Kultainen vasikka

 

Viikon 8 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

James Oliver Curwood:   Kuolleista palanneet 

                                           ( 1927, suom. 1936 / 1957 )

Valitsin tämän kirjan vain, koska halusin vastata vaimon haasteeseen ja koska tiesin kirjan liittyvän Kanadaan ( Paljon väriä karttaan! ) ja koska noita Riksin sarjan kirjoja tiesin löytäväni paljon vinttikomerostamme.

Karun luonnon elävän kuvauksen sekaan varsin pian alkoi kehkeytyä romanttinen tarina. Sittemmin googlasin Curwoodia - selvisi että se juuri oli hänelle tyypillistä. Jaksoin kuitenkin sinnitellä tarinan loppuun.

 Tarina huipentuu, kun päähenkilö vaimonsa ja salaisen rakastettunsa sekä tuttavapariskuntansa kanssa seisoskelevat vuolaan kosken partaalla. Keskustelussa herää kysymys, hyppäisikö puoliso siippansa perään koskeen kuolemaan, jos tämä sattuisi putoamaan sinne. Tietenkin päähenkilö sattuu putoamaan. No, hyppäsikö vaimo? Eipä tietenkään, rakastajatar hyppäsi!

Kirjailija ei toki antanut sankarin kuolla. He pelastuvat ihmeen kaupalla kovan väännön jälkeen. Lopulta he saavat toisensa. Päähenkilön vaimollakin on jo pitkään ollut uusi katsottuna. Happy End.

Ps. Jännästi edellisen kirjan, Odysseuksen retkien, nimistöä esiintyy tässäkin kirjassa. Tuo vuolas virta mainitaan Styks-virraksi, kosken kurimus Kharybdikseksi ja jossakin taisi puhallella tuulten jumala Aeloskin.

Zane Gray:  Rajaseudun henki  ( 1906, suom. 1925 )

"Siitä, jota monet tämän kertomuksen lukijat voivat sanoa "raakuudeksi", ei tekijä aio esittää mitään anteeksipyyntöjä, vaan pikemminkin painostaa, että kertomuksen raju henki oli Läntisen rajaseudun elämälle noin sata vuotta sitten jotakin aivan olennaista ja todellista."

Johdanto enteili hurjia seikkailuja. Ja niin tapahtuikin. Sankari kuoli, rikollisia kuoli, viattomia kuoli. Kuvaus "indiaaneista" vaihteli villeistä raakalaisista urheisiin ja jaloihin sotureihin, jopa rauhaa rakastaviin kristittyihin. Greyn käsitys intiaanien raakaan käytökseen näytti perustuvan valkoihoisten uudisasukkaiden omavaltaisiin maanvaltauksiin, rikollisten valkoihoisten yllytyksiin lähetyssaarnaajia vastaan ja viinan ja aseiden kaupustelijoiden häikäilemättömyyteen. Valkoisten oikeutta uudisasutukseen intiaanien alueelle ja uskonsa levittämiseen ei kyseenalaistettu.

Kirjan tapahtumat alkavat Allegheny- ja Monongahela-jokien yhtymäkohdassa Fort Pittissä. Google maps paljasti paikan olevan nykyään Pittsburgh, missä näkymät ovat täysin erilaiset kuin kirjan kuvaamana aikana. Luonnosta annetaan kaunis ja koskematon vaikutelma, mikä siihen aikaan varmasti vielä vallitsikin. Itse olen saanut istua kyydissä Glevelandista Columbukseen talvella kymmenisen vuotta sitten ja muistikuva on enimmäkseen preeriamainen.

Juonen kulku pääpiirteissään on selostaa uudisasukkaiden ja lähetyssaarnaajien kulkeutuminen länttä kohti Gnadenhutteniin, "Rauhan kaupunkiin". Vihamielisyyksien puhjettua kääntyneet intiaanit tapettiin, ja valkoisten oli paettava. ( Massamurhan muistomerkki ) Kirjan tapahtumilla lienee todellisuuspohjaa, jotka perustuvat kirjailijan saamiin eversti Ebenezer Zanen päiväkirjan muistiinpanoihin.

René Goscinny, Albert Uderzo:  Umpah-pah

Iltakevennyksinä luin sängyssä Asterixin tekijöiden 1950-luvulla kehittelemän Pohjois-Amerikkaan 1700-luvulle sijoittuvan hupailun, missä sankareina ovat Umpah-pah, väkivahva intiaani sekä ranskalainen kreivi Olvin Janoisin. Kirjoja on viisi. Niissä on nähtävissä saman tyylin kehittymistä, mikä sittemmin täydellistyi Asterix-sarjoissa.

Koronanyrkki

 Koronakriisin hoidon punainen lanka HUