Jonkinlaisen
siivousmyrskyn jäljiltä oli noussut esiin pieni, kiiltävä teräskahvipannu. Ja
niin kuin siivotessa aina käy, yllättävät löydökset nostattavat mieleen
muistoja. Ja ne muistot, ah niin rakkaat, selittävät sen, miksi oikeastaan
mitään ei voi heittää pois.
Tällä pannulla (
Italiantuliainen ) oli muistaakseni keitetty monet kitkerät makoisat
espressot. Ja koska uteliaisuuteni voitti tällä kertaa laiskuuteni, päätin
verestää kahvikeittotaitojani käytännössä.
Kaupasta löytyi
hyllykaupalla erilaisia kahveja, nappejakin, vaikkei se nappikauppa ollutkaan.
Mukaan tarttui Italian suosituinta: ”Caffe ESPRESSO since 1895”. Paraneekohan
kahveissakin laatu vanhetessaan kuten viineissä. No, sehän selviäisi.
Kotona tartuin
reippaasti pannuun ja avasin kannen. Hetkinen, mites-mites? Ai niin! Siinä oli
ruuvattava alaosa, johon kuuluu panna vesi. Mutta mihinkäs pöönät sitten? Eikös
siinä ollut jonkinlainen siivilä tai säiliö. Aina pitää käydä näin. Vaimo on
tietysti järjestellyt tavaroita, eikä sitten mitään enää löydy mistään.
SIIVILÄ!
Ja kun kaikki kaapit
ja laatikot olin pengastanut, johtopäätökseksi väistämättä tuli, että se
pahuksen sihti oli jäänyt mökille. ( Ikävää jupinaa paikkojen sotkemisesta
vaimoväeltä. ) Seuraavalla mökkireissulla ei sitä kapinetta sitten löytynyt,
ei.
Nyt oli syytä
rauhoittua, vetää syvään henkeä ja istua sohvalle läppärin kera. Googlasin
espressokeittimistä ja –keittämisestä.
Jestas! Se hiivatin
suodatin säiliöineen olikin piilotettu pannun keskiosaan. Ruuvasin auki,
käänsin ympäri ja katso, siivilä siinä! Mutta ei lähde irti, pitäisihän, mutta
ei. Ymmärrän nyt, miksi kiduttajat ovat keskittyneet kynnen alle tungettuihin tikkuihin.
Kaiverrettuani tiivisteeseensä kuivettunutta siivilää irti, luiskautin sen
reunan syvälle peukalonkynteen. Hengitykseni tasaannuttua totesin vihdoin
päässeeni perille laitteeni ytimeen, kahvisäiliöön.
Tästä eteen päin
kaikki sujui epäilyttävän helposti: vettä säiliöön merkkiin asti, kahvia säiliö
täyteen, siivilä päälle, osien ruuvaus yhteen ja pannu hellalle. Kun pannu
sitten kutsuvasti kurlutti, tiesin espresson olevan valmista. Nautintoa ei
yhtään himmentänyt vaimon hienoinen epäilys vuosikertakahvin iän vaikutuksesta
makuun. Ripaus sokeria, pieni keksi – aah!
P.S. En ehdottanut
vaimolle pitkäntikun vetämistä siitä, kuka tiskaa pannun. Häviän aina. Jätin
sen tiskipöydälle odottamaan mystillistä puhdistautumista.
