Kusiaisafääri

Jonkinlainen virus on tainnut päästä iskemään - yrittämisen yskä, ansainta-astma, rikastumisrokko tai muu pöhö. Se on tarttunut nyt loma-aikana, kun vieraita on alkanut ilmaantua nurkkiin pyörimään mökille ja kun unohtui ajoissa ottaa siedätyshoitoja sukulaisia, ystäviä ja hyvänpäivän tuttaviakin vastaan.

   Niinpä muistui mieleen jo vuosien takainen tapaus, jolloin vieraamme leikki-ikäinen lapsukainen halusi mennä kaivelemaan pitkään kesantona olleelle hiekkalaatikollemme. Hetken päästä sieltä rupesi kuulumaan hillitön itku ja parku: olipa käytön puutteessa olleelle hiekkakasalle pesiytynyt lauma keltaisia kusiaisia, jotka ovat tunnetusti tulisia otteissaan. Tyttöparkaa piti kauan lohdutella. - Eikä kyseistä perhettä ole sen koommin meillä sitten näkynytkään.

   Joten. Edellä esitetyn perusteella. Mahtaisikohan tuossa piillä mahdollisuus kaupalliseen hyväksikäyttöön. Ei mikään markkinarako, vaan aivan uusi markkina: vieraskarkottimilla luulisi olevan kysyntää.
   Ei varmaankaan olisi vaikeaa tai kallistakaan kasvattaa kusiaisia. Hyönteisiähän kasvatetaan nykyään syötäväksikin. Sitten vaan markkinointi pystyyn erilaisina tuotepakkauksina erilaisia käyttötarkoituksia varten:

Yksittäinen vieras: pikkupaketti esimerkiksi sijoitettavaksi tyynyyn tai patjaan tai puuseen alustaan.
Perhevieraat: Economy-pack, josta riittää useammallekin ja useammaksi kerraksi, jos eivät heti usko.
Anopinkarkotin: pakkaus, jonka kusiaisia on pidetty viikko nälässä

Konsultoituani hyvää ystävääni asiasta sain rahanarvoisen vihjeen. Suomalaiset miehet, joilla on venäläinen vaimo, riemastuvat tästä. Tilannehan on nimittäin se, että venäläisen vaimon äiti voi saada vuosittain kolmen kuukauden viisumin Suomeen ja venäläiset anopit mielellään käyttävät ajan täysimääräisesti. Joten markkinatilanne tällaisessa tapauksessa suorastaan pakottaa kiskomaan kolminkertaisen hinnan.

Mutta miljoonien hankkiminen tällä tavalla taitaa olla aikamoista nysväämistä. Ne kiittämättömät otukset voivat purra ruokkijansa kättä. Täytyy keksiä jotain siistimpää... vaikka nettikauppaa. Voisinhan ruveta myymään salasanoja. Niitä aina tarvitaan. Käytettyjä salasanoja myisin tietysti alennuksella.
( Näyttä siltä, että taidan hävitä Veikkaukselle tämän salasana-afäärin. Lyövät minut laudalta automaateillaan. )

Kun isoisä älykännykän osti

Jossakin vaiheessa tuli pakkotilanne eteen. Siihen oli vaihdettu akku ja kuoret, siihen vanhaan nokialaiseen, jolla alkuaikoina pystyi soittamaan vain, kun meni tontin läntisempään reunaan - oli niin huono kenttä siihen aikaan. Lankapuhelin toimi tietysti hyvin, mutta kun kavereillakin rupesi olemaan kännyköitä, teki mieli pysyä mukana tekniikan kehityksessä.

   Kun virtakytkin lakkasi toimimasta, ei auttanut uusi akkukaan, se luuri ei kunahtanutkaan. Tuli asiaa paikallisen operaattorin liikkeeseen.

Kaikki näytti sujuvan hyvin. Sain täytetyksi jonkin lomakkeen, missä arvelin ottaneeni uuden, paremmin uutukaiseen sopivan liittymän. Vanhan kännyn yhteystiedot siirrettin uuteen. Osasin näpsytellä kosketusnäyttöön salasanan tai jotain, Ja yhtäkkiä minulle toivotettiin onnea uuden puhelimen omistajana. Huumaantuneena poistuin paikalta. Mahtavaa!

Parkkihallissa en enää saanut itseäni hillityksi. Mahtaisiko se edes toimia hallin uumenissa. Kokeilin! Kohta pirisikin vaimon arkkivanha laite vieressäni, ja kun hän vastasi, kuulin loistavasti - niin istuihan hän siinä vieressäni.
   Entä toisin päin? Vaimo soitti minulle. Älykkö hälytti. Sitten meni huuli pyöreäksi! Painoin, painoin toisenkin kerran sitä vihreää - niin kuin nokialaisessakin. Ei kuulunut mitään. Paitsi että se hälytti yhä kovemmin, ja se vihreä liukui sivummalle koko ajan uudestaan ja uudestaan ja minä hulluna painelin sitä. Kunnes luovutin, kunnes vaimo luovutti. Tuli hiiskumaton hiljaisuus.
 

 

Uudestaan! Sisua löytyi! Ja taas sama juttu! Se soi ja se soi, minä painelin ja naputtelin - ja kirosin. Vähitellen alkoi hiipiä ajatuksiin nolo paluu takaisin liikkeeseen. Kuvittelin miten tiskin takana nuori nainen yrittäen peitellä riemastustaan selittäisi silmät tuikkien, että tässä laitteessa ei todellakaan ole mitään vikaa, vaan sitä käytetään näin ja noinkin. Ja hänellä riittäisi kertomista ja naurun pryyskettä selostaessaan työkavereille, kotona puolisolle ja lapsille ( myöhemmin lapsenlapsille ja muulle suvulle ), miten tumpelo paappa ei edes osannut vastata puhelimeen #### !!!

Sitten sivupenkiltä kuului: - Onhan tässä pakkauksessa käyttöohjekin. 

Niin tietysti! Kuka niitä viitsii lukea. Joo-joo! Olisinhan minä sen keksinyt, että näytöllä voi sormea liu´uttaakin. Kaikkihan sen tietää. - Ja niin sain vastattua älykkööni.

   Viikon päästä tuli kuitenkin oikeaa asiaa liikkeeseen: puhelin lakkasi hälyttämästä, kun siihen soitettiin. Nyt saatoin pystypäin mennä selvittämään todellista vikaa, mikä ei silloinkaan ollut puhelimessa, vaan onnettomassa SIM-kortissa.

   Olemme nyt eläneet onnellisina yhdessä pari kolme vuotta. Kaikki on hyvin. Onnistun vieläkin löytämään siitä jotakin, mikä ei toimi, tai toimii vastoin odotuksia, mutta onneksi minulla on mukavia lapsenlapsia, jotka ainakaan auttaessaan eivät pahemmin vinoile papallensa.

Voikukkasiirappi

"Kävin ahon laitaa

minä ilman paitaa",

eikä varpaat sukissa,

kun oli niitty kukissa.

Käänsin kättä keittiössä,

etsin aineet nurkista.

Hiki tuli mittelössä,

nyt on herkut purkissa.

Voikukkasiirapin teko-ohjeet täältä.

Helmetti sentään!

    

Markus Zusak                                  Tove Jansson

                                 

Tässä ne ovat, kaksi viimeistä puuttuvaa HELMET-lukuhaasteen kohtaa: 16, kirjassa luetaan kirjaa ja 29, kirjassa on lohikäärme.

Kirjavaras. Tavattoman herkkä ja surullinen kirja natsi-Saksan aikaisesta elämästä pienessä kaupungissa. Orpo, lähes lukutaidoton tyttö astuu ensimmäistä kertaa kirjastoon:

"Hän pyyhkäisi ensimmäistä hyllyllistä kädenselällään kuunnellen liukuvien sormienkynsiensä rahinaa jokaisen kirjan selkäydintä pitkin. Se kuulosti soittimelta tai juoksevien jalkojen säveliltä. Hän käytti molempia käsiään. Hän kiidätti niitä kilpaa. Hylly hyllyä vastaan. Ja hän nauroi."

Sanoilla ja lukutaidolla on tärkeä merkitys tässä kirjassa tuon tytön, Lieselin, kirjavarkaan kehityksessä - elämässä pommisuojassa tai kotitalon kellarissa kirjoittamassa omaa kirjaansa, lukemassa lohdutusta naapurin rouvan suruun.

   Sanojen käyttöön perustui Hitlerinkin karisma. Kirjan luettuani tarkkailen väristen aikamme natsien sanailua - eräiden valtioiden johtopaikoiltakin.

   Tässä Lieselin kirjan viimeinen rivi:

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut niitä ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein."

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Tove Janssonin mielikuvitukselliset tarinat kestävät aikaa. Tuntuu kuin löytäisin niistä aina uusia puolia, mitä vanhempana niitä luen. Janssonin on täytynyt olla terävä ihmisluonteiden tarkkailija ja mielenkiintoinen ajattelija.

Mitä tästä haastelukemiseta jäi käteen? Varmaan käteen tarttui moni sellainen kirja, jonka muuten olisin sivuuttanut. Ja kun kirjoitin näitä postauksia (, joita ei alun perin ollut tarkoitus tehdä ), luultavasti mietin tarkemmin lukemaani ja yritin tavoittaa olennaisen.

Ja nyt! Mitä nyt? Kuten hemuli:

"Ei, hemuli sanoi äkkiä. Ei, ei, ei. Minä en tahdo. Tahdon päästä eläkkeelle. Tahdon tehdä mitä minua huvittaa ja olla yksin jossakin, missä on hiljaista."

" - Minä tahtoisin rakentaa nukkekaapin, hemuli kuiskasi. Maailman kauneimman nukkekaapin, monikerroksisen. Talon, jossa on paljon huoneita, kaikki yhtä vakavia, tyhjiä, hiljaisia."

Nii-in! Aion lukea mitä huvittaa ja leikkiä nukeilla - niin tehdään maailmallakin vakavissaan? Tässä linkki. En vakavissani: Tässä linkki.

Suuret kiitokset tämän haasteen järjestäjille!

Käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Lauri Jäntin säätiön palkitsema kirja vuodelta 2013 saa täyttää HELMET-lukuhaasteen kohdan 45: Palkittu tietokirja. Ja niin kuin arvasinkin, tämä vaati KESKITTYMISTÄ - ja luultavasti silti paljon meni ohi, vaikka tähtitieteen osalta ei jäänyt kuin muutama musta aukko ( Voi-voi kuinka vanha vitsi! ).

Avaruustähtitieteen professori kirjoittaa tietysti "Käsikirjassaan" aikojen alusta, maailmoiden synnyistä. Se on luonnollista, tuijottavathan tähtien tutkijat aina menneeseen aikaan valovuosien päähän. Hänen antamansa animaatiolinkki sopii kokoamaan kaiken ymmärrettävämpään muotoon: millenium simulation.

Kirja alkaa näin: "On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei vielä ole onnistunut todistamaan sitä." Niin ravistellaan lukija hereille. Filosofointia. Se oli mielenkiintoista.

   Sitten hän siirtyy käsittelemään luonnon ja kehityksen lakeja, evoluutiota, tieteen syntyä ja kehitystä, elämän syntyä ja kehitystä, ihmisen, uskontojen, kulttuurien jne. jne.

   Homo sapiensin ja neandertalien yhteiselämästä kirjoitin leukaillen täällä: linkki.

Historia saa osansa käsikirjassa - perusteellisesti; samoin käsitys oikeasta ja väärästä sekä henki eli taiteet ja tiede.

No niin, eihän tämä siis ollutkaan käsikirja sen ahtaimmassa merkityksessä. Tämä oli Valtaojan huijaus:

"Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella."

Tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson

Ihan arkipäiväisistä tapahtumista voi saada kehitellyksi viiltäviä, hyytäviä hitchcockmaisia tarinoita ( olisi kai syytä lopettaa lööppiadjektiivien käyttö ), jotka Atkinson leikkaa pätkiksi, paremminkin pujottelee toistensa lomiin kuin pärekorin valmistaja saaden aikaan lopulta kokonaisuuden.

   En tosin kauheasti tykkää tuollaisesta pomppivasta, elokuvamaisesta tyylistä, jossa alkuhämmennyksen luomiseksi pompitaan miljööstä ja tapahtumasta toiseen ja jonka henkilögallerian hallitseminen vaatii meikäläiseltä, vanhemmalta muistihöperöltä lukijalta kohtuuttomia ponnisteluja.

   Kirjan henkilöissä on mielenkiintoisia tyyppejä. Surutyön kuvaaminen on parasta antia teoksessa, mutta sitten - toivottavasti häpeästä punastuen - Atkinson lätkäisee päähenkilölle ( nykymuodin mukaisia ? ) henkilökohtaisia vaikeuksia ja sitten, sitaistaakseen pärekorinsa kokoon, lopulta luovuttaa hänelle yllättävän miljoonaperinnön.

   Niinpä minäkin punastellen kehtaan liittää lukemani  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 27: samaa sukupuolta oleva pariskunta, mikä juuri ja juuri muodostuu kirjan lopun päreitä yhteen solmittaessa.

   Käyttäisinkö tällaista koppaa? En ainakaan marjastaessa - jäi liian isoja reikiä. Sienestäessä ehkä käyttäisin ja matkalle otinkin mukaan.

