Kesäpaikan vaihtuneet värit

 

Viikon 38 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Zaharia Stancu:  Leikki nimeltä sota ( 1962, suom. 1969 )

Tämän kirjan myötä sain värittää Romanian. Teos kertoo tapahtumista vuodelta 1917, jolloin Romaniaa miehittivät sekä Saksa että Itävalta sekä lähes kaikki Balkanin valtiot.

Kertomus seuraa nuorukaisen nimeltä Dario, joutumista valloittajien kaappaamaksi työpalvelukseen rintamalle. Hän joutuu muiden kaltaistensa kanssa junakuljetukseen, jonka aikana Stancu valottaa mielenkiintoisia persoonallisuuksia. 

Huolimatta ryöstöyrityksen kohteeksi joutumisesta ja ryöstäjän haavoittamisesta hän ystävystyy tämän kanssa. Ryöstäjää kutsutaan suurlähettilääksi. Hänen kanssaan Dario käy mielenkiintoisia keskusteluja syvällisistäkin aiheista.

- Hei suurlähettiläs! Sinä puhuit kunniasta. Olen tässä hiukan tuuminut sitä.

- No, mihin tulokseen olet päässyt? Osaatko selittää minulle, mitä kunnia on?

- Kissa peittää paskansa  tuhkalla, suurlähettiläs. Hienot ihmiset peittävät alhaisuutensa ja valheellisuutensa kunnialla.

Junakuljetusta kohdanneiden vaikeuksien aikana Dario ja suurlähettiläs karkaavat. Pakomatkalla he joutuvat erään kylän miesten pidättämiksi. Asiat kehittyvät niin, että he lopulta taistelevat miesten rinnalla vihollista vastaan. Kirjan nimi laimentaa sodan leikiksi. Jollakin ihmeellisellä tavalla Stancu saa sotakuvaukset raakuuksineen tuntumaan luonnollisilta, ihmiset ottavat ne väistämättömyyksinä.

" Maa on antelias. Se antaa meille maallisen olemuksemme, hengen ja ilman. Maa on vieraanvarainen. Kun henki meissä väsyy, kun sininen liekki meissä lepattaa heikkona, kun sielu kaipaa täydellistä lepoa ja henki meistä pakenee kuin kultainen usva, jonka iltatuuli hajoittaa maailman rannattomuuteen, silloin ystävällinen, vieraanvarainen maa tarjoaa meille haudan kovan kuorensa alla, peittyy meidän yllemme ja muuttaa meidät jälleen siihen muotoon, mitä olimme aikojen alussa: maaksi."

Kaverusten pakomatka on varsinainen "odysseia" vaaroinen ja täpärine pelastumisineen; heidät jopa ryöstetään alastomiksi uimaretken aikana. Ja aivain sattumalta ihanat immet, kreikkalaiset naiset pelastavat heidät ja hyvänä pitävät. Keskustelut raapaisevat syvältä:

"Kreikka, joka on vain pienen matkan päässä täältä, oli aikoinaan täynnä ihmisiä ja jumalia... Jumalat asuivat ylhäällä vuorilla, pilvien tuolla puolen. He huvittelivat siellä korkealla ja katselivat ihmisten touhuja... Vähitellen syntyi uusia sukupolvia, jotka eivät enää palvoneet jumalia, jotka asuivat pilvien yllä. Ja niin kuolivat jumalat ja haihtuivat olemattomiin kuin savu. Vai ihmiset jäivät maan päälle. Ja kun he eivät enää uskoneet jumaliin, he alkoivat palvoa kanssaihmisiään, hallitsijoitaan, jotka kiduttivat ja ruoskivat yksinkertaisia ihmisiä, mutta saivat heidät uskomaan, että olivat korkeampia olentoja."

[ Samaa sukua lienee nykyaikainen kuuluisuuksien fanitus. ]

Lopulta karkulaiset onnistuvat palaamaan Bukarestiin, jossa suurlähettiläs joutuu pian käpälälautaan vanhojen syntiensä johdosta ja jossa Dario aloittaa uuden elämän, vanhalla tavalla, myymällä lehtiä kadulla.

Tämä video on runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta luulen tunnelmassa olevan jotakin samaa, kuin kirjassa, paitsi että ihmiset eivät kulje rääsyissä.

Ilkka Koivisto:   Paviaanien kaupunki  ( 1987 )

Yritin kovasti lukea tätä kirjaa, josta takakannessa arveltiin olevan yhteiskuntasatiirina "avainromaaninkin aineksia". Mutta lukkoon jäi avain ja kirja kesken. Ei mitenkään tuntunut hyvältä paviaanien ihmismäinen tapa toimia ja ajatella.

Viikon 37 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Staffan Seeberg:  Grönlannin vihreät metsät ( 1980, suom. 1982 )

Valitsin tämän kirjan kirjaston "ota-tästä-ilmaiseksi"-pinosta sen nimen perusteella. Saisinhan värittää karttaan Grönlannin ( mutta en vielä oikeastaan Tanskaa, johon se kuuluu ). Mutta tässä suhteessa sain pettyä. Grönlanti oli aivan sivuosassa ja ohimennen mainittu. Norja, Islanti ja Ruotsi olivat enemmän esillä - väritän siis myös Norjan.

( kuva Grönlannista lentokoneesta )

Tarinassa seurataan päähenkilön irtautumista sovinnaisista keikkatyöelämä-perhe-omakoti ym. kuvioista tavoittelemaan omaehtoista ( itsekästä ) vapautta ja onnea, mikä saattaisi löytyä uuden naisen kainalosta, poissa kotimaasta kansainvälisen filmiryhmän mukana. Mies pestautuu yleismieheksi rakastettunsa kanssa naparetkisankaria kuvaavan elokuvan tekoon. Matka suuntautuu Norjan lisäksi Huippuvuorille, Islantiin - ja ohimennen Grönlannin vesille.

Kertomus on yksityiskohtaista elokuvantekoon, laivoihin, henkilökunnan rakkaus- ja ihmisuhteisiin liittyen. Luonnonkuvaus sujuu ilmeikkäästi. Jossakin määrin jankuttavaa on pohdinta vallan, kontrollin, vastuun ja vaupauden suhteesta.

"Kuka meihin on iskostanut valheen, että kaikenaikainen tilanteen hallinta on tarpeellista ja tärkeätä ja ylipäänsä mahdollista. Vallanpitäjät, byrokraatit, poliitikot? Vain sellaiset, jotka puuhaavat yksinomaan papereiden kimpussa ja joilla ei ole suoraa kontaktia todellisuuteen, voivat saada päähänsä niin täysin sairaan ajatuksen."

Mutta sitten kaiken vapausuhon ja riippumattomuuden, muista ihmisistä välittämättömyyden jälkeen:

"Pitäisi valvoa työpaikkoja ja teknikoita ja niitä kaikkia spesialisteja, ja niitä myrkkyjä, joita levitetään joka puolelle, ja rahan kiertokulkua rajojen sisäpuolella ja rajojen yli - pitäisi olla sellaista kontrollia, joka menee vielä askeleen verran pitemmälle ja tekee itse itsensä tarpeettomaksi."

Vapausteema ja pako arjen tavanomaisuudesta kertautuu sivuhenkilöiden kertomuksissa sekä tietysti itse päähenkilön, naparetkeilijän, elokuvan sankarin pyrkimyksissä. Samoin tulee esiin valkoisen miehen ylivoimaisuuspyrkimys näissä valloituksissa. Kuitenkin alkuasukkailla oli elämänkokemuksissaan ja kulttuurissaan perustana monituhatvuotinen selviytymistarina, jota valkoinen kulttuuri ei voittanut.

"Mitä meillä oikein on tarjottavana. Paloöljykamiinoita, kiväärejä, keinokuituköysiä, perämoottoreita, vetoketjuja. Hyviä asioita sinänsä, mutta kaikkia niitä seuraa taloudellinen riippuvuus. Ja olimme jo aikoja ennemmin pilanneet heidät lähettämällä lähetyssaarnaajat. Mitäpä meillä olisi ollut annettavana heille, oli vain otettavaa. Heidän uskonnossaan ei ollut valtaan hullaantuneita jumalia niin kuin meidän uskonnossamme, heidän uskonsa kielsi vain pyrkyryyden. Ei saanut riistää ketään eikä mitään."

Kirjan otsikolla lienee ollut symbolinen merkitys. Erik Punaisen antama nimi Vihreä maa, Grönland, oli sekin eräänlainen haave, tavoite. Ei se vastannut jäistä todellisuutta. "Grönlannin tunturit luoteessa. Mustia jyrkänteitä ja valkoista lunta ja jäätä. Pilviharsoja ajelehti rannikon edustalla ja ne peittivät isoja osia tuntureista. Kaikki oli harmaata ja valkoista ja mustaa."

Mutta kirja loppuu aavistukseen siitä, että päähenkilöt löytävät vanhaa arvostavan suunnan elämälleen.

Voi aikoja, voi...

 

Viikon 36 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Pikku pyhimys  ( 1965, suom. 1978 )

Herkällä kädellä, mutta syvältä, kirjaava kuvaus 1900-luvun alun köyhän pariisilaisperheen elämästä. Perheeseen kuuluu äiti, jolla on useita eri-ikäisiä ja -luonteisia lapsia eri isistä. Lasten kohtalot poikkeavat dramaattisesti. Päähenkilö on kuitenkin jossakin määrin autistiselta vaikuttava Louis, joka ei kysy mitään, joka ei osaa sanoa mielipiteitään mistään, joka ei puolusta itseään - ei syytäkään ketään, mutta joka tiedostamatta tarkemmin imee vaikutteita ympäristöstään ja kokemuksistaan muodostaen niistä kuvia.

"Hän taas olisi halunnut todellisuuden itsensä, sellaisena kuin hän sen näki tai oikeammin sellaisena kuin miksi todellisuus sommitteli itsensä hänen mielessään, ilman että hän itse puuttui siihen."

Sen kummemmin suunnittelematta hän ajautuu maalaamaan, mistä muodostuu lopulta hänelle elämänikuinen intohimo ja ammatti. Vanhana kuuluisana miehenä häneltä tiedustellaan, millaisena hän näkee itse itsensä. Iloinen, ujo vastaus on: - Pienenä poikana.

Taas ajeltiin Padasjoelle:

Matthew Costello, Neil Richards:

Cherringhamin mysteerit 15:  Yksi askel harhaan 

Rakennusmies Dylan McCabe on ehkä vaikea luonne, mutta työkaverien pitämä reilu mies, joka osaa työnsä, juo oluensa kuten muutkin, on taipuvainen uhkapeleihin ja - on naisten suosiossa. Hämärissä oloissa hän putoaa telineiltä ja saa surmansa syöksyttyään rautaromujen joukkoon. 

Sattumalta työmaalla hiippaillut mies, Jackin naapuri, näkee tapauksen ja sen, ettei se tainnut ollakaan onnettomuus, vaan murha. Niin Jack ja Sarah saavat taas suorittaa tutkimuksia, jotka lopulta paljastavat syyllisen.  

Cherringhamin mysteerit 16:  Ratkaiseva ristikko

Sanaristikkojen ratkaisijana mielenkiintoinen. Sinänsä yksinkertainen juoni ( onhan tämä sarjatuotantoa ) kuvaa kuolleen miehen testamentin toteuttamista. Mies oli jossakin määrin salaperäinen paikkakunnalla. Paljastuu että hän on toiminut kylmän sodan aikana vakoilijana, agenttina ja toisaalta työstä luovuttuaan kerännyt miljoonaomaisuuden, josta paikalliset eivät tienneet mitään.

Testamentti on ehdollinen: miljoonat saa se, joka pystyy ratkaisemaan annetun sanaristikon. Jack ja Sarah on kutsuttu valvomaan toimintaa.

Epäilys herää, ettei mies ollutkaan kuollut luonnollisesti. Tutkijat järjestävät ansan, jotta saisivat todisteet - ja onnistuvat. Niinpä omaisuus menee rikollisilta sivu suun.

Donna Leon:   Ajasta ikuisuuteen ( 2001 )

Tässä Brunetti-kirjassa tutkitaan kirkon vanhainkodissa tapahtuvia väärinkäytöksiä, jotka entinen nunna Maria Testa tuo Brunettin tietoisuuteen. Asiaa tutkitaan, koska muutakaan kiireellistä ei satu olemaan vireillä ja koska Brunettin äiti on myös vastaavassa vanhainkodissa. Mitään näyttöä ei tahdo löytyä, kunnes tapahtuu murha ja Maria Testa yritetään murhata. Jäljet johtavat kirkon piirissä toimivaan järjestöön Opera Piaan, jonka edustaja, pappi, on onnistunut yllyttämään "hengellisenä neuvonantajana" fanaattisen ( mielisairaan ) naisen tekemään mm. isänsä murhan, jotta hänen testamenttivaransa ohjautuisivat järjestölle. Apulaispoliisipäällikkö Patta tekee kaikkensa estääkseen Brunettin toiminnan, mutta Marian Testan uusi murhayritys saadaan kuitenkin estetyksi, ja hullu nainen paljastetuksi. Opera Pian verkosto toimii eikä naista saada tuomituksi.

Viikon 35 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Daniel Katz:   Orvar Kleinin kuolema  ( 1976 )

Viime viikolla kahmimastamme kirjakasasta valitsin loiventavaksi - edellinen Soyinkan kirja oli niin masentava - ennalta humoristiseksi arvaamani Katzin kirjan. Hänen "isoisähiihtelikirjansahan" on tosi  hauska.

Olin oikeassa, kirja on viihdyttävä. Katzin kerrontatapa on nautittava, sujuva, juonen kehittely ovela. Taustastaan johtuen hänen kuvauksessaan juutalaisuuteen liittyvät ominaispiirteet tulevat hyvin esiin; juutalaisuuteen ja uskontoihin yleensä asetetut ennakkoluulot ironisesti  julki.

Orvar Kleinin vaiheita seurataan lapsuudesta asti. Köyhä juutalaispoika yrittää käydä sponsorin tuella juutalaista koulua 1900-luvun alussa. Siitä ei tule mitään hänen uskontoa kohtaan tuntemansa välinpitämättömyytensä takia. Hän saa potkut koulusta ja hakeutuu kirjakauppiaan suojelukseen, missä hän saa tyydyttää lukemisintoaan. Aikuistuttuaan hänestä itsestäänkin tulee vanhojen kirjojen kauppias.

Kleinin elämä suistuu raiteiltaan hänen pudottuaan railoon, mistä hänet ongitaan kuiville rikollisten miesten toimesta. Konnat kehittävät vakuutuspetossuunnitelman Kleinin "kuoleman" perusteella. Klein saa uuden henkilöllisyyden, mikä valitettavasti sattuu olemaan etsintäkuulutetun terroristin ja vallankumouksellisen. Kleinin vaimo saa vakuutusrahat, mitä konnat tulevat hyödyntämään. Klein itse joutuu pidätetyksi ja Siperiaan karkotetuksi.

Venäjän politiikan koukeroiden johdosta Klein ja muut karkotetut vapautetaan ehdolla, että lähtevät sotilaiksi. Kleinin uuden terroristihenkilöllisyyden myötä käy ilmi, että hänellä onkin puujalka, ja siten hän on armeijaan kelvoton. Niin hän pääsee kotiin.

Kotoiset konnat joutuvat keskinäisten kahinoiden takia poliisin kynsiin. Heidän rekisterinsä paljastuu ja he joutuvat sotaväkeen. Kleinin elämä jatkuu uuden nimen turvin ( Turbinka ) köyhänä, mutta kunniallisena antikvariaatinpitäjänä.

Yashar Kemal:  Puuvillatie  ( 1960, suom. 1977 )

Olipa taas karmeaa luettavaa. Ei niin etteikö olisi ollut taitavaa kerrontaa, sehän Kemalilta sujuu mestarillisesti. Vaan itse surullinen tarina köyhästä kyläyhteisöstä, joka pyristelee turhaan manipuloivaa johtajaansa, muhtaria, vastaan, aiheuttaa lukijassa ahdistusta.

Kylän ainoa ansiomahdollisuus on puuvillanpoiminta kerran vuodessa kaukana kylästä. Muhtar saa lahjuksia johdattaessaan kylänsä heikkolaatuisen tilan töihin. Vastarinta nousee, ja jotkut perheet päättävät lähteä paremmille pelloille. Muhtar puhuu kaikki ympäri, ja köyhyys jatkuu.

Kirjan pääjuoni seuraa vastarintamiehen Pitkän Alin kamppailua. Hän jää perheineen joukoista vanhan hevosen kuoltua liikarasitukseen. Hevosen kyydissä ollut isoäiti on pahansisuinen ja aiheuttaa kohtuutonta haittaa Alille, joka on nääntyä joutuessaan kantamaan tavaroita ja äitiään.

 Kemalilla näyttää esiintyvän muissakin tarinoissa ilkeä isoäiti, kuten esimerkiksi kirjassa "Poika ja lokki".

Sietämättömien vastoinkäymisten jälkeen Ali saa todeta muhtarin taas onnistuneen pettämään kyläläiset.

Kirjan kertomatapa on vaikuttavaa, ihmisten puheet tavattoman liioittelevia; suhde uskontoon, Allahiin, täysin pragmaattinen: jos minua onnistaa, uhraan kukon, jos tulee vastoinkäymisiä, herjaan Allahia, mitä hetken päästä kadun.

Viikon 34 / 2021 kirjakassi

 

Kävelimme vaimon kanssa kirjaston ohi. Sitten pysähdyimme, koska siellä ulkona, oven pielessä näytti olevan hyllykössä kirjoja. Kun tutkimme asiaa, paljastui että ne olivat vapaasti otettavissa  i l m a i s e k s i  !  Kannoimme kädet puuduksissa kotiin melkoisen pinkan.

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Ystäväni Maigret ( 1949, suom. 1984 )

Sateen ropisteessa peltikatollamme oli miellyttävä tarttua uuteen Maigret-kirjaan (, jota en aikaisemmin ollutkaan lukenut ). Pariisissakin satoi, vaikka oli toukokuu. Minusta tuntuu, että moni muukin Maigret-tarina alkaa karmeassa säässä.

Mutta pian Simenon johdattaa komissarionsa Välimeren saarelle, jossa aurinko paistaa - päivällä tukahduttavastikin. Juoni on lopulta aika yksinkertainen kiristystapaus, mihin liittyy kiristäjän murha. Miksi Maigret kusutaan Pariisista paikalle johtuu siitä, että murhattu mies oli kehuskellut ystävyydestään Maigretin kanssa. "Ystävä" tosiaan oli aikoinaan komissarion toimesta päässyt vankilan pahnoille.

Saarelle oli asettunut erikoista ulkomaista väkeä kanta-asukkaiden joukkoon. Eräs heistä oli taitelija, joka maalasi "van Gogheja" myyden niitä rikkaalle, juopolle naiselle. Murhattu oli päässyt vihille asiasta ja kiristi taiteilijaa kohtalokkain seurauksin.

Simenon nerokkuus kertomuksen verkkaisen esittämisen, miljöön taitavan kuvauksen sekä henkilöiden omaperäisyyden luonnehdinnan osalta tulee tässäkin kirjassa oivasti esille. Paikallisen elämäntavan tunnelma välittyy niin hyvin, että alkaa harmittaa tämä pandemian aikainen eristyneisyyteni.

Wole Soyinka:  Laittomuuden kausi ( 1973, suom 1976 )

( Nobel-palkinto 1986 )

Valitsin ilmaiskirjapinkasta tämän teoksen kahdesta syystä: a) Saan värittää kartasta Nigerian, b) Afganistanin sekava heimojen ja uskontojen ja ulkomaisten toimijoiden ajankohtainen vyyhti muistuttaa Nigeriaa. Siellä on kymmeniä osavaltioita, etnisiä ryhmiä, kieliä - kaikki enemmän tai vähemmän jatkuvasti tukkanuottasilla keskenään. Nigerian rajat ovat vedetyt Iso-Britannian siirtomaaisäntien toimesta, joten kansallistunne on heikko.

Soyinkan kirja kertoo kaunistelematta elämästä näissä olosuhteissa. Välistä tuntui, että hän mässäilee liikaa raakuuksilla. Mutta jos katsoo, millaista elämä siellä on nyt, lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, ei voi kuin surullisena puistella päätään. ( Ulkoministeriön tiedote )

Päähenkilö Ofeyi toimii kaakaokartellin mainosmiehenä, mutta siirtyy lopulta vastustamaan tovereineen kolonialistista, korruptoitunutta rahamahtia vastaan. Kartellin puolesta toimivat hallinto, poliisi ja armeija, joille joukkomurhatkaan eivät ole vieraita. Ofeyin edustama vastarinta ei kirjassa tunnu olevan poliittisesti ( vasemmalle ) värittynyttä.

Soyinkan tyyli on paikoin hengästyttävää, mikä ei siedä lukijalta keskeytyksiä. Ihmisten, tunteiden, tapahtumien, luonnon kuvaaminen on mestarillista, kaunista tai raakaa, dialogi sujuvaa.

"Ofeyin silmät, tottuen vähitellen smaragdinvihreään hämyyn, erottivat lopulta suvannon suun; hän mietti johtiko se suoraan merelle vai vain toiseen ajalta eristettyyn lehtimajapiiloon. Ei yksikään lehvä eikä yksikään köynnös näyttänyt olevan  väärässä paikassa; tiheäkudontainen verho riippui poukaman ympärillä, sulki heidät henkien tummaan turvapaikkaan, tyveneen ja suojaiseen."

"Suvanto löyhkäsi historialta. Orjia, kultaa, öljyä. Vanhat sodat. Sokeita pääkalloja, verta, hikeä ja luita, merenpohjassa lepäävää kuolemantuskaa, tukahdutettuja huutoja, ainiaaksi mustaan lietteeseen sekoittuneita."