Voikukkasiirappi

"Kävin ahon laitaa

minä ilman paitaa",

eikä varpaat sukissa,

kun oli niitty kukissa.

Käänsin kättä keittiössä,

etsin aineet nurkista.

Hiki tuli mittelössä,

nyt on herkut purkissa.

Voikukkasiirapin teko-ohjeet täältä.

Helmetti sentään!

    

Markus Zusak                                  Tove Jansson

                                 

Tässä ne ovat, kaksi viimeistä puuttuvaa HELMET-lukuhaasteen kohtaa: 16, kirjassa luetaan kirjaa ja 29, kirjassa on lohikäärme.

Kirjavaras. Tavattoman herkkä ja surullinen kirja natsi-Saksan aikaisesta elämästä pienessä kaupungissa. Orpo, lähes lukutaidoton tyttö astuu ensimmäistä kertaa kirjastoon:

"Hän pyyhkäisi ensimmäistä hyllyllistä kädenselällään kuunnellen liukuvien sormienkynsiensä rahinaa jokaisen kirjan selkäydintä pitkin. Se kuulosti soittimelta tai juoksevien jalkojen säveliltä. Hän käytti molempia käsiään. Hän kiidätti niitä kilpaa. Hylly hyllyä vastaan. Ja hän nauroi."

Sanoilla ja lukutaidolla on tärkeä merkitys tässä kirjassa tuon tytön, Lieselin, kirjavarkaan kehityksessä - elämässä pommisuojassa tai kotitalon kellarissa kirjoittamassa omaa kirjaansa, lukemassa lohdutusta naapurin rouvan suruun.

   Sanojen käyttöön perustui Hitlerinkin karisma. Kirjan luettuani tarkkailen väristen aikamme natsien sanailua - eräiden valtioiden johtopaikoiltakin.

   Tässä Lieselin kirjan viimeinen rivi:

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut niitä ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein."

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Tove Janssonin mielikuvitukselliset tarinat kestävät aikaa. Tuntuu kuin löytäisin niistä aina uusia puolia, mitä vanhempana niitä luen. Janssonin on täytynyt olla terävä ihmisluonteiden tarkkailija ja mielenkiintoinen ajattelija.

Mitä tästä haastelukemiseta jäi käteen? Varmaan käteen tarttui moni sellainen kirja, jonka muuten olisin sivuuttanut. Ja kun kirjoitin näitä postauksia (, joita ei alun perin ollut tarkoitus tehdä ), luultavasti mietin tarkemmin lukemaani ja yritin tavoittaa olennaisen.

Ja nyt! Mitä nyt? Kuten hemuli:

"Ei, hemuli sanoi äkkiä. Ei, ei, ei. Minä en tahdo. Tahdon päästä eläkkeelle. Tahdon tehdä mitä minua huvittaa ja olla yksin jossakin, missä on hiljaista."

" - Minä tahtoisin rakentaa nukkekaapin, hemuli kuiskasi. Maailman kauneimman nukkekaapin, monikerroksisen. Talon, jossa on paljon huoneita, kaikki yhtä vakavia, tyhjiä, hiljaisia."

Nii-in! Aion lukea mitä huvittaa ja leikkiä nukeilla - niin tehdään maailmallakin vakavissaan? Tässä linkki. En vakavissani: Tässä linkki.

Suuret kiitokset tämän haasteen järjestäjille!

Käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Lauri Jäntin säätiön palkitsema kirja vuodelta 2013 saa täyttää HELMET-lukuhaasteen kohdan 45: Palkittu tietokirja. Ja niin kuin arvasinkin, tämä vaati KESKITTYMISTÄ - ja luultavasti silti paljon meni ohi, vaikka tähtitieteen osalta ei jäänyt kuin muutama musta aukko ( Voi-voi kuinka vanha vitsi! ).

Avaruustähtitieteen professori kirjoittaa tietysti "Käsikirjassaan" aikojen alusta, maailmoiden synnyistä. Se on luonnollista, tuijottavathan tähtien tutkijat aina menneeseen aikaan valovuosien päähän. Hänen antamansa animaatiolinkki sopii kokoamaan kaiken ymmärrettävämpään muotoon: millenium simulation.

Kirja alkaa näin: "On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei vielä ole onnistunut todistamaan sitä." Niin ravistellaan lukija hereille. Filosofointia. Se oli mielenkiintoista.

   Sitten hän siirtyy käsittelemään luonnon ja kehityksen lakeja, evoluutiota, tieteen syntyä ja kehitystä, elämän syntyä ja kehitystä, ihmisen, uskontojen, kulttuurien jne. jne.

   Homo sapiensin ja neandertalien yhteiselämästä kirjoitin leukaillen täällä: linkki.

Historia saa osansa käsikirjassa - perusteellisesti; samoin käsitys oikeasta ja väärästä sekä henki eli taiteet ja tiede.

No niin, eihän tämä siis ollutkaan käsikirja sen ahtaimmassa merkityksessä. Tämä oli Valtaojan huijaus:

"Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella."

Tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson

Ihan arkipäiväisistä tapahtumista voi saada kehitellyksi viiltäviä, hyytäviä hitchcockmaisia tarinoita ( olisi kai syytä lopettaa lööppiadjektiivien käyttö ), jotka Atkinson leikkaa pätkiksi, paremminkin pujottelee toistensa lomiin kuin pärekorin valmistaja saaden aikaan lopulta kokonaisuuden.

   En tosin kauheasti tykkää tuollaisesta pomppivasta, elokuvamaisesta tyylistä, jossa alkuhämmennyksen luomiseksi pompitaan miljööstä ja tapahtumasta toiseen ja jonka henkilögallerian hallitseminen vaatii meikäläiseltä, vanhemmalta muistihöperöltä lukijalta kohtuuttomia ponnisteluja.

   Kirjan henkilöissä on mielenkiintoisia tyyppejä. Surutyön kuvaaminen on parasta antia teoksessa, mutta sitten - toivottavasti häpeästä punastuen - Atkinson lätkäisee päähenkilölle ( nykymuodin mukaisia ? ) henkilökohtaisia vaikeuksia ja sitten, sitaistaakseen pärekorinsa kokoon, lopulta luovuttaa hänelle yllättävän miljoonaperinnön.

   Niinpä minäkin punastellen kehtaan liittää lukemani  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 27: samaa sukupuolta oleva pariskunta, mikä juuri ja juuri muodostuu kirjan lopun päreitä yhteen solmittaessa.

   Käyttäisinkö tällaista koppaa? En ainakaan marjastaessa - jäi liian isoja reikiä. Sienestäessä ehkä käyttäisin ja matkalle otinkin mukaan.

Gargantua

François Rabelais

Kovin paljon erilaista on tämän kirjan rönsyilevä huumori verrattuna edellä lukemaani kirjaan ( Pila ), mutta vaikutukset kirjoittajaansa olivat jokseenkin samankaltaiset: hänet julisti pannaan aikansa ( 1500-luku ) totuuden määrittäjä, katolinen kirkko.

    Kirjan tyylinä on asioiden riemastuttava ja ylenpalttinen liioittelu. Kaiken hauskuttelun takana piilee kuitenkin maailmaa kriittisesti tutkiva silmä. Tulee jollakin tasolla mieleen vajaa vuosi sitten lukemani Jonathan Swiftin Gulliverin matkat.

   Kirjan alkusanoissa Rabelais kirjoittaa näin:

"Mihin arvelette minun tällä johdannollani ja selostuksellani pyrkivän? Niinpä niin, hyvät oppilaani ja muut toimettomat narrit, tarkoitukseni on päästä siihen, että lukiessanne joidenkin minun kynästäni lähteneitten kirjojen nimiä... ette ilman muuta tuudittautuisi siihen uskoon, ettei näissä kirjoissa ole muuta kuin leikinlaskua, pilaa ja hupaisia valheita."

Kirjan sankari, Gargantua, on aivan mahtava, jo pienestä pitäen valtava. Ja sitten isompana kuin ilmetty Juhani Peltosen äärimmäinen urheilusankari Elmo.

   Pisteliästä huumoriansa Rabelais käyttää sanaleikeissänsä piilevästi, mutta sivaltaa sitten aivan avoimestikin:

"Pariisilaiset ovat nimittäin niin hupsuja, niin lörpötteleviä ja yksinkertaisia, että ilveilijä, pyhäinjäännös- ja anekauppias, aasi kulkueineen tai viulua kitkutteleva katusoittaja kokoaa ympärilleen enemmän väkeä kuin hurskas saarnamies."

Niinpä Gargantua kohottautuukin valtaviin mittoihinsa ja virtsaa lorottelee pariisilaisten päälle hukuttaen tuhatmäärin kansalaisia, "naisia ja lapsia lukuunottamatta". Samaten hän sieppaa kellot kirkon tornista viedäkseen ne tammansa kaulakulkusiksi. Tämä kaikki ihan vain pilan päiten, par ris - mistä Pariisi onkin saanut nimensä.

Tai sitten kritiikkiä luostarilaitosta ( kirkkoa ? ) kohtaan, olihan hänellä siitä tietoa opiskeltuaan noviisina fransiskaaniluostarissa:
"Mutta Gargantua ei voinut nukkua, vaikka hän kuinka yritti. Silloin munkki sanoi hänelle:
- En nuku milloinkaan niin hyvin kuin saarnaa kuullessani tai Jumalaa rukoillessani. Pyydän teitä, alkakaamme, te ja minä, lukea seitsemää katumuspsalmia nähdäksemme, kuinka pian nukahdatte."

Myös lakimiehet ja oikeudenkäynnit saavat osansa:
"Kuten tiedätte, kykenevät lakimiehet enempään kuin itse luonto, ja senkin he tekevät omien lakipykäliensä vastaisesti. Pariisin asetukset toistavat alituiseen, että vain Jumalan luomat voivat olla ikuisia. Luonto ei tuota mitään ikuista... mutta nämä riitapukarit tekevät oikeudenkäyntinsä ikuisiksi ja kuolemattomiksi."

Ja sitten pääasiaan. Mitättömästä kahnauksesta Gargantuan isän ja naapurivaltion kesken on kehkeytymässä sota. Naapurikuninkaan neuvonantajien yllytyksestä paisuu ahne haave koko silloisen maailman valloituksesta. ( Näitä kahjojahan on oikeasti ollut aina. ) Joukossa on toki "epäilevä Tuomas":
"- Pelkäänpä pahoin, että koko tämä yritys vielä muistuttaa tarinaa maitoruukusta, joka sai suutarin kuvittelemaan itsensä rikkaaksi; kun ruukkunsa sitten oli särkynyt, ei hänellä enää ollut mitään syötävää. Mihinkä te näillä loistavilla valloituksillanne pyritte?"

Niinpä naapurin "ruukku" särjettiin Gargantuan neuvokkuuden tuella, ja hän ja hänen isänsä osoittivat viisautta ja jalomielisyyttä sodan jälkiselvittelyissä.

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 42: Kirjan nimessä on adjektiivi.

Pila

Olipa tarkkaa keskittymistä vaativa kirja! En sietänyt mitään häiriöitä ( linkki aiheesta ). Ja silti luulen, että paljon meni ohi, etten yksinkertaisuuttani saanut haraviini kaikkea, mitä Milan Kundera oli tarkoittanut. Tyylin ja sisällön puolesta tämä oli minulle raskas, mutta mielenkiintoinen kirja. Sen yksi pääteemoista on kosto.

Kirjan päähenkilöllä oli onneton taipumus tyhmiin piloihin:

"... minussa oli melkoinen annos pilailunhalua, ja kuitenkaan en voi sanoa että olisin varauksettomasti menestynyt ajan riemukkaiden kasvojen edessä, sillä minun leikinlaskuni oli liian huikentelevaista, tuon ajan riemu taas ei pitänyt kepposista ja ironiasta, se oli, kuten jo sanoin, vakavaa riemua, joka ylpeästi kutsui itseään "voittajaluokan historialliseksi optimismiksi", askeettista ja juhlallista riemua, yksinkertaisesti Riemua."

Näin keväällä vappuna - ja aprillipäivänkin jälkeen - tajuaa, miten eri maailmaa elettiin sodan jälkeen Tšekkoslovakiassa. Ja koska ääriajattelu ideologioissa ( ja uskonnoissa ) ei siedä huumoria ja naurua, joutui päähenkilö suistetuksi ( etuoikeutetusta ) asemastaan ( huomaan kirjoittavani paljon sulkeisiin kuten Kundera ) ja sijoitetuksi armeijaan, raskaisiin kaivostöihin ( huomaan kirjoittavani pitkiä, rönsyileviä virkkeitä kuten Kundera ).

"... mutta minua kauhistutti eniten se yksinkertainen tosiasia, että olin niiden joukossa joita olin pitänyt pahimpina vihollisinani ja että omat toverini sijoittivat minut heidän riveihinsä ( lopullisesti, peruuttamattomasti koko elämän ajaksi merkittynä )."

Vapauduttuaan "pahasta paikasta" päähenkilö Jahn alkaa suunnitella ja toteuttaa kostoa. Kosto hallitsee hänen elämäänsä. Mutta kostettuaan monen vuoden päästä hän havaitsee:

"Ja se varsinainen kahle, jolla olin halunnut sitoa itseni menneisyyteen, joka hypnotisoi minua, se kahle oli kosto, mutta kostaminen, kuten totesin juuri noina päivinä, oli yhtä turhaa kuin juokseminen taaksepäin.

... Lykättynä kosto muuttuu jotenkin pettäväksi, henkilökohtaiseksi uskonnoksi, myytiksi joka päivä päivältä etääntyy yhä kauemmas asianomaisista ihmisistä, jotka koston myytissä pysyvät samanlaisina vaikka he todellisuudessa ( ) ovat jo kauan sitten muuttuneet: tänään seisoo toinen Jahn toisen Zemánekin edessä ja isku, jonka jäin velkaa, on mahdoton herättää eloon, rekonstruoida, se on lopullisesti hävinnyt."

( Lukiessa merkitsen lappusilla tärkeitä kohtia, joihin on syytä palata - tässä niitä oli runsaasti. )

Lopulta kirjailija päätyy jopa selvään ( masentuneeseen? ) yhteiskuntakritiikkiin, mikä ei vielä 1960-luvulla ollut erikoisen sallittua - niinpä hänen kirjailijanuransa kotimaassaan päättyikin tähän esikoisromaaniin:

"Minut valtasi murhe tämän päivän vuoksi - ei vain sen tähden että se oli ollut turha, vaan myös sen tähden ettei siitä jäisi jäljelle edes sitä turhuutta, että se unohdettaisiin: ...että tämä yhteiskuntakin unohdettaisiin ja vielä paljon aikaisemmin unohdettaisiin sen virheet ja erehdykset ja vääryydet, joita olin kärsinyt ja sulatellut ja joita olin turhaan yrittänyt korjata, rangaista ja tehdä tekemättömiksi..."

Kundera päätyy ajatukseen, että useimmilla ihmisillä on väärät käsitykset ikuisesta muistosta tai toisaalta tekemättömäksi tekemisestä. Kumpikin ajatus on väärä, todellisuudessa kaikki unohdetaan  eikä mitään tehdä tekemättömäksi.

"Tekemättömäksi tekemisen ( koston ja anteeksiannon ) tilalle tulee unohdus. Ei kukaan tee tekemättömäksi vääryyksiä jotka ovat tapahtuneet, vaan kaikki vääryydet unohdetaan."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja on entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Keltainen idylli

Kate Douglas Wiggin

Kymmenvuotiaalle tytölle syntymäpäivälahjaksi ostettu kirja ei todellakaan ole mukavuusalueellani. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 21 ), olkoonkin että tuo tyttö on nykyään vaimoni.

Tarvitsin viimeksi lukemani palestiinalaisten järkyttävän kohtalon vastapainoksi jotakin kiiltokuvamaista, ihanteellista ja ihanaa - epätodellista ja esimerkillistä. Tyylinäyte:

"Careyn perheessä oli eletty suuremmoisten siveellisten voittojen aikaa äidin lähdettyä matkalleen. Jalo kilpailu ulottui keittiöstä lastenkamariin."

Vaikeuksissa oleva köyhä perhe, isättömät kiltit lapset, kaunis rakastava leskiäiti elävät keltaisessa talossa onnellisina koko kylän myötätunnon ja avun turvin. Lapset eri luonteenlaatuineen ja lahjakkuuksineen sopuisasti, riitelemättä, toinen toistaan kannustaen, äiti ihmeen viisaasti neuvoen ja kasvattaen taivaltavat "yhteiseen hiileen puhaltaen". ( En voi uskoa, että tuon ikäiset lapset voisivat missään olosuhteissa ajatella ja puhua niin kuin kirjassa tekevät. )

   Muutama hankalakin tapaus tarinaan tietysti liittyy, mutta varsin nopeasti pehmevät he ja muuttuvat varsin viehättäviksi perheen ystävällisessä ja hienovaraisesti hoitavassa, toisten vaikeudet huomioonottavassa, ilmapiirissä.

Ja lopuksi - yllättäen ja ennalta arvaamatta - rikas Anna-serkku kuolee. Ja yksinäinen kun on, testamenttaa omaisuutensa perheelle. Huolet hälvenevät. Järjestetään suuret juhlat. Nuori komea prinssi mies ilmestyy ja tuota pikaa rakastuu perheen vanhimpaan tyttäreen. Kalaasien päättyessä nähdään perheen äidinkin kulkevan käsikynkkää kotiin amiraalin kera kuutamossa...

Kirja kertoo myös Carey-suvun kirouksesta, mikä huvitti minua kovin. Tuo harmillinen Anna-serkku oli nimittäin lahjoittanut perheelle koristeeksi kipsisen kuvaryhmän nimeltä Likainen Poika, josta yritettiin päästä eroon siinä onnistumatta. Meillä on kotona oma "likainen poikamme", joka sattumoisin liittyy Anna-tätiin ja josta kerroin aikaisemmin kaivauksieni yhteydessä ( linkki ).

Kirja julkaistiin alun perin 1911 ja heijastelee aikansa ilmapiiriä - oikeastaan 1800-luvun, sillä kirjailija Kate Douglas Wigginin suosituimmat teokset ovat tuolta ajalta.