Mutkassa Jajaa antoi raikuvat äänimerkit vastaantulijoita varoittaaksen. Mutkaan ei linja-auton lisäksi mahtunut muita kulkijoita. Ennen mutkaa hän hidasti, melkein pysähtyi arpoakseen pienempää vaihdetta - sykronoinnin laita taisi olla vähän sinne päin niin kuin kytkimenkin.
Tien toisella puolella oli pystysuora kiviseinä, toisella puolella alas pystysuora pudotus, kuulemma. Varminta oli nimittäin pitää silmät tiukasti kiinni, kieli keskellä suuta ja mumista ensimmäistä mieleen tulevaa rukousta. Kaikesta huolimatta pääsimme onnekkaasti, tällä kertaa, ylös kylään.
Ja olihan se kylä. Vuoren rinteessä roikkumassa. Paha sinne on piraattien tulla valloittelemaan. Tosin nyt sinne tuodaan uteliaat turistit ryöstettäväksi. Niin ystävällisiä nuo kreikkalaiset. "Mistä tulette - Ai suomalaisia - Terveterve - Mitäkuuluu!" Minkä jälkeen on hyvä siirtyä kaupallisiin aiheisiin. Kuten kaikkialla maailmassa, missä turismilla eletään.
Mutta nyt herää kysymys: miksi vain mummoja?
Vain yksi mies - kylän pappi!
Apteekissa sitten muiden asioiden ohella selvisi, että miehet ovat nyt alhaalla pelloilla töissä. Tulevat sieltä siestan ajaksi istuksimaan tavernoihin.
Turistin päästä huippaa korkeus. Taitaa olla muutakin vialla.
Kätevää! Ravintolan ruokalistan voi nähdä suoraan kadulta. Mitkä tuoksut!
Kun lähdimme ruokailemasta, tarjoilija toi meille ison pussin lukumadekseja, pikku munkkeja. Olimme ymmällämme, mitä ihmettä? Selvisi, että meidän piti viedä munkkipussi Jajaalle, joka kaupittelisi niitä sitten laivalla. - Pieni kylä, kaikki tietävät kaiken. Senkin että olimme menossa bussilla ja laivalla takaisin. Asia hoitui. Jajaa oli tyytyväinen.
Paluumatkasta en kerro mitään!!! Mutta koska olen kirjoittanut nämä muistelmat, selvisimme arvatenkin hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti