Keltainen idylli

Kate Douglas Wiggin

Kymmenvuotiaalle tytölle syntymäpäivälahjaksi ostettu kirja ei todellakaan ole mukavuusalueellani. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 21 ), olkoonkin että tuo tyttö on nykyään vaimoni.

Tarvitsin viimeksi lukemani palestiinalaisten järkyttävän kohtalon vastapainoksi jotakin kiiltokuvamaista, ihanteellista ja ihanaa - epätodellista ja esimerkillistä. Tyylinäyte:

"Careyn perheessä oli eletty suuremmoisten siveellisten voittojen aikaa äidin lähdettyä matkalleen. Jalo kilpailu ulottui keittiöstä lastenkamariin."

Vaikeuksissa oleva köyhä perhe, isättömät kiltit lapset, kaunis rakastava leskiäiti elävät keltaisessa talossa onnellisina koko kylän myötätunnon ja avun turvin. Lapset eri luonteenlaatuineen ja lahjakkuuksineen sopuisasti, riitelemättä, toinen toistaan kannustaen, äiti ihmeen viisaasti neuvoen ja kasvattaen taivaltavat "yhteiseen hiileen puhaltaen". ( En voi uskoa, että tuon ikäiset lapset voisivat missään olosuhteissa ajatella ja puhua niin kuin kirjassa tekevät. )

   Muutama hankalakin tapaus tarinaan tietysti liittyy, mutta varsin nopeasti pehmevät he ja muuttuvat varsin viehättäviksi perheen ystävällisessä ja hienovaraisesti hoitavassa, toisten vaikeudet huomioonottavassa, ilmapiirissä.

Ja lopuksi - yllättäen ja ennalta arvaamatta - rikas Anna-serkku kuolee. Ja yksinäinen kun on, testamenttaa omaisuutensa perheelle. Huolet hälvenevät. Järjestetään suuret juhlat. Nuori komea prinssi mies ilmestyy ja tuota pikaa rakastuu perheen vanhimpaan tyttäreen. Kalaasien päättyessä nähdään perheen äidinkin kulkevan käsikynkkää kotiin amiraalin kera kuutamossa...

Kirja kertoo myös Carey-suvun kirouksesta, mikä huvitti minua kovin. Tuo harmillinen Anna-serkku oli nimittäin lahjoittanut perheelle koristeeksi kipsisen kuvaryhmän nimeltä Likainen Poika, josta yritettiin päästä eroon siinä onnistumatta. Meillä on kotona oma "likainen poikamme", joka sattumoisin liittyy Anna-tätiin ja josta kerroin aikaisemmin kaivauksieni yhteydessä ( linkki ).

Kirja julkaistiin alun perin 1911 ja heijastelee aikansa ilmapiiriä - oikeastaan 1800-luvun, sillä kirjailija Kate Douglas Wigginin suosituimmat teokset ovat tuolta ajalta. 

Jenin

 
Susan Abulhawa

Surullinen kirja - viiltävä. Sitä lukee sielu vereslihalla. Ja kysyy edetessään: tällaisiako me olemme, tätäkö on inhimillisyys?

Jumalan valittu kansa, holokaustin savujen hälvennyttyä, on nostattanut uuden kansanmurhan ikään kuin kostoksi kärsimyksistään. Mutta niinhän on tapahtunut vanhatestamentillisista ajoista asti. Koston kierre, säälimätön asenne vääräuskoisia kohtaan on edelleen nykypäivää Lähi-idän alueella.

Selaan vanhaa albumia ajalta, jota kirjan tapahtumat koskettavat. Vaikka henkilöt olivatkin fiktiota, tapahtumat kylläkin todellisia. Lomaa viettäessä ei tiennyt tapahtumista mitään.

Eilat

Vasta kotona selvisivät taustalla vallinneet murheelliset olosuhteet Palestiinassa ja Libanonissa.

Jerusalem Öljymäeltä ( Linkki )

"Minun on aina ollut vaikeaa olla liikuttumatta Jerusalemista, silloinkin kun olen vihannut sitä - ja Jumala tietää, että minä olen vihannut sitä pelkästään sen hinnan takia, joka siitä on maksettu ihmishengissä. Mutta sen näkeminen, kaukaa tai sen muurien labyrintin sisäpuolelta, pehmittää minut. Sen jokaiseen senttimetriin sisältyy muinaisen kulttuurin luottamus, niiden kuolema ja syntymämerkit, jotka ovat painuneet syvälle kaupungin sisälmyksiin ja sen rapautuneisiin reunoihin. Sen hiekkaan ovat jättäneet jalanjälkensä niin tuomitut kuin jumaliksi kohotetutkin."

Linkki Itkumuurille ( Western Wall )

Näin tänään ( linkki ).

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja, jota vedet silmissä luin. 

Afrikan tähti

Olisi pitänyt lukea huolellisemmin kirjan nimen alaotsikko. Keskityin vain Afrikan tähteen ja huokaisin helpottuneena löydettyäni HELMET-lukuhaasteen kohdan 44, kirjan joka liittyy johonkin peliin. Mutta jouduinkin yllättäen peleistä vaikeimpaan: isovanhempien, vanhempien ja lasten sekä lastenlasten, miniöiden ja muiden sukulaisten välisiin ihmissuhdekiemuroihin.

Elävästi, rehellisesti ja terävästi havainnoiden, syvästi eläytyen Merete Mazzarella kuvaa isoäitiyttään. Ja isoisänä jaankin monet hänen tuntemuksistaan. Hänen lapsenlapsensa asuvat kaukana, mistä seuraa omat vaikeutensa. Omamme eivät myöskään asu naapurissa, mutta näemme  toki heitä useammin. Mazzarellan analyysi on perusteellista. Omista kokemuksistani olen kirjoittanut pinnallisemmin blogissani aikaisemmin. Tässä linkki.

Pojantyttären tuliainen isovanhemmille perheen palattua Amerikanvuodestaan.

Edellisen lukemani kirjan vanha rouva, Kyllikki Villa, oli käytännössä aina matkoilla. Toisellakin tapaa elämään voi suhtautua. Merete Mazzarellan toive:

"Haluan lastenlasteni muistavan minut ihmisenä, joka asettui aloilleen, joka juurtui... jotkut sanovat, että ihminen voi yhtä hyvin olla matkalla kuin juurillaan, että hän voi yhtä hyvin - tai ehkä jopa mieluummin - olla liikkeessä. Omalta osaltani uskon, että ihminen tarvitsee sekä liikettä että rauhaa.Uskon, että ihminen tarvitsee ympäristön, josta hän tuntee vastuuta."

Tässä linkki Mazzarellan haastatteluun Menaiset-lehteen, jossa hän sivuaa myös tämän kirjan teemoja.

Myrskyssä

En uskonut millään jaksavani neljän kuukauden mittaista päiväkohtaista matkakertomusta, mutta se vain imaisi mukaansa. Ehkä syynä on oma lähestyvä matkani; ehkä myös se, että Kyllikki Villa oli matkaa tehdessään jo 75-vuotias ja itsekin painelen samalla vuosikymmenellä.

Oli hyvä lukea niistä vaikeuksista, mitä ikä tuo matkustamiseen. Ja havainto yksin matkustamisesta:

"Minä ajattelin vielä siitä - että kun työnsin niitä rattaita Santiagon lentokentällä, silloin minä taas koin semmoisen suunnattoman yksinäisyyteni, erillisyyteni ja riippuvuuteni ja avuttomuuteni... Se on minusta yksi sellainen kokemus, jonka takia [ naurahtaa ] näissä matkoissa on jotain - en minä osaa sanoa, mutta se on jotenkin tärkeä kokea. Että on ihan yksin ja odottaa  minkälaisia ne ihmiskohtaamiset ovat."

Luin maaliskuussa Hyypän teoksen muistin ylläpitoon vaikuttavista tekijöistä. Nyt voisin lisätä Villan havainnon, teorian siitä, miten matkustaessa helposti matkatavaroiden vaihtuvien paikkojen aiheuttama sekaannus pakottaa terästäytymään. Kotona kaikki on rutiininomaisesti samoilla paikoilla. Se tylsistyttää.  

"Matkalla on joka hotellissa aina jotenkin asennoiduttava uudelleen, järjesteltävä tavaransa uudelleen ja muistettava ja -. Jospa se jotenkin siirtäisi vanhuuden tylsistymistä."

Haitallisinta on hänen mukaansa kotona tylsien televisio-ohjelmien töllöttäminen ja:

"Pahinta on, jos eivät lue edes kirjoja."

Kyllikki Villan haastatteluja

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri. 

Liike

#LiikeNyt #Hjallis #Jungner #Enbuske

Majakka ja Perävaunu?

Kapinako mielessä?

Kissani

   Pajtim Statovci

Mitä sana Jugoslavia tuo mieleeni? - - Pönäkän valtiomiehen, Titon. - Ja sitten myöhemmin, kun homma levisi käsiin, muistan ajaneeni lentokoneessa rinkiä korkealla Sarajevon ilmatilassa odottamassa lupaa lentää edelleen Suomeen, samalla kun alhaalla tykit jylisivät.

   Muistan sen hädän ja sodan, mitä televisiossa näytettiin, "Balkanin teurastajan" Ratko Mladićin, Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin - nämä kolme oikeastaan vasta sitten kun heitä jo tuomittiin johtamistaan kauheuksista. Mutta mitä se elämä oli tavallisen ihmisen tasolla siellä ja täällä Suomessa pakolaisen arjessa, siitä ei minulla oikeastaan ollut käsitystä - ennen kuin nyt luettuani tämän kirjan.

   Kovin jokapäiväisesti olen suhtautunut maahanmuuttajiin, minä karjalaisen evakon poika, koska naapurissa leikkivät vilkkaat palestiinalaisen isän lapset, koska lähipitseriaa pyörittävät Kosovon albaanit ja koska jostain Balkanilta on lähikaupan nuori kahden lapsen äitikin.
   En haluaisi olla "maahanmuuttokriittinen" ryssävihaaja, hurrittelija, mustalaisvitsien kertoja, mutiaisten halveksija. Mutta kuinka sitten suhtautuvat Balkanilla albaanit ympäristöönsä:

   "Bulgarialaisella on hyvät kaupankäyntitaidot mutta kehno ihmistuntemus; serbialainen oli häijy, sielultaan ja sydämeltään paha; makedonialainen oli itsetuhoisen itsevarma eli helposti huijattavissa; bosnialainen valehteli minkä sivubisneksiltään ehti; mutta albaaniin, albaaniin saattoi luottaa kuin kiveen. Albaanit auttoivat hädässä olevia ihmisiä, kun muiden maiden kansalaiset parveilivat rahan ja omaisuuden perässä kuin haaskalinnut."

    

Me kaikki katsomme maailmaa omien, väritettyjen lasiemme läpi. Sata vuotta sitten Suomessa värit, punainen ja valkoinen, eivät ottaneet millään sopeutuakseen vierekkäin. Vieläkin suvussamme kerrotaan, miten Toivolle kävi, ketkä ampuivat viattoman nuorukaisen. Kuinka on mahdollista, että yhtäkkiä peto pääsi irti Balkanilla, ihmishenki ei mitään maksanut - tänä päivänä Syyriassa ja ties missä.

  Ja se peto raastoi kaiken, kulttuurin ja siihen syvälle liimatun uskonnonkin. "Kun uutisissa kerrottiin, mitä .. oli Račakissa tapahtunut, aloimme kyseenalaistaa jumalan olemassaolon... Ja missä hän oli, kun kertaalleen kiinni otetuille miehille sanottiin juoskaa karkuun, ja kun miehet juoksivat ylös mäkeä, heidät ammuttiin puolivälissä matkaa. Ja kun välikohtauksen jäljiltä näytettiin videokuvaa orvoksi jääneestä itkevästä pikkupojasta, mitä jumala teki tuolla lapsella? Jumala ei tehnyt tuolla lapsella mitään, sillä jumalaa ei ollut."

   Jotkut onnistuivat pakenemaan syyllisyys niskassaan - "Eikö olisi kunniallisempaa menehtyä kuin lähteä karkuun? Kuolla mieluummin sodassa kuin vanhuuteen?" Ja perillä vieraassa maassa huoli ja ikävä sukulaisista, kultturishokki, vieras kieli, kantaväestön epäluulo ja suorastaan viha, aikaa myöten lasten sopeutuminen ja vieraantuminen vanhempien perinteistä. Rauhanteon jälkeen havainto, ettei paluuta kaivattuun entiseen enää olekaan. Mies kirjoittaa Kosovosta Suomeen jääneelle vaimolleen, joka saa kirjeen:
"... mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille, joita ei enää ollut."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.