lauantai 6. marraskuuta 2021

Viikon 44 / 2021 kirjakassi

 



 Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.





Nicolas Freeling:   Pitkä hiljaisuus   ( 1972, suom. 1973 )

Tämä kirja on taas loiventava Kemalin jälkeen. Se kertoo ylikomisario Van der Valkin viimeisistä vaiheista - on siis sarjansa viimeinen. Freeling antaa sankarinsa tulla ammutuksi, mikä tuntuu oudolta, mutta tarina ei pääty siihen, vaan hänen vaimonsa ryhtyy selvittämään murhan olosuhteita. Ei kostaakseen, vaan saadakseen tietää.

Poliisien tutkimukset ovat ajautuneet umpikujaan. Niinpä leski lukee miehensä sekavat muistiinpanot saadakseen vihjeitä. Hän palaa vanhaan asuintaloonsa, jossa naapurit muodostavat tukiryhmän hänelle. Vähitellen yhdessä toimien syylliset löytyvät, mutta todisteet puuttuvat. Lopulta leski menee "pääkonnan" luo esittämään faktat. Tarina huipentuu uhkaavaan tilanteeseen, josta leski selviytyy nipin napin konnan yhtiökumppanin astuessa pelastamaan hänen henkensä. Sitten onkin enää poliisien hoidettava loppuselvittelyt.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Henkilöt ovat mielenkiintoisia persoonia. Juoni saa vaikuttavan käänteen keskushenkilön kuolemasta ja uuden näkökulman ansiosta. Kysymys syyllisyydestä, ampuja vai yllyttäjä vai molemmat, vie kertomuksen ihmisyyden perusasioihin asti.




Henry Miller:  Musta kevät  ( 1936, suom. 1968 )

Eipä minusta tule Millerin ihailijaa, vaikka häntä kai pidetäänkin radikaalina uudistajana. Hänen tekstinsä ja tyylinsä panee epäilemään, mahtoiko huumaavilla aineilla olla osuutta asiaan. Siinä määrin sekavaa ja poukkoilevaa tajunnanvirtaa, hyppelehtiviä mielleyhtymiä hänen kertomatapaansa liittyy. Hyökkäävä seksuaalisuus ei nykypäivänä aiheuta olankohautusta enempää, vaikka aikaisemmin hänen teoksiaan kiellettiinkin.

Varhaisten surujen katu laajenee, siniset huulet niiskuttavat, albatrossin siivet sen saranoilta nostetun verisen niskan edellä, sen hampaat sopottavina. Knallihattuinen mies narisuttaa vasenta jalkaansa, kaksi pykälää alemmaksi oikealle, parraspuiden alle, Kuuban lippu punottuna pölkkypäillä ja valeomenilla, luonnonmagnolioilla ja nuorilla kääpiöpalmun vesoilla jotka on silputtu liidulla ja vihreällä kuolalla.  Hopeasängyn alla valkoinen kurjenpolvimalja, kaksi juovaa aamua varten, kolme yötä varten. Majavat verta mankuen...

Jotakin hauskaa sentään jäi tästä kirjasta mieleen, johtuneeko iästäni. Hän kirjoittaa pitkään suhteestaan urinaaleilin.

Minä kusen paljon ja usein, minkä sanotaan olevan merkki väkevästä henkisestä vireydestä. Olkoon sen laita miten tahansa, tiedän että mittaillessani New Yorkin katuja minulla on peräti tukalat oltavat. Koko ajan varron malttamattomasti seuraavaa pysähdyspaikkaa ja hätäilen, jaksanko ylipäänsä pidättää niin kauan. Ja kun talvella rahattomana ja nälkäisenä on suloista viivähtää tuokio lämpöisessä maanalaisessa mukavuuslaitoksessa, niin kevään koittaessa juttu on vallan toinen.  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti