Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Waldemar Bonsels: Maija-mehiläisen ihmeelliset seikkailut
(1919 )
Vinttikomerossa ajan ruskettamien kirjojen päältä pölyn puhallettuani tartuin Maija-mehiläiseen, mikä tuntui jotenkin tutulta. Kannet olivat hukassa, sivut kaikki tallessa. Sillä näytti olevan jo ikää.
Nimilehdelle oli liimattu sanomalehdistä leikatuista irtokirjaimista appiukkoni nimi. Hän on ollut siihen aikaan lapsi. Voi olla, että kyseessä on hänen ensimmäisiä, omia kirjojaan. Kova mies lukemaan hän oli sitten aikuisenakin.
Lastenromaaniksi nimetyn teoksen ensi sivuilta heijastui voimakas kasvatuksellinen, auktoriteettiin nojaava asenne.
Vastakuoriutunutta Maija-mehiläistä opastava Kassandra tuntuu olevan aika tiukkapipo. Kun Maija ihmettelee pesän hyvää tuoksua, Kassandra hermostuu:
"Kuulehan, lapsi, minä olen tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut heille ensimmäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne."
Onpa hyvää opetusta, ja se jatkuu:
"Ensimmäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea", sanoi Kassandra huoaten, "on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää."
Mutta Maijalla oli muita sunnitelmia. Hän lähti pesästä kohti tuntemattomia seikkailuja.
"Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä."
Ja näistä seikkailuista sitten koostuukin Maija-mehiläisen kirja. Luonnontuntemus kasvaa kirjaa lukiessa, etenkin hyönteistietämys. Samaten selviävät ravintoketjujen tylyt kuviot. Luonnollisesti tarinaan on täytynyt sijoittaa jännitystä ja täpäriä pelastumisia, jotta lukija jaksaa loppuun asti.
Vanha kirja itsessään on ollut jonkun hyönteisen koti ja ehkä ravintokin.
Suurin piirtein kirjan puolivälissä mieleni teki googlata, mitä kirjailijasta (Waldemar Bonsels ) kerrotaan - se oli virhe. Menetin mahdollisuuteni arvioida tarinaa sen kerronnalliselta pohjalta. Aloin lukea "natsilasit" silmilläni.
Kertomuksen viimeiset kymmenet sivut ovat täynnä taisteluun valmistautumista, "mehiläiskansan voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti... voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta."
Sankaruuden ja uhrivalmiuden lisäksi on tärkää, että johtaja on luja, oikeudenmukainen ja päättäväinen.
"Mutta todella suurenmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta."
Lastenromaanissa seuraa nyt yksityiskohtainen, määrätietoisen sotapäällikön, kuningattaren johtamien veristen taistelujen kuvaus. Kyllähän tällä tarinalla on saattanut olla vaikutuksensa aikansa lasten asenteisiin. Hyviä sotilaita aina tarvitaan. Kummastelen, miksi 1980-luvulla vielä samaa kertomusta tarjottiin lapsille.
Onneksi sodat käynyt appeni ei sortunut näihin opetuksiin!
Agatha Christie: Kurpitsajuhla ( 1969, suom. 2009 )
Sitten äkkiä loiventavaksi Agathan murhajuttu. Eiväthän nämä tunnu oikeilta, siistit murhat, hukuttamiset, puukotukset jne. verrattuna oikeisiin tappohommiin, sotajuttuihin. Agathan steriilejä pohdintoja on aina mukava näin lomakaudella lueskella. Ja loppuratkaisusta voi olla aivan varma siitä, että Poirot paljastaa syylliseksi aivan jonkun muun, kuin mitä on itse arvellut.
Sitten äkkiä loiventavaksi Agathan murhajuttu. Eiväthän nämä tunnu oikeilta, siistit murhat, hukuttamiset, puukotukset jne. verrattuna oikeisiin tappohommiin, sotajuttuihin. Agathan steriilejä pohdintoja on aina mukava näin lomakaudella lueskella. Ja loppuratkaisusta voi olla aivan varma siitä, että Poirot paljastaa syylliseksi aivan jonkun muun, kuin mitä on itse arvellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti