Totuus paljastumassa

Viikon 30 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Muuttorasitus viivästytti lukuharrastusta - hädin tuskin yhden opuksen sain luetuksi. Sitäkin paremman!

Charles Dickens:  

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit  

( 1837, suom. 1983 )

Varsinaisia vanhanaikaisia veijaritarinoita "vanhan iloisen Englannin kyliltä ja kaupungeista". Mr. Pickwick tovereineen elää maailmassa, jota ei ole ollut pitkään aikaan; maailmassa jonka ongelmat tuntuvat viattomilta, paheet soviteltavilta, köyhyys ja kurjuus kestettäviltä; maailmassa jossa miehen kunnia on loukattavissa ja puolustettavissa ja missä ihmiset osaavat käyttäytyä ja puhua toisilleen kauniisti - riidellessäänkin.

Dickensin rönsyilevä huumori löytää naurun aihetta ihmisten taipumuksesta oman maineen ja arvon tarpeettomaan korostamiseen, herkkäuskoisuudesta, virkakoneiston mielivaltaisuudesta, uskonnollisuuden ja väärän hyväntekeväisyyden ilmiöistä. Ja suosiota on varmaan lisännyt hauskuttelu romanttisten kuvioiden runsaudella.

Kuvaus Eatanswillen irvokkaista vaaleista panee epäilemään, millaiset perimmäiset ajatukset Dickensillä lienee todella ollutkaan kansanvallasta ( kuningaskunnassa ). Valitettavasti kertomus tuo mieleen nykyajan demokratian irvikuvan, USA:n vaalien käytännöt.

Sanan käyttäjänä ja ilmiöiden ja ihmisten kuvaajana Dickens on verraton. Hyvä esimerkki on herra Weller vanhemman ulkomuodon kuvaus:

Runsaan ravinnon ja mukautuvaisuuteen taipuvan luonnonlaadun vaikutuksesta hänen kasvonsa olivat levenneet, ja niiden rohkeat, lihaisat viivat olivat siinä määrin laajenneet niille alkuaan tarkoitettujen rajojen yli, että jollei hänen kasvojaan katsellut suoraan edestäpäin, oli vaikea erottaa muuta kuin hyvin punoittavan nenännipukan huipun. Samasta syystä oli hänen leukansa saavuttanut sen vakavan ja vaikuttavan muodon, jota yleensä kuvataan asettamalla "kaksois"-alkuliite tämän ilmeikkään naamanosan eteen, ja hänen ihollaan oli tuo kummallisen kirjava värien sekoitus, jonka tapaa vain hänen ammattiaan harjoittavilla herrasmiehillä ja puoliraaássa paahtopihvissä.

Bändi Turuust

Hurjan Pojan Koti

Viikon 29 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Waldemar Bonsels:  Maija-mehiläisen ihmeelliset seikkailut 

(1919 )

Vinttikomerossa ajan ruskettamien kirjojen päältä pölyn puhallettuani tartuin Maija-mehiläiseen, mikä tuntui jotenkin tutulta. Kannet olivat hukassa, sivut kaikki tallessa. Sillä näytti olevan jo ikää.

Nimilehdelle oli liimattu sanomalehdistä leikatuista irtokirjaimista appiukkoni nimi. Hän on ollut siihen aikaan lapsi. Voi olla, että kyseessä on hänen ensimmäisiä, omia kirjojaan. Kova mies lukemaan hän oli sitten aikuisenakin.

Lastenromaaniksi nimetyn teoksen ensi sivuilta heijastui voimakas kasvatuksellinen, auktoriteettiin nojaava asenne.

Vastakuoriutunutta Maija-mehiläistä opastava Kassandra tuntuu olevan aika tiukkapipo. Kun Maija ihmettelee pesän hyvää tuoksua, Kassandra hermostuu:

"Kuulehan, lapsi, minä olen tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut heille ensimmäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne."

Onpa hyvää opetusta, ja se jatkuu:

"Ensimmäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea", sanoi Kassandra huoaten, "on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää."

Mutta Maijalla oli muita sunnitelmia. Hän lähti pesästä kohti tuntemattomia seikkailuja.

"Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä."

Ja näistä seikkailuista sitten koostuukin Maija-mehiläisen kirja. Luonnontuntemus kasvaa kirjaa lukiessa, etenkin hyönteistietämys. Samaten selviävät ravintoketjujen tylyt kuviot. Luonnollisesti tarinaan on täytynyt sijoittaa jännitystä ja täpäriä pelastumisia, jotta lukija jaksaa loppuun asti.

Vanha kirja itsessään on ollut jonkun hyönteisen koti ja ehkä ravintokin.

 

Suurin piirtein kirjan puolivälissä mieleni teki googlata, mitä kirjailijasta (Waldemar Bonsels ) kerrotaan - se oli virhe. Menetin mahdollisuuteni arvioida tarinaa sen kerronnalliselta pohjalta. Aloin lukea "natsilasit" silmilläni.

Kertomuksen viimeiset kymmenet sivut ovat täynnä taisteluun valmistautumista, "mehiläiskansan voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti... voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta."

Sankaruuden ja uhrivalmiuden lisäksi on tärkää, että johtaja on luja, oikeudenmukainen ja päättäväinen.

"Mutta todella suurenmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta."

Lastenromaanissa seuraa nyt yksityiskohtainen, määrätietoisen sotapäällikön, kuningattaren johtamien veristen taistelujen kuvaus. Kyllähän tällä tarinalla on saattanut olla vaikutuksensa aikansa lasten asenteisiin. Hyviä sotilaita aina tarvitaan. Kummastelen, miksi 1980-luvulla vielä samaa kertomusta tarjottiin lapsille.

Onneksi sodat käynyt appeni ei sortunut näihin opetuksiin!  

Agatha Christie:  Kurpitsajuhla  ( 1969, suom. 2009 )

Sitten äkkiä loiventavaksi Agathan murhajuttu. Eiväthän nämä tunnu oikeilta, siistit murhat, hukuttamiset, puukotukset jne. verrattuna oikeisiin tappohommiin, sotajuttuihin. Agathan steriilejä pohdintoja on aina mukava näin lomakaudella lueskella. Ja loppuratkaisusta voi olla aivan varma siitä, että Poirot paljastaa syylliseksi aivan jonkun muun, kuin mitä on itse arvellut.

Armo käy oikeuden edellä

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Viikon 28 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Richard Wright:  Musta poika ( 1945, suom. 1972 )

Yhdysvaltoja repii parhaillaan sisäinen kahtiajakautuminen republikaanien ja demokraattien kesken sekä vanhastaan värillisten ja valkoihoisten kesken. Maan presidentti ei edesauta kansansa yhtenäistämisessä.

Tässä esimerkki hänen suhteestaan rasismiin. 

Tässä esimerkki George Floydin kohtalon seurauksista. 

Joten tavattoman sopivaa oli lukea tässä yhteydessä Wrightin omaelämänkerta, kuvaus mustaihoisen neekerin ( hän käyttää itsestään tuota sanaa - se oli varmaan siihen aikaan "korrektia") kasvusta lapsuudesta nuorukaiseksi valkoisen Etelän hengessä 1910-luvulla.

En muista aikaisemmin lukeneeni näin onnistunutta kuvausta värillisten elämästä ja asemasta Amerikassa. Kirja on syvällinen ja analyyttinen. Se tuo osuvasti esiin mustaihoisten kulttuurin ja ajatusmaailman tuohon aikaan. Se paljastaa pelottavan realistisesti valkoihoisten suhtautumisen "mustanahkoihin". Ja mitä tulee tämän päivän tapahtumiin USA:ssa, on helppo arvella samojen syiden vallitsevan edelleen sukupolvista toisiin.

"Milloin tahansa pohdin syytä Amerikan mustien elämän onttouteen, päädyin samaan lopputulokseen: neekerien ei milloinkaan ollut sallittu täydellisesti omaksua länsimaisen sivistyksen henkeä, he elivät siinä, mutta eivät siitä."

Richard-pojan elämä oli rankkaa: isä hylkäsi perheensä, äiti sairastui vakavasti, isoäidin ja muun suvun uskonnollinen ahdasmielisyys oli painostavaa.

"Äidin kärsimyksistä tuli ajatuksissani tunnuskuva. Siihen yhdistyivät köyhyys, tietämättömyys, avuttomuus, tuskalliset, hämmentyneet, nälän ahdistamat päivät ja tunnit, levoton siirtyminen paikasta toiseen, turha etsiminen, epävarmuus, pelko, kauhu, tarkoituseton tuska ja loputon kärsiminen."

Kaksitoistavuotiaana hänelle oli muodostunut elämänkäsitys, mitä myöhemmät kokemukset eivät enää voineet muuttaa. Hänelle oli kehittynyt kärsivällisyyttä, kriittisyyttä, harkitsevuutta - suvaitsevuutta ja arvostelevuutta samalla kertaa. Hänellä oli myötätuntoa niitä kohtaan, joilla myös oli kärsimyksiä elämässään.

Kahdeksannella luokalla ollessaan hänessä heräsi halu kirjoittaa kertomus. Se sai nimen "Helvetin esipihan poppamies". Tarina julkaistiin paikallisessa lehdessä. Se herätti huomiota koulutovereiden ja sukulaisten keskuudessa. Koulutoverit eivät voineet ymmärtää, miksi hän oli kirjoittanut sen - eihän niin tavattu tehdä. "Koska minua halutti." Isoäiti piti sitä syntinä, mainittiinhan siinä sana paholainen, ja uhkasi ajaa Richardin talostaan, jossa tämä äitinsä kanssa asui. "Se on paholaisen työtä."

"Kuulin huhuna koulun johtajan haluavan tietää, miksi olin käyttänyt ´helvetti´-sanaa. Tunsin syyllistyneeni rikokseen. Jos olisin täydellisesti käsittänyt. missä määrin olin poikennut ympäristöni totunnaisesta elämäntyylistä, tuskin olisin pannut enää sanaakaan paperille."

Jo varhain hänen oli etsittävä työtä perheen elatuksen avuksi ja erään päämäärän toteuttamiseksi.

"Kysyisin vain sinulta erästä asiaa."

"Niin, herra", sanoin ilmeettömällä äänellä.

"Sano, poika, onko sinun nälkä?" hän kysyi vakavasti.

Tuijotin häneen. Hän oli lausunut juuri sen sanan, joka kosketti sisintä sieluani. Mutta en voinut puhua hänelle. En saattanut kertoa hänelle, että käsrsin nälkää säästääkseni rahaa Pohjoiseen menoa varten...

Minun oli nälkä, ja hän tiesi sen. Mutta hän oli valkoinen mies ja tunsin, että jos kertoisin hänelle näkeväni nälkää, paljastaisin jotakin häpeällistä."

Mustien ei sallittu käyttää kaupungin puistoja tai leikkikenttiä eikä varsinkaan kirjastoa. Kuitenkin Richardilla oli vastustamaton halu lukea. Vihdoin hän onnistui erään juonen avulla keplottelemaan itselleen kirjastosta lukemista, ja uusi maailma avautui hänelle. 

"Lukeminen aivan huumasi minut. Saatoin elää päiväkausia jonkin romaanin virittämässä mielentilassa. Mutta en voinut päästä syyllisyydentunteesta. Mahtoivatko ympärilläni työskentelevät valkoiset miehet huomata, että olin muuttumassa, että olin alkanut tarkata heitä toisin kuin ennen?"

Kirjallisuuden löytäminen herätti hänessä myös jälleen halun kirjoittaa itse. Mutta hän havaitsi olevansa ( vielä ) kykenemätön siihen.

"Tietämättömyyteni ja asemani saivat sen vaikuttamaan mahdottomalta urakalta. Tiesin nyt, mitä neekerinä oleminen merkitsi. Pystyin kärsimään nälkää. Olin oppinut elämään viha sydämessäni. Mutta nyt tajusin, että oli tunteita, jotka oli minulta kielletty. Elämän hengähdyksen ei ollut koskaan sallittu puhaltaa ylitseni, ja se enemmän kuin mikään muu loukkasi ja haavoitti minua. Minut valtasi uusi nälkä."

Lopulta koitti aika, jolloin hänelle oli mahdollista paeta Pohjoiseen. Paolla ei ollut vielä selvää päämäärää, vaan kyse oli paosta sisäisiä ja ulkoisia vaaroja kohtaan. Sisäiset vaarat johtuivat alituisten järkytysten tuottamasta arkuudesta, epäluuloisuudesta ja jännittyneisyydestä, ulkoiset vaarat koskivat alituista väkivallan ja kuoleman uhkaa.

"Mutta mitä muita mahdollisuuksia minulle Etelässä olisi jäänyt korostaa omaa luonnollista olemustani kuin antautua kielteisyyden, kapinan ja väkivallan vietäväksi?"

( Tässä ollaan lähellä kaiken terrorismin alkujuurta. )

"Lähdin Etelästä heittäytyäkseni päätä pahkaa tuntemattomaan, edessäni oli uusia kohtaloita, joihin ehkä suhtautuisin uudella tavalla. Jos elämäni muodostuisi uudenlaiseksi, ehkä hitaasti ja vähitellen oppisin tuntemaan itseni ja omat mahdollisuuteni."

Aapeli ( Simo Puupponen ): Mutahäntä ja muita ( 1953 )

Oli pakko ottaa loiventava pakinakokoelma edellisen masentavan jälkeen. "Tärkeintä on, ettei pakina ole syvä vaan hyvä." Tuumii Aapeli kirjansa aluksi, mutta hyvän ja hauskan lisäksi hänen pakinansa ovat myös syviä - ei koulumestarimaisesti opettavaisia, vaan pehmeästi ja vaivihkaa lempeästi miettimään ohjaavaisia.

Noin 70 vuotta sitten kirjoitettu "Valkoisen miehen puhe" kertoo Tom Wilkinsistä, Amerikan tulevasta presidentistä, joka kampanjamatkallaan kuulee alkuperäiskansalaisten reagoivan puheisiinsa innostuneena äidinkielellään: "Humppaa, humppaa, humppaa!" Mikä sitten osoittautuukin kertomuksen lopussa tarkoittavan hevon p-kaa. - Eipä ole maailmassa Aapelin näkökulma muuttunut, vaikka miehet ovat vaihtuneet ja puheet rääviytyneet.

Lempeän luonteenlaatunsa Aapeli paljastaa kertomuksessa, missä Vinski ( josta on ihan omat kirjansa ) myy kavereilleen valkoisia elefantin poikasia, joita hänellä ei tietenkään ole vielä, vaan toivottavasti vasta sitten kun sirkus tulee paikkakunnalle. Kun paikalle tullut setämies tutkittuaan Vinskin epäilyttävää bisnesideaa lopulta myöskin ostaa option elefantinpoikaseen,..

"Vinski punastui, Sitten hänen kasvonsa levisivät nauruun, joka valaisi koko maailman.

Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut."

Savolaista huumoria ja viisautta edustavat Aapelin pakinoiden maalaishahmot Hermanni Hulkkonen ja hänen emäntänsä Eveliina, jotka antavat tässä keskustelun mallia meille somessa ryvettyneille:

- Eivät ne tunnu lakkaavan.

Kissa aukaisi silmänsä, mutta totesi Hermannin puhuvan eukolleen.

- Vai eivät ota lakatakseen.

Eveliinasta oli tällainen puhetapa mieluisa, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin myönnytellä ja olla tietävinään. Se on keskustelemista se eikä mitään tyhjää toraa, jollaisesta Eveliina ei pidä, ei varmasti, se on tietty.

...

- Kummallista pitää olla, ettei tuota sielua sisässään huomaakaan ennen kuin alkavat piinat, sielun vaivat. Ja nehän alkavat kohta, kun jää joutilasta aikaa miettiä tai tuumailla. Ei pitäisi mäkitupalaisen miettiä, ei pitäisi. Kynnet syvällä työssä ja hattu silmillä pitäisi elämänsä elää niin ei sielukaan ahdistaisi.

Ja kunnon pakinan tapaan lopussa paljastuu Hermannilla olleenkin lapamatoja, joihin hän kirkolla, käytyään ensin pastorin luona vaivojansa valittamassa, sai lopulta lääkäriltä matolääkkeet.

Kirjassa on oiva Rolf Sandqvistin kuvitus:

Viikon 27 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Julio Cortázar:  Salaiset aseet  ( 1959, suom. 1984 )

Yöttömän yön taianomaiseen tunnelmaan sopivaa mielikuvituksen leikkiä, unenomaista surrealismia sekoittuneena raakaan realismiin. Kirja sisältää viisi novellia, joista viimeisin, nimikertomus, on painajaismainen ahdistuksen kuvaus. 
"Takaa-ajaja" on puolestaan jazz-muusikon ja hänen kriitikkonsa ja tukijansa välisen ristiriitaisenkin suhteen pohdinta. 
"Paholaisen kuola"-novellissa sekoittuvat tarinan kirjoittajan kerronta, kirjoittajan asiasta karkaavat ajatukset, tarinan päähenkilön ajatukset yhteen jännittäväksi punokseksi. Kertomuksessa valokuvaaja Roberto Michel kuvaa salaa puistossa näkemäänsä kohtausta, kuvittelee mitä siinä on tapahtumassa, muuntelee sitä ja lopuksi alkaa kuvaa tarkastellessaan seota harhanäkyihin.
"Ystävän palvelukset" kertoo varsin epäilyttävistä, laillisista palveluista, joita rouva Francinet tekee yläluokkalaisille tuttavilleen.
"Kirjeitä mammalta" Buenos Airesista johdattavat esiin Luisin ja Lauran tuiki pinnallisen, tyhjänpäiväisen elämän Pariisissa.