Nyt kerron vaimoni korvamadosta, joka on kulkenut hänen matkassaan lapsuudesta lähtien. Joskus 1960-luvulla hänen perheeseensä hankittiin pieni kelanauhuri, jolle radiosta poimittiin musiikkia. Kerran hänen veljensä soitti jotakin, mikä miellytti kovasti häntä ja mikä jäi soimaan hänen korviinsa.
Vierähti muutama vuosi. Turussa opiskeleva neito kertoi kämppäkaverilleen musiikista, mitä hänen veljensä oli soittanut ja mikä oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen ja minkä nimeä hän ei tiennyt. Kaverilla oli levysoitin. Hän vetäisi esiin erään levyn ja pani soimaan: - Oliko se tämä?
No, sehän se oli. Mozartin jousiserenadi nro 13 "Eine Kleine nachtmusik" G-duuri.
Maisteri oli yksin matkalla Israeliin. Perillä kone ei saanut heti laskeutumislupaa, vaan jäi pyörimään epämääräistä rinkiä. Se hermostutti. Onkohan kysymys jostakin terrorismista? Kaiuttimista alkoi silloin kuulua tuttu sävel. - No, jos kuolla tänne pitää, on se lohdullista tämän tutun musiikin tahdissa!
Lehtori oli lomamatkalla Kreikassa Santorinin saarella Kamarin kylässä. Rantaa myötäillen kulkee tyypillinen turistikatu kauppoineen ja tavernoineen. Kuinka ollakaan, aivan huomaamatta askel löytää tutun tahdin. Rouva pysähtyy, höristää korviaan - eikös vaan Mozart olekin seurannut häntä ilahduttamaan tännekin!
