Espressosta

Jonkinlaisen siivousmyrskyn jäljiltä oli noussut esiin pieni, kiiltävä teräskahvipannu. Ja niin kuin siivotessa aina käy, yllättävät löydökset nostattavat mieleen muistoja. Ja ne muistot, ah niin rakkaat, selittävät sen, miksi oikeastaan mitään ei voi heittää pois.

Tällä pannulla ( Italiantuliainen ) oli muistaakseni keitetty monet kitkerät makoisat espressot. Ja koska uteliaisuuteni voitti tällä kertaa laiskuuteni, päätin verestää kahvikeittotaitojani käytännössä.

Kaupasta löytyi hyllykaupalla erilaisia kahveja, nappejakin, vaikkei se nappikauppa ollutkaan. Mukaan tarttui Italian suosituinta: ”Caffe ESPRESSO since 1895”. Paraneekohan kahveissakin laatu vanhetessaan kuten viineissä. No, sehän selviäisi.

Kotona tartuin reippaasti pannuun ja avasin kannen. Hetkinen, mites-mites? Ai niin! Siinä oli ruuvattava alaosa, johon kuuluu panna vesi. Mutta mihinkäs pöönät sitten? Eikös siinä ollut jonkinlainen siivilä tai säiliö. Aina pitää käydä näin. Vaimo on tietysti järjestellyt tavaroita, eikä sitten mitään enää löydy mistään. SIIVILÄ!

Ja kun kaikki kaapit ja laatikot olin pengastanut, johtopäätökseksi väistämättä tuli, että se pahuksen sihti oli jäänyt mökille. ( Ikävää jupinaa paikkojen sotkemisesta vaimoväeltä. ) Seuraavalla mökkireissulla ei sitä kapinetta sitten löytynyt, ei. 

Nyt oli syytä rauhoittua, vetää syvään henkeä ja istua sohvalle läppärin kera. Googlasin espressokeittimistä ja –keittämisestä.

Jestas! Se hiivatin suodatin säiliöineen olikin piilotettu pannun keskiosaan. Ruuvasin auki, käänsin ympäri ja katso, siivilä siinä! Mutta ei lähde irti, pitäisihän, mutta ei. Ymmärrän nyt, miksi kiduttajat ovat keskittyneet kynnen alle tungettuihin tikkuihin. Kaiverrettuani tiivisteeseensä kuivettunutta siivilää irti, luiskautin sen reunan syvälle peukalonkynteen. Hengitykseni tasaannuttua totesin vihdoin päässeeni perille laitteeni ytimeen, kahvisäiliöön.

Tästä eteen päin kaikki sujui epäilyttävän helposti: vettä säiliöön merkkiin asti, kahvia säiliö täyteen, siivilä päälle, osien ruuvaus yhteen ja pannu hellalle. Kun pannu sitten kutsuvasti kurlutti, tiesin espresson olevan valmista. Nautintoa ei yhtään himmentänyt vaimon hienoinen epäilys vuosikertakahvin iän vaikutuksesta makuun. Ripaus sokeria, pieni keksi – aah!

P.S. En ehdottanut vaimolle pitkäntikun vetämistä siitä, kuka tiskaa pannun. Häviän aina. Jätin sen tiskipöydälle odottamaan mystillistä puhdistautumista.