Tänä Olympiavuonna olen miettinyt, mahdammekohan me ihmiset olla oikein viisaita. Sen sijaan, että töistä palattuamme istahtaisimme vapaa-ajallamme katselemaan rauhassa televisiota, ehkä surfailemaan netissä tai - tarmonpuuskan sattuessa - tarttuisimme kirjaan tai sanaristikkoon, ryntäämmekin treeneihin noudattamaan valmennusohjelmaamme. Tiukat tavoitteet ohjaavat elämäämme ruokavaliota myöten. Muuten jäävät saavuttamatta rankinghaaveet lajissamme, johon satsaamme täysillä nähdäksemme, mihin se riittää.
Olisi sietämätöntä, jos tuttavapiirissäni tai sukulaisissani olisi sellaisia tyyppejä, jotka eivät saisi sielullensa rauhaa ennen kuin olisivat maakunnan, Euroopan,
MAAILMAN parhaita. Kuka sellaisia kestäisi. Koville ottavat nekin tietäjät, jotka ilmestyvät neuvomaan työmailleni, mitä satun tekemäänkään.
Tämä halu olla paras ei katso rajoja, se voittaa kaikki esteet. Paralympialaisissakin näemme kilpailijoilta puuttuvan yhtä ja toista, minkä luulisi hillitsevän suorituksia. Mutta kahta kovemmalla sisulla painetaan päälle.
Kilpailuviettiä ei näy hidastavan sekään, ettei oikeastaan osaa mitään. On "tietokilpailuja", joissa ei tiedetä, vaan arvataan vaihtoehdoista. Ne ovat siis arvauskilpailuja. On soittokilpailuja, joissa ei soiteta,
riittää kun on taitavasti soittavinaan ( ilmakitara ).
Näinä ruokavalioiden ja dieettien aikoina on yllättävää, että hyvinmuodostuneella ja vetreällä takamuksella saattaa saavuttaa mainetta
persmuksen remputuskilpailuissa ( twerking ) - jopa tienanata sillä. Miehille saattaisi paremmin sopia vastaava
möhömahan mossauttelukisa.
Naisväelle ehdottaisin kuitenkin hetkisen tuumaustaukoa tulevaisuutta ajatellen ennen twerkkaajan uraa. Koskapa sitten aikanaan koulussa jälkikasvulta saatettaisiin kysyä, mitä äiti työkseen tekee...
