Vaihtoehtoinen sukutarina

Olen kirjoittanut sukuasioista aikaisemminkin. Vaimon suvusta pintapuolisesti höyläpenkin yhteydessä. Ja sitten tein selvityksen sukukoukouksesta vastineeksi vaimon sukututkimuksille.

Nyt on tullut tarpeelliseksi tehdä täydentäviä kuvauksia:

Melkoisen erikoinen on tarina äitini puolelta salakuljettajaesi-isä Aatami Poutiaisen varainhankinnasta, minkä avulla hän onnistui ostamaan huutokaupasta puolet Kaukilan ja Rahkolan kylän maista Karjalan kannaksella.
   Salakuljettajakaveri oli jäänyt kiinni, ja hänen vaimonsa oli saanut melkein kerätyksi kasaan vaadittavat lunnasrahat 40 000 ruplaa. Aatami oli lyönyt eukon rahat konttiinsa, luvannut maksaa puuttuvat ja hoitaa asian, mutta olikin lähtenyt livohkaan ja ostanut rahoilla mainitut maat.
   Uskokoon tarinan ken tahtoo, mutta niitä maita aikanaan periytyi isoisänikin perheelle. Valitettavasti maailmanhistorialliset seikat vaikuttivat niin, ettei siitä omaisuudesta jäänyt jäljelle edes "nurkkatappiloi".   

Paremmin ei tainnut käydä isäni suvulle:

Joukko Amerikan Tyynenmerenrannikon hoka-intiaaneja purjehti ammoin pasaatituulessa pohjoista päiväntasaajavirtaa Filippiinien tienoille, mistä kääntyivät pohjoista kohti Japaninvirtaa pitkin rantautuakseen siellä saarelle, joka sai sittemmin nimen Hokkaido.
    Syynä tällaiseen ekstreemiin matkaan oli intiaanien tunnetusti heikko viinapää, joka aiheutti rähinää ja miestappoja - sanalla sanoen maa alkoi polttaa eräiden jalkojen alla.
    Ajan kuluessa hokat sulautuivat paikalliseen väestöön periyttäen muun muassa tunnusmerkillisen mustan intiaanitukkansa nykyään tyypillisenä japanilaisena pidettynä piirteenä. Eikä siellä viinan kanssa läträämistäkään kovin vieraana tapana pidetty, opettivathan tulokkaat alkujapanilaisille saken valmistussalat.

Japanilainen varakas esi-isäni sumopainija Itsuki Hokkaidio, jota kutsuttiin myös lempinimellä Isukki, hävisi suurmestaruusottelunsa, suuttui siitä niin, että möi kotisaarensa Hokkaidon keisarille ja lähti maailmalle rahamassi liiveissään.

Saarille jääneet sukulaiset perustivat aikanaan aasialaista ruokaa tarjoavan maailmanlaajuisen ravintolaketjun: Hokka-Hokka

Turhautunut sumopainijaesi-isä sen sijaan rellesti satamasta satamaan päätyen lopulta rahattomana Euroopan peräkamariin, Pohjolan perukoille, Päijänteen takamaille nykyisen Kangasniemen kunnan alueelle, jonne vihdoin olosuhteiden pakosta asettui. Sukupolvien myötä paikkakunnalle sikisi peräti Hokan kylä.

1500-luvun lopulla käytiin Suomessa ns. nuijasota, jossa talonpoikia surutta tapettiin mm. Hämeessä.
Monia tiloja jäi isännättömiksi. Niinpä miesvajausta korvaamaan tuli Päijänteen takaa kaksilahkeisia, muiden mukana esi-isäni Hokka. Vanha tila nimettiin uuden isännän mukaan.

Satavuotiaaksi eläneellä isälläni oli miehuusvuosinaan hoka-intiaaneilta peritty musta tukka. Geenit ovat rappeutuneet jo siinä määrin, ettei hänen jälkeläisillään sitten enää perintötekijöissä vanhaa ominaisuutta ilmiasuissa näy.

Suvusta

Vaimoni harrastaa sukututkimusta. Harrastaa on liian lievä sana. Hän on omistautunut sukunsa vaiheiden tutkimiseen. Ennen kuin hän hyökkää minun sukuni kimppuun, teen häntä helpottaakseni lyhyen selostuksen viimeisestä sukukokouksestamme. Luulen sen vieroittavan hänet jatkotutkimuksista:

Klosauksen sukujuhlat

Jo kahdenkymmenen vuoden ajan Klosauksen sukuseura on kokoontunut vuosittaiseen tapaamiseensa kantavanhempien Klaara ja Klaus Klosauksen ( aik. Closander ) kantatilalle Klosanperään. 

Kuten aikaisemmilla kerroilla oli tämänkertainenkin tapaaminen ylitsevuotavan ystävällinen ja kiitettävän kostea. On aina riemukasta tavata läheisiä ja kaukaisempiakin sukulaisia – muutenkin kuin hautajaisissa.

Tämänkertaisen kokouksen suurin yllätys oli sukukirjatoimikunnan puheenjohtajan Risto Ranta-Klosasin ilmoitus, että jo 15 vuotta tekeillä ollut sukukirja on nyt vihdoin käsikirjoitusvaiheessa ja että se valmistuu juuri parahiksi yhdistyksen 25-vuotisjuhliin.

Puheenjohtaja lainasi otteita kirjan ensimmäisen osan käsikirjoituksesta:

” Klaara ja Klaus Klosaus tunnettiin aikoinaan paikkakunnalla kunnioitettuina, juurevina, joskin omaperäisinä talollisina. Etenkin perheen ruokailutavat olivat huomionarvoiset, mikä aikanaan johti naapureiden antaman pilkkanimen ottamisen viralliseen käyttöön. ( Klosata = sotkea, aiheuttaa vahinko, loukata itsensä )”



Mainittakoon vielä, että tämä suvun erikoisominaisuus on sinnikkäästi periytynyt sukupolvesta toiseen, vaikka joissakin rappeutuneemmissa eli sivistyneemmissä sukuhaaroissa ( esim. Vähä-Klosasin ) piirrettä on yritetty häivyttää. Niinpä hyvin selvästi tämänkin sukukokouksen ruokalista oli erotettavissa arvoisten vieraitten rintamuksista sukupuoleen katsomatta. Yhdistyksen puheenjohtaja, suvun päämies, on aikeissa anoa verottajalta vähennysoikeutta kohtuuttoman suuriin pesuainekuluihin, mikä po. sukuominaisuudesta väistämättä seuraa.

”Klaara ja Klaus saivat runsaasti jälkeläisiä Suku levittäytyi pitkin Etelä-Pohjanmaata, jotkut joutuivat lähtemään Amerikkaan asti. Vahvimpia nykyisten sukuhaarojen edustajia ovat Mäki-Klosasin Anttoo ja Milma. Näiden setä lähti aikoinaan Amerikkaan, mutta ei päässyt Skotlantia pitemmälle. Siellä hän otti nimen William McInncloset. Väitetään, että syynä Amerikan matkan keskeytymiseen olisi ollut Ville-sedän viehtymys ruistisleisiin, mistä jo kotimaassa oli havaittu merkkejä. Mutta sukututkimus ( toimikunnan pj. Monica Perä-Klosasin-Luuttunen ) on nyttemmin osoittanut nämä väitteet perättömiksi puheiksi. Samalla on sitkeiden riitojen ja tappelusten aiheuttaja saatu eliminoiduksi.

Edelleen vahvoja sukuhaaroja edustavat Yli-Klosasin Yrjöö ja Bertta, Ali-Klosasin Alli ja Altti, Rinta-Klosasin Raija ja Roope sekä suvun omaleimaisuudesta jo hieman etääntyneet Vähä-Klosasin Vilho ja Veera.”

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan kaksiosaisen sukukirjan ilmestymistä. Ennakkomyynti aloitetaan jo ensi vuoden keväällä.

Tilaisuuteen osallistuneet puolisen sataa juhlavierasta poistuivat tyytyväisinä Klosanperältä, sillä pitkästä aikaa saatiin kokouksen loppupuolella nauttia kunnon sukutappeluksesta Vähä-Klosasin Vilhon ja Yli-Klosasin Yrjöön välillä.Välienselvittelyn syytä ei ilmoitettu, mutta luultavasti se oli  se vanha perinteinen, jonka kaikki tietävät. Niin että perinteitä tosiaan vaalitaan monimuotoisesti, sillä sukurakkaus on ainakin yhtä hyvä elämäneliksiiri meidän suvussa kuin on voimakas sukuvihakin.

[ Lisää sukutarinoita ]