Gargantua

François Rabelais

Kovin paljon erilaista on tämän kirjan rönsyilevä huumori verrattuna edellä lukemaani kirjaan ( Pila ), mutta vaikutukset kirjoittajaansa olivat jokseenkin samankaltaiset: hänet julisti pannaan aikansa ( 1500-luku ) totuuden määrittäjä, katolinen kirkko.

    Kirjan tyylinä on asioiden riemastuttava ja ylenpalttinen liioittelu. Kaiken hauskuttelun takana piilee kuitenkin maailmaa kriittisesti tutkiva silmä. Tulee jollakin tasolla mieleen vajaa vuosi sitten lukemani Jonathan Swiftin Gulliverin matkat.

   Kirjan alkusanoissa Rabelais kirjoittaa näin:

"Mihin arvelette minun tällä johdannollani ja selostuksellani pyrkivän? Niinpä niin, hyvät oppilaani ja muut toimettomat narrit, tarkoitukseni on päästä siihen, että lukiessanne joidenkin minun kynästäni lähteneitten kirjojen nimiä... ette ilman muuta tuudittautuisi siihen uskoon, ettei näissä kirjoissa ole muuta kuin leikinlaskua, pilaa ja hupaisia valheita."

Kirjan sankari, Gargantua, on aivan mahtava, jo pienestä pitäen valtava. Ja sitten isompana kuin ilmetty Juhani Peltosen äärimmäinen urheilusankari Elmo.

   Pisteliästä huumoriansa Rabelais käyttää sanaleikeissänsä piilevästi, mutta sivaltaa sitten aivan avoimestikin:

"Pariisilaiset ovat nimittäin niin hupsuja, niin lörpötteleviä ja yksinkertaisia, että ilveilijä, pyhäinjäännös- ja anekauppias, aasi kulkueineen tai viulua kitkutteleva katusoittaja kokoaa ympärilleen enemmän väkeä kuin hurskas saarnamies."

Niinpä Gargantua kohottautuukin valtaviin mittoihinsa ja virtsaa lorottelee pariisilaisten päälle hukuttaen tuhatmäärin kansalaisia, "naisia ja lapsia lukuunottamatta". Samaten hän sieppaa kellot kirkon tornista viedäkseen ne tammansa kaulakulkusiksi. Tämä kaikki ihan vain pilan päiten, par ris - mistä Pariisi onkin saanut nimensä.

Tai sitten kritiikkiä luostarilaitosta ( kirkkoa ? ) kohtaan, olihan hänellä siitä tietoa opiskeltuaan noviisina fransiskaaniluostarissa:
"Mutta Gargantua ei voinut nukkua, vaikka hän kuinka yritti. Silloin munkki sanoi hänelle:
- En nuku milloinkaan niin hyvin kuin saarnaa kuullessani tai Jumalaa rukoillessani. Pyydän teitä, alkakaamme, te ja minä, lukea seitsemää katumuspsalmia nähdäksemme, kuinka pian nukahdatte."

Myös lakimiehet ja oikeudenkäynnit saavat osansa:
"Kuten tiedätte, kykenevät lakimiehet enempään kuin itse luonto, ja senkin he tekevät omien lakipykäliensä vastaisesti. Pariisin asetukset toistavat alituiseen, että vain Jumalan luomat voivat olla ikuisia. Luonto ei tuota mitään ikuista... mutta nämä riitapukarit tekevät oikeudenkäyntinsä ikuisiksi ja kuolemattomiksi."

Ja sitten pääasiaan. Mitättömästä kahnauksesta Gargantuan isän ja naapurivaltion kesken on kehkeytymässä sota. Naapurikuninkaan neuvonantajien yllytyksestä paisuu ahne haave koko silloisen maailman valloituksesta. ( Näitä kahjojahan on oikeasti ollut aina. ) Joukossa on toki "epäilevä Tuomas":
"- Pelkäänpä pahoin, että koko tämä yritys vielä muistuttaa tarinaa maitoruukusta, joka sai suutarin kuvittelemaan itsensä rikkaaksi; kun ruukkunsa sitten oli särkynyt, ei hänellä enää ollut mitään syötävää. Mihinkä te näillä loistavilla valloituksillanne pyritte?"

Niinpä naapurin "ruukku" särjettiin Gargantuan neuvokkuuden tuella, ja hän ja hänen isänsä osoittivat viisautta ja jalomielisyyttä sodan jälkiselvittelyissä.

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 42: Kirjan nimessä on adjektiivi.