Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita ( 2005, suom. 2006 )
Sholohovin ja Tolstoin jälkeen tarvitsin jotain palauttavaa. Löysin hyllystämme teoksen, jonka nimen perusteella arvelin olevan tarpeeksi kevyttä kamaa. Niinhän sitä voi erehtyä. Olen varmaan lukenut sen vuosia sitten, mutten yhtään muistanut, että kyseessä oli koulumiljööhön sijoitettu psykologinen jännityskertomus yllättävine loppuratkaisuineen.
Kaiken kukkuraksi toinen päähenkilöistä on vanha, pian eläköityvä, miesopettaja. ( Niin kuin en tietäisi, millaista on olla sellainen! ) Harris kuvaa koulun elämää osuvasti, mikä ei ole ihme, sillä hän on itse toiminut pitkään opettajana ja tuntee siis oppilaiden ja opettajien sielunelämää syvältä.
Kirjan "pahiksen" elämää ja kehitystä seurataan tarinassa mielenkiintoisesti. Hänen perhetaustansa antaa uskottavan lisän vinoutuneen luonteen tuottamaan toimintaan. Koulun oppilaista kuvataan tyyppejä, joita löytyy, jokaisesta koulusta - varmaan jokaisesta maastakin.
Loppuratkaisuun on saatu vahva yllätysmomentti "pahiksen" sukupuolen vaihtamisella sekä hänen kostomotiivinsa osittaisella vesittymisellä.
"Olisi ehkä ollut armeliaampaa lopettaa hänet, mutta tajusin, ettei minusta ollut siihen. Hän oli nähnyt minut. Hän tiesi totuuden. Jos nyt tappaisin hänet, se ei tuntuisi voitolta.
Tasapeli, magister. Tasapelin minä voin hyväksyä."
Sholohovin ja Tolstoin jälkeen tarvitsin jotain palauttavaa. Löysin hyllystämme teoksen, jonka nimen perusteella arvelin olevan tarpeeksi kevyttä kamaa. Niinhän sitä voi erehtyä. Olen varmaan lukenut sen vuosia sitten, mutten yhtään muistanut, että kyseessä oli koulumiljööhön sijoitettu psykologinen jännityskertomus yllättävine loppuratkaisuineen.
Kaiken kukkuraksi toinen päähenkilöistä on vanha, pian eläköityvä, miesopettaja. ( Niin kuin en tietäisi, millaista on olla sellainen! ) Harris kuvaa koulun elämää osuvasti, mikä ei ole ihme, sillä hän on itse toiminut pitkään opettajana ja tuntee siis oppilaiden ja opettajien sielunelämää syvältä.
Kirjan "pahiksen" elämää ja kehitystä seurataan tarinassa mielenkiintoisesti. Hänen perhetaustansa antaa uskottavan lisän vinoutuneen luonteen tuottamaan toimintaan. Koulun oppilaista kuvataan tyyppejä, joita löytyy, jokaisesta koulusta - varmaan jokaisesta maastakin.
Loppuratkaisuun on saatu vahva yllätysmomentti "pahiksen" sukupuolen vaihtamisella sekä hänen kostomotiivinsa osittaisella vesittymisellä.
"Olisi ehkä ollut armeliaampaa lopettaa hänet, mutta tajusin, ettei minusta ollut siihen. Hän oli nähnyt minut. Hän tiesi totuuden. Jos nyt tappaisin hänet, se ei tuntuisi voitolta.
Tasapeli, magister. Tasapelin minä voin hyväksyä."
Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse ( 1918 )
Tätä kirjoittaessa lähes koko Suomea hautoo ennätyshelle. Siksi muistui mieleeni hyvin vanha hellekertomus ( vuodelta 1901 ), mikä sivuaa myös syntymäkotiseutuani Päijänteen rannalla. En aikonutkaan koko matkakirjaa kokonaisuudessaan kahlata, vain tuon kesänvieton Ilolan kartanon ja Tehin alueella sekä Iisalmen Runnin kylpylän hauskat savolaiskertomukset.
Lampén oli opettaja ja innokas matkailumies. Saattaa olla, että hän oli ensimmäinen suomenkielinen matkailukirjailija. Hän oli syntyisin Rantasalmen poikia, ja savolainen huumori näkyy hänen teksteissään. Olkoonkin, että maassa elettiin vaikeita sisällisodan aikoja.
Runnin tarinoissa hän ottaa ennakkoluulottomasti kantaa hellevaatetukseen. Lihava mies kun oli, hän hikoili kaikki vaatteensa märiksi. Eipä löytynyt mistään miehelle yöpaitaa. Niinpä hän päätti ostaa tarjoilijattarelta naisen pitsipaidan. Kauppoja ei meinannut millään syntyä naisen vierastaessa ajatusta. Illan tullen hän kuitenkin suostui. Lampén oli oikein tyytyväinen väljässä, viileässä paitasessaan.
Eipä hän malttanut pysyä sisätiloissa, vaan tuli ulos soittelemaan viuluaan. Paikalle sattuneita akkoja tapaus kiinnosti:
- Tässäkö se mustalainen assuu?
-Tässä.
- Ja viuluaan kitkuttaa. Mitäpä se mustalainen muutakaan tekisi joutessaan.
- Niinpä vainenkin.
- Akkasa paijassako se mustalainen völlehtii?
- Akkanj.
- No niillä on metkusa! Arvoohan sen pakanat! Käsvarret punaisina ja paljaina, kuin - sanonko minä?
- Elekee sannoo!
Päijänteen suurinta ulappaa kuvatessaan Lampén heittäytyy runolliseksi. "Mutta kun keskikesän tyynet tai leppoisat tuulet vallitsevat, silloin Tehi kuten hellä äiti kutsuu ja houkuttelee luokseen."
Hän kuvailee saaret, hiekkarannat, maisemat, vesien kalarikkaudet, metsien riistat.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on keino, millä retkeilijät saivat eväänsä säilymään kylminä. Kirjailija kertoo suorittaneensa veden lämpötilamittauksia, ja syvimmissä syvänteissä kesälläkin, pintaveden ollessa yli 20 astetta, lämpötila oli lähellä + 4 astetta. Niinpä retkieväät ja -juomat laskettiin korissa narun varassa alas, mistä ne tarvittaessa nousivat "huurteisina" käyttöön.
Niteen selkämys oli nahkaa. Maukasta, luullakseni. Kirjallinen koiramme ahmi sitä, ennen kuin ehdin hätiin. Hän oli aikaansa edellä - vasta viime vuosina ovat lukukoirat tulleet tunnetuiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti