Minua pyydettiin
kantajaksi. Suostuin. Totta kai. Olinhan tuntenut miehen jo opiskeluajoista
asti. Ja oli hän vaimoni sukuakin.
Ei arkku paljon
painanut, mutta se oli raskas kantaa.
Siunaustoimituksen
jälkeen pidettiin pappilassa vainajan muistelutilaisuus ruokineen ja kahvitteluineen.
Eräs tädeistä pääsi vauhtiin ja aloitti muistelut omasta nuoruudestaan. Eikä
hän ennättänyt vainajaan asti, sillä hänen huomionsa keskittyi ensirakkautensa
lumovoimaan. Se oli kantanut näihin päiviin asti. Hän tunnusti yhä pitävänsä
miehen kuvaa laukussaan.
Tässä vaiheessa
kylmä hiki nousi suvun otsaan. Kaikkihan tiesivät tarinan päättyvän dramaattisesti
ensisuudelmaan kahvilan takapihalla. Ja samalla viimeiseen suudelmaan, sillä tädin ”äitee”
sattui katsomaan ”klasistaan” ja näkemään tapauksen.
Ennen huipennusta pappi
osoitti omaavansa pelisilmää ja sanoi:
- Eiköhän lauleta
välillä virsi.
Hautajaisten
jälkeen palasimme kirkon mäelle. Siellä kannettiin itkevää vauvaa
kastemekossaan.
Ja seuraavana
päivänä ohi ajaessani näin nuorten neitosten juhlahamosissaan hypähtelevän
kevein askelin ylös kirkon rappuja. Tiesin siellä häihin valmistauduttavan.
