keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Viikon 7 / kirjakassi



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina  ( 2005 )

Kirjan alussa, jo aikuinen, Kathy muistelee varttumistaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Kuvittelisin elämän tuollaisessa koulumuodossa olevan normaalisti juuri tuon kaltaista harrastusten, kaverisuhteiden muodostumisten, salaisuuksien, opettajasuhteiden jne. osalta.  

Vähitellen Ishiguro ujuttaa kerrontaansa vihjeitä siitä, miten lapset ( ja lukija ) asteettain tulevat tietoisiksi siitä, että Hailshamin toiminnassa on jotakin poikkeavaa ja että kasvatettavat lapset eroavat ulkomaailman lapsista ja että heidän tavoitteensa elämässä onkin erilainen.

Kathyn aarre oli kirpputorilta ostettu kasetti, "Songs after Dark", jossa laulu "Never let me go" kosketti häntä syvästi, johtuen ehkä lapsen väärinkäsityksestä. Hän luuli naisen, jolle oli sanottu ettei hän voisi saada lasta ja kuitenkin sai, ajattelevan vauvaansa, jonka pelkäsi menettävänsä.  Ja kerran kun hän kuunteli yksin luokassa laulua tanssien tyyny sylissään, salaperäinen madame, joka vieraili koululla toisinaan keräten lasten piirustuksia, yllätti hänet. Yllätti siinä mielessä, että koska madame ei näyttänyt pitävän lapsista, ehkä pelkäsikin heitä, nyt hän oli liikuttunut kyyneliin näkemästään.




Ja sitten vuosien päästä, kun totuus oli valjennut Kathylle ja hänen kaltaisilleen "olennoille", kuten madame heitä nimitti, että he olivat vain klooneja, joita kasvatettiin laitoksissa terveiden sisäelimiensä vuoksi tavallisten ihmisten sairaiden korvaamiseksi, hän tapasi madamen jälleen. Hän kysyi, miksi madame oli silloin aikoinaan itkenyt. Madame myönsi kyynelehtineensä sen vuoksi, että laulussa oli jotakin äärettömän surullista ja siksi että hän tiesi maailman muuttuneen kovemmaksi, kylmemmäksi, tieteellisemmäksi ja tuo tanssiva tyttö tuntui hänestä kaipaavan vanhaa lempeämpää eikä halunnut sen lähtevän koskaan pois.

Lukiessa nousi tietysti kysymys siitä, miksi elimiensä vuoksi kasvatetut, tästä aikuisena tietoiset, eivät karanneet ja kieltäytyneet moisesta kohtalosta. Kirjailija Ishiguro vastaa kysymykseen alla olevassa haastattelussa:

"Minun tarkoitukseni oli kuvata vain, miten rakkaus ja ystävyys liittyivät ihmisten elämään, varsinkin kun he alkoivat tajuta, että elämä on lyhyt ja kuolevaisuus oli tosiasia." 

Hän ei halunnut kuvata pakoa, vaan sitä miten paljon ihmiset voivat hyväksyä kohtaloltaan, sillä elinaikamme on rajallinen, kuolemaa ei voi lopultakaan paeta.








John Galsworthy:  Omenapuu ( 1916, suom. 1926 )

- Nobel-palkinto 1932

Tämä tarina on kirjoitettu monasti eri versioina. On nuori ylioppilas tai opiskelija, herra kaupungista, joka jouduttuaan maaseutuympäristöön tapaa yksinkertaisen, kouluttamattoman, mutta niin kauniin tytön, joka lumoaa nuoren herran sydämen. Ennen pitkää "valat vannotaan", mutta nuori herra etääntyy maaseutuympyröistä ja löytää pian yhteiskunnallisesti ja kasvatuksellisestikin sopivamman kumppanin. 
Tarina olisi tylsä ellei Galsworthy osaisi kertoa sen taitavasti luontoa, kevättä ja nuorukaisen sekavia tuntoja kuvaillen. Novellille dramaattisen lopun luo kuvaus paluusta vuosien kuluttua, parran jo harmaannuttua omenapuun luo, missä rakkautta oli vannottu. Paljastuukin, että hyljätty tyttö ahdistuksessaan oli tehnyt itsemurhan ja että tienristeyksen hautakummulle ihmiset yhä kukkia hänelle tuovat.


Tässä novelli esitetään lyhyesti kuvaelman muodossa:

MED Theatre's version of John Galsworthy's short story The Apple Tree )

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti