Viikon 9 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Gabriel García Marquez:  

Miguel Littínin maanalainen seikkailu Chilessä  ( 1986, suom. 1988 )

Pinochetin sotilasdiktatuuria paossa ollut elokuvaohjaaja Littíni menee salaa kotimaahansa ja tekee monen eri ryhmän kanssa dokumenttielokuvan diktatuurin ajan oloista. Palattuaan Marquez haastattelee häntä ja kirjoittaa hänen "seikkailuistaan" tämän kirjan. 

Littínin muuntautuminen "urugualaiseksi liikemieheksi" vaatii paljon sekä henkisesti että fyysisesti. Chilen maanalaista vastarintaliikettä tarvitaan projektin onnistumiseksi. Kertomus alkaa muistuttaa kuviteltua jännitys- tai agenttitarinaa, mutta valitettavasti se on täyttä todellisuutta.

Kirjan taustojen ymmärtämistä helpottaa aikaisemmin lukemani Heikki Hiilamon "Näkymättömät sankarit", jossa kerrotaan suomalaisten diplomaattien salaisesta avusta Chilen diktatuurin vaikeissa alkuvaiheissa kaappauksen uhreille.

Marquezin "Patriarkan syksy" sopi myös taustoittamaan Littínin salaisen oleskelun olosuhteita.

Nobel-palkinto 1982  

Elias Canetti:       Sokeat  ( 1935, suom. 1983 )

Tämän kirjan kahlaaminen otti lujille. Sinnittelin se loppuun asti, mutta ymmärsinkö mitään tarkoituksista, joita oli tekstissä suoraan ja rivien välissä epäsuoraan.

Kirjassa seurataan oppineen miehen, Peter Kien vaiheita. Hän elää vain tieteelleen ja kirjoilleen eikä ymmärrä elämästä mitään, sen hän kuvittelee.

Ymmärtämättömyyttään hän tulee menneeksi naimisiin taloudenhoitajattarensa kanssa, jonka luulee myös rakastavan kirjoja. Nainen osoittautuu "syöjättäreksi", joka lopulta ryöstää Kienin ja ajaa hänet kotoaan.

Tämän jälkeen alkaa Kienin täydellinen sekavuusvaihe, mikä hänen veljensä avustusyrityksistä huolimatta päätyy Kienin mielisairauteen ja tuhoon.

Kirja pursuaa mitä eriskummallisimpia hahmoja, joiden kanssa Kienillä on suhteita hyvässä ja pahassa. Loistava kuvaus kiihtyneen väkijoukon mielialojen vaihteluista tuo mieleen nykyajan kuohahdukset sosiaalisen median foorumeilla.

Kirjan kansilehden selostus siitä, mitä kirja oikeastaan tarkoittaa - "fasismin psykologian tutkielma ja liberaalin humanismin tappion kuvaus" - jää minulta kuitenkin avautumatta.

   

Nobel-palkinto 1981

Homo neutralis

Viikon 8 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.


Rudyard Kipling: Valon kadotessa  ( 1890, suom. 1950 )

Appiukon joululahjakirja

Päätin jättää sivuun Kiplingin imperialistisen ja rasistiseksi tiedetyn maailmankuvan ja katsoa mitä hänen esikoisteoksensa pitää sisällään. Googlattuani ensin hänen elämänkertansa kävi ilmi, että teoksessa oli paljon hänen omaa kokemaansa, lapsuudesta alkaen. 
Kirja alkaa kuvailemalla toisilleen tuntemattomien Dickin ja Maisien ankaraa elämää kasvatusvanhempien luona, jonne he olivat joutuneet orvoiksi jäätyään. Samoin oli Rudyard ja hänen siskonsa Alice lähetetty Intiasta Englantiin kasvatettaviksi, ei tosin orpoina.
Myöhemmin Dick rakastuu epätoivoisesti Maisieen, kuten Rudyard aikanaan Florenceen.

Sitten ajassa eteenpäin: Dick on nuori mies, sotakirjeenvaihtajana Afrikassa. Hän tekee piirustuksia taisteluista englantilaisiin lehtiin. Ja palattuaan Lontooseen, hän joutuu mielenkiintoiseen keskusteluun taiteen olemuksesta.

"- No, mitä taide on? - Anna heille semmoista, jota he tuntevat, ja kun olet antanut kerran, niin anna vielä uudestaan." Tällä periaatteellaan Dick saavutti mainetta ja rahaa, mutta ei ystävänsä suosiota. 
Samaa periaatettahan sovelletaan innokkaasti nykyäänkin. Tehdään menestyselokuva, sitten osa 2, osa 3 jne. kunnes aihe on loppuun kaluttu. Tai kirjoitetaan menestyvä "Mielensä pahoittaja", sitten jatko-osa, sitten ehkä osa kymmenen - jos se vielä myy.

Tavattuaan kasvattikotinsa lapsuudenystävän Maisien, joka opiskeli maalausta, taidekeskustelu sai uuden suunnan. Dickin käsitys ja neuvo Maisielle:

"Mutta heti paikalla, kun rupeamme ajattelemaan menestystä ja mitenkä meidän työmme vaikuttaa - kun rupeamme näyttelemään ja tirkistämään toisella silmällä yleisöä - silloin me menetämme voimamme ja kaiken muun."

Taiteilijana Dick keskittää viimeiset voimansa Melankolia-teokseensa, johon hän oli saanut "kuningasideansa" todettuaan voimattomuutensa Maisien hurmaamisessa. Viimeiset siinäkin mielessä, että hän on menettämässä näkönsä taistelussa aikanaan saamansa miekaniskun jälkiseurauksena. 
    Mallina käyttämäänsä Bessietä Dick ärsyttää siinä määrin, että kun teos on valmis ja hän on lopullisesti menettänyt näkönsä, sydämistynyt Bessie tuhoaa taulun Dickin tietämättä ja poistuu saatuaan palkkionsa.

Näin valon kadottua Dickin elämä muuttuu tyhjäksi. Sattumoisin hän joutuu tekemisiin Bessien kanssa, joka ymmärtämättömyyttään paljastaa Dickille tuhotyönsä, mitä muut eivät ole paljastaneet. Tämän jälkeen Dick ryhtyy valmistelemaan loppuansa ja palaa ystävänsä luo Afrikan taistelukentille, missä saa surmansa.

Nobel-palkinto 1907, nuorin palkinnon saaja koskaan.

Ernest Hemingway:  Vanhus ja meri  ( 1952, suom. 1965 )

Taiturimaista kuvausta merestä, kalastuksesta, vanhuudesta köyhissä kuubalaisissa oloissa, missä sosiaaliturva riippuu  kyläyhteisön anteliaisuudesta; kuvausta suurista inhimillisistä kysymyksistä - onnesta tai sen puutteesta, ystävyydestä ja rakkaudesta, suhteesta luontoon sen osana, kyvystä taistella, voittaa ja luovuttaa.

"- Kala, vanhus sanoi, kala, täytyyhän sinun kuolla joka tapauksessa. Pitääkö sinun ottaa minutkin hengiltä?"

Ja vanhus sai käsittämättömien ponnistelujen jälkeen, aivan yksin ja ilman apua, vaikka hän sitä Luojaltaan pyysi - ehkä saikin - kalan saaliikseen. Suurimman kalan, mitä kukaan oli saanut. Mutta minkä meri antoi, sen se otti takaisin ahneiden haiden raastaessa saaliin, jota vanhus kuljetti veneensä vierellä kotiin. Ja kotona pelkän ruodon näkeminen aiheutti ansaittua huomiota.

Lopen uupuneena alkoi yritys toipua niin mielen kuin ruumiin puolesta ystävän avulla.

"- Minä järjestän kaiken kuntoon, poika sanoi. - Pidä sinä vain huolta, että kätesi paranevat, vaari hyvä.
- Osaan kyllä hoitaa niitä. Yöllä syljin jotakin kummallista ja minusta tuntui, että rinnassani jokin murtui."

* * *

Hemingwayn lukeminen Kiplingin jälkeen sopi siinä mielessä, että Hemingway piti Kiplingiä yhtenä esikuvistaan. Hän sai Nobel-palkinnon vuonna 1954. 

( Vaimon haaste näyttää karanneen käsistä - luen jatkuvasti vain Nobelisteja! )

Viikon 7 / kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina  ( 2005 )

Kirjan alussa, jo aikuinen, Kathy muistelee varttumistaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Kuvittelisin elämän tuollaisessa koulumuodossa olevan normaalisti juuri tuon kaltaista harrastusten, kaverisuhteiden muodostumisten, salaisuuksien, opettajasuhteiden jne. osalta.  

Vähitellen Ishiguro ujuttaa kerrontaansa vihjeitä siitä, miten lapset ( ja lukija ) asteettain tulevat tietoisiksi siitä, että Hailshamin toiminnassa on jotakin poikkeavaa ja että kasvatettavat lapset eroavat ulkomaailman lapsista ja että heidän tavoitteensa elämässä onkin erilainen.

Kathyn aarre oli kirpputorilta ostettu kasetti, "Songs after Dark", jossa laulu "Never let me go" kosketti häntä syvästi, johtuen ehkä lapsen väärinkäsityksestä. Hän luuli naisen, jolle oli sanottu ettei hän voisi saada lasta ja kuitenkin sai, ajattelevan vauvaansa, jonka pelkäsi menettävänsä.  Ja kerran kun hän kuunteli yksin luokassa laulua tanssien tyyny sylissään, salaperäinen madame, joka vieraili koululla toisinaan keräten lasten piirustuksia, yllätti hänet. Yllätti siinä mielessä, että koska madame ei näyttänyt pitävän lapsista, ehkä pelkäsikin heitä, nyt hän oli liikuttunut kyyneliin näkemästään.




Ja sitten vuosien päästä, kun totuus oli valjennut Kathylle ja hänen kaltaisilleen "olennoille", kuten madame heitä nimitti, että he olivat vain klooneja, joita kasvatettiin laitoksissa terveiden sisäelimiensä vuoksi tavallisten ihmisten sairaiden korvaamiseksi, hän tapasi madamen jälleen. Hän kysyi, miksi madame oli silloin aikoinaan itkenyt. Madame myönsi kyynelehtineensä sen vuoksi, että laulussa oli jotakin äärettömän surullista ja siksi että hän tiesi maailman muuttuneen kovemmaksi, kylmemmäksi, tieteellisemmäksi ja tuo tanssiva tyttö tuntui hänestä kaipaavan vanhaa lempeämpää eikä halunnut sen lähtevän koskaan pois.

Lukiessa nousi tietysti kysymys siitä, miksi elimiensä vuoksi kasvatetut, tästä aikuisena tietoiset, eivät karanneet ja kieltäytyneet moisesta kohtalosta. Kirjailija Ishiguro vastaa kysymykseen alla olevassa haastattelussa:

"Minun tarkoitukseni oli kuvata vain, miten rakkaus ja ystävyys liittyivät ihmisten elämään, varsinkin kun he alkoivat tajuta, että elämä on lyhyt ja kuolevaisuus oli tosiasia." 

Hän ei halunnut kuvata pakoa, vaan sitä miten paljon ihmiset voivat hyväksyä kohtaloltaan, sillä elinaikamme on rajallinen, kuolemaa ei voi lopultakaan paeta.








John Galsworthy:  Omenapuu ( 1916, suom. 1926 )

- Nobel-palkinto 1932

Tämä tarina on kirjoitettu monasti eri versioina. On nuori ylioppilas tai opiskelija, herra kaupungista, joka jouduttuaan maaseutuympäristöön tapaa yksinkertaisen, kouluttamattoman, mutta niin kauniin tytön, joka lumoaa nuoren herran sydämen. Ennen pitkää "valat vannotaan", mutta nuori herra etääntyy maaseutuympyröistä ja löytää pian yhteiskunnallisesti ja kasvatuksellisestikin sopivamman kumppanin. 
Tarina olisi tylsä ellei Galsworthy osaisi kertoa sen taitavasti luontoa, kevättä ja nuorukaisen sekavia tuntoja kuvaillen. Novellille dramaattisen lopun luo kuvaus paluusta vuosien kuluttua, parran jo harmaannuttua omenapuun luo, missä rakkautta oli vannottu. Paljastuukin, että hyljätty tyttö ahdistuksessaan oli tehnyt itsemurhan ja että tienristeyksen hautakummulle ihmiset yhä kukkia hänelle tuovat.

Tässä novelli esitetään lyhyesti kuvaelman muodossa:

( MED Theatre's version of John Galsworthy's short story The Apple Tree )

Viikon 6 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta  ( 1989, suom. 1990 )


Loistava kuvaus englantilaisen hovimestarin velvollisuudentuntoisen arvokkuuden yliarvostuksesta, mikä johtaa omien arvojen, ajattelun ja tunteiden tukahtumiseen. Oma elämä jää kokematta, oli sitten kyse suhteesta omaan isään ja hänen kuolemansa tuottamaan suruun tai orastavan rakkauden tuntemusten sivuuttamisesta pakenemalla velvollisuuteen palvella "hänen ylhäisyyttään".

Arvokkuuden ja velvollisuuden tunteiden takaa pilkahtaa alitajuinen myöhäsyntyinen kritiikki esimiestä kohtaan, mitä Ishikuro taitavasti kuvaa panemalla hovimestarin kieltämään suhteensa lordiin maaseutumatkalla tapaamiensa ihmisten kanssa. 
Matkalla hän tulee pohtineeksi elämäänsä ja sen taitekohtia: millaiseksi elämä olisi muuttunut, jos olisi toiminut toisin; millaiseksi jos olisi tajunnut läheisen työtoverin rakkauden ilmaukset. Ja nyt tavattuaan hänet vuosien jälkeen, hän huomaa menettäneensä hänet lopullisesti. On liian myöhäistä. On palattava takaisin ja alettava harjoitella "huumoria" uuden isännän iloksi.

- Nobel-palkinto 2017          



Peter James:   Kiistaton todiste  ( 2018, suom. 2019 )

Kirjailija kertoo saaneensa yhteydenoton vanhalta herralta, joka väitti saaneensa kiistattomat todistukset Jumalan olemassaolosta. Tästä puhelusta alkoi pitkä ( 28 vuotta ) pohdiskelun aika, minkä jälkeen tämä kirja sai muotonsa.

Peter James tutustui perusteellisesti aiheeseen keskustellen eri uskontokuntien edustajien kanssa, viettäen aikaa kreikkalaisessa luostariyhteisössä saadakseen käsityksen syvään uskonnolliseen vakaumukseen, mitä munkkien elämä edellytti sekä hastatellen tieteen eri edustajia voidakseen löytää vastauksen kysymykseen: Mikä olisi kiistaton todiste Jumalan olemassaolosta?

Niinpä kirjassakin tutkiva journalisti Ross Hunter saa puhelun, josta kaikki lähtee liikkeelle. Todisteita etsiessään hän joutuu kaivoon, luolaan, josta vaikeuksien jälkeen löytyy Graalin malja - malja jossa oletetaan olevan Jeesuksen verta. Toisena todisteena on Jeesuksen hammas, jonka joku otti talteen Jeesuksen kuoltua ja kätki sen Egyptiin, mistä R.H. kävi sen henkensä kaupalla hakemassa. 

Näiden kahden esineiden dna-tutkimukset osoittivat identtisyyttä. Kolmantena todisteena oli Amerikassa LA:ssa asuva mies, jolla oli tämä sama Jeesuksen dna. Kun R.H. matkusti Amerikkaan tapaamaan tätä miestä, hän osoittautui olevan tietoinen tutkimuksista ja tietoinen olevansa Jumalan poika maan päällä.

 Seikkailutarinassa pahiksien roolia edustivat huijarisaarnaaja ja hänen lähettämänsä palkkamurhaaja R.H:n perään. Myös lääkefirma yritti estää totuuden paljastumista, kuten myös Vatikaanin lähettiläs. 

Lopussa Jeesus-mies pelastaa R.H:n auton alle jäämiseltä uhraten itsensä. Merkki, mistä kaikki tietävät Jumalan olemassaolon, on keskipäivän pimeys kaikkialla maapallolla ja myös kaikkialla näkyvä sateenkaari, missä värit olivat väärässä järjestyksessä.

Puutarhan elämää helmikuussa

Karijoki garden´s "Wild Animal Zoo": a wild reindeer, a fox and  a brown hare passed here.

  

Peura    Wild reindeer                                      Kettu          Fox                                                   Rusakko  Brown hare

Viikon 4 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

John Steinbeck: Helmi  ( 1947 )

Luin tämän lomalla - ei olisi pitänyt. Se on niin toivottoman surullinen tarina. Ja kuten J. S. johdannossaan toteaa kertomus on vertauskuvallinen, ja jokainen selittää sen omalla tavallaan sijoittaen oman elämänsä siihen.

Olin siis lomalla. Asuin keskinkertaisessa apartementos-hotellissa. Söin usein keskinkertaisissa ravintoloissa. Vietin päivät kuljeskellen vaimon kanssa, illat lueskellen. Kontrasti risumajassa asuvaan perheeseen oli rankka, syyllisyyttä nostattava.

Tarinan perhe saa yllättäen mahdollisuuden rikastua, omistaa kerrankin jotakin - helmen jonka avulla he voisivat nostaa sosiaalista asemaansa. Köyhän ympäristön kateus toisten onnea kohtaan, omistamisen synnyttämä itsekkyys ja ahneus vievät perheen nopeasti tuhoon.
Ahneus, kateus, suvaitsemattomuus, omistamisen kirous ovat kuolemansyntejä kaikissa yhteisöissä elintasosta riippumatta.

Nobel-palkinto 1962