Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Heinrich Böll: Suojaverkko ( 1979, suom. 1982 )
Koronaviruksen takia karanteenissa olo muistuttaa etäisesti kirjan Tolmin perheen eristyneisyyttä turvatoimien ympäröimänä. Jatkuva joka askeleen vartiointi, joka puhelun tai keskustelun enemmän tai vähemmän salainen kuuntelu alkaa rassata hermoja, ei yksin perheessä, vaan myös tuttavapiirissä ja asumisyhteisössä.
Böllin ilmaisutapa vaatii keskittymistä. Hän kuvaa henkilöidensä ajatusvirtaa lomittuneena suoraan dialogiin. Kukin henkilö saa vuoronsa, joten näkökulmat tapahtumiin muuttuvat. Varakkaan pariskunnan lapset tuottavat ongelmia. Heillä on taipumusta vasemmistolaiseen ääriaktivismiin. Poika on joutunut jopa vankilaan. Tyttärellä on aviollisia ongelmia. Perheystävä vaimoineen on joutunut pakenemaan "maan alle" terroristiyhteyksien takia.
Böll tuntuu nähneen yhteyden terrorismin kehittymisen ja saksalaisen sodanjälkeisen "talousihmeen", kapitalismin välillä. Keskustelu herra Tolmin ja hänen hierojansa Blurtmehlin välillä:
"- .. saanko tehdä teille vielä yhden kysymyksen, suokaa anteeksi röyhkeyteni - mikä teitä hämmästyttää eniten tässä maailmassa?
- Eniten, eniten minua hämmästyttää köyhien kärsivällisyys."
Nobel-palkinto 1972
Böll kritisoi kirjassaan myös katolista kirkkoa ja pappeja kierouttavaa selibaattia. Nyt aionkin seuraavaksi lukea kevennykseksi papista, josta olen aina tykännyt, niin uskonnoton kuin olenkin:
Ensimmäisiä isä Camillo-kirjoja luin muistaakseni jo koulupoikana. Olen hankkinut niitä kirjastooni aina, kun jossakin niitä on ollut saatavilla. Tämäkin löytyi kirppikseltä.
G.G. on onnistunut valtavan hyvin ja humoristisesti kuvaamaan kahden "erimerkkisen" voiman toisaalta vastakkaisasettelua, toisaalta vetovoimaa ja riippuvuutta toisistaan. Isä Camillo edustaa katolista kristillisyyttä, "taantumusta", Peppone punaista "edistystä", kommunismia.
Isä Camillo keskustelee kirkkonsa Kristus-patsaan kanssa, joka edustaa kirjailijan mielestä hänen omaa Kristustaan - hänen omantuntonsa ääntä. Kristus ohjaa keskusteluissa isä Camilloa hairahtumasta liian omapäisiin tempauksiin, mihin hänellä on kiivasluonteisena taipumusta.
Käydessään keskustelua kirkonkellojen kuuluvuuden merkityksestä isä Camillo tulee tokaisseeksi ajatuksen, jolla on merkitystä yhä nykyisen somevouhotuksenkin aikana:
"Mutta ihmiset ovat kovakorvaisia, ja kelloja tarvitaan ennen kaikkea juuri ihmisten kutsumiseen. Ihmisille on puhuttava äänekkäästi: laumat kuuntelevat vain sitä, joka pitää suurinta meteliä."
Pormestari Peppone toimii vasemmistolaisten äänitorvena. Kerran kylään oli tulossa vapaamielisten liberaalien edustaja puhumaan torilla. Sehän oli ennenkuulumatonta kommunistien hallitsemassa kylässä:
"Kas tässä nyt näette tasavallan vaarat!" tuumi Peppone. "Kuka lurjus tahansa voi ryhtyä puhua paasaamaan julkisella torilla!"
Joulun alla isä Camillo oli ehostamassa jouluseimen hahmoja, kun Peppone vaivihkaa liittyi seuraan. Kun alkoi olla valmista isä Camillo asetteli kaiken paikoilleen:
Tämä tässä on Pepponen poika, tämä on Pepponen vaimo, mutta tämä on itse Peppone", myhäili isä Camillo ja kosketti viimeksi aasia.
"Ja tämä taas on isä Camillo!" huudahti Peppone, otti käteensä pienen härkäveistoksen ja liitti sen ryhmään.
"Hm! Eläimet ymmärtävät aina toisiaan", tuumaili isä Camillo.
Kaikki eivät ole tykänneet tästä kirjasta. Eräällä sivulla oleva kirjoitus paljastaa jonkun olleen kauan sitten hyvin kyllästynyt äidinkielen tunnilla tämä kädessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti