Viikon 34 / 2021 kirjakassi

 

Kävelimme vaimon kanssa kirjaston ohi. Sitten pysähdyimme, koska siellä ulkona, oven pielessä näytti olevan hyllykössä kirjoja. Kun tutkimme asiaa, paljastui että ne olivat vapaasti otettavissa  i l m a i s e k s i  !  Kannoimme kädet puuduksissa kotiin melkoisen pinkan.

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Ystäväni Maigret ( 1949, suom. 1984 )

Sateen ropisteessa peltikatollamme oli miellyttävä tarttua uuteen Maigret-kirjaan (, jota en aikaisemmin ollutkaan lukenut ). Pariisissakin satoi, vaikka oli toukokuu. Minusta tuntuu, että moni muukin Maigret-tarina alkaa karmeassa säässä.

Mutta pian Simenon johdattaa komissarionsa Välimeren saarelle, jossa aurinko paistaa - päivällä tukahduttavastikin. Juoni on lopulta aika yksinkertainen kiristystapaus, mihin liittyy kiristäjän murha. Miksi Maigret kusutaan Pariisista paikalle johtuu siitä, että murhattu mies oli kehuskellut ystävyydestään Maigretin kanssa. "Ystävä" tosiaan oli aikoinaan komissarion toimesta päässyt vankilan pahnoille.

Saarelle oli asettunut erikoista ulkomaista väkeä kanta-asukkaiden joukkoon. Eräs heistä oli taitelija, joka maalasi "van Gogheja" myyden niitä rikkaalle, juopolle naiselle. Murhattu oli päässyt vihille asiasta ja kiristi taiteilijaa kohtalokkain seurauksin.

Simenon nerokkuus kertomuksen verkkaisen esittämisen, miljöön taitavan kuvauksen sekä henkilöiden omaperäisyyden luonnehdinnan osalta tulee tässäkin kirjassa oivasti esille. Paikallisen elämäntavan tunnelma välittyy niin hyvin, että alkaa harmittaa tämä pandemian aikainen eristyneisyyteni.

Wole Soyinka:  Laittomuuden kausi ( 1973, suom 1976 )

( Nobel-palkinto 1986 )

Valitsin ilmaiskirjapinkasta tämän teoksen kahdesta syystä: a) Saan värittää kartasta Nigerian, b) Afganistanin sekava heimojen ja uskontojen ja ulkomaisten toimijoiden ajankohtainen vyyhti muistuttaa Nigeriaa. Siellä on kymmeniä osavaltioita, etnisiä ryhmiä, kieliä - kaikki enemmän tai vähemmän jatkuvasti tukkanuottasilla keskenään. Nigerian rajat ovat vedetyt Iso-Britannian siirtomaaisäntien toimesta, joten kansallistunne on heikko.

Soyinkan kirja kertoo kaunistelematta elämästä näissä olosuhteissa. Välistä tuntui, että hän mässäilee liikaa raakuuksilla. Mutta jos katsoo, millaista elämä siellä on nyt, lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, ei voi kuin surullisena puistella päätään. ( Ulkoministeriön tiedote )

Päähenkilö Ofeyi toimii kaakaokartellin mainosmiehenä, mutta siirtyy lopulta vastustamaan tovereineen kolonialistista, korruptoitunutta rahamahtia vastaan. Kartellin puolesta toimivat hallinto, poliisi ja armeija, joille joukkomurhatkaan eivät ole vieraita. Ofeyin edustama vastarinta ei kirjassa tunnu olevan poliittisesti ( vasemmalle ) värittynyttä.

Soyinkan tyyli on paikoin hengästyttävää, mikä ei siedä lukijalta keskeytyksiä. Ihmisten, tunteiden, tapahtumien, luonnon kuvaaminen on mestarillista, kaunista tai raakaa, dialogi sujuvaa.

"Ofeyin silmät, tottuen vähitellen smaragdinvihreään hämyyn, erottivat lopulta suvannon suun; hän mietti johtiko se suoraan merelle vai vain toiseen ajalta eristettyyn lehtimajapiiloon. Ei yksikään lehvä eikä yksikään köynnös näyttänyt olevan  väärässä paikassa; tiheäkudontainen verho riippui poukaman ympärillä, sulki heidät henkien tummaan turvapaikkaan, tyveneen ja suojaiseen."

"Suvanto löyhkäsi historialta. Orjia, kultaa, öljyä. Vanhat sodat. Sokeita pääkalloja, verta, hikeä ja luita, merenpohjassa lepäävää kuolemantuskaa, tukahdutettuja huutoja, ainiaaksi mustaan lietteeseen sekoittuneita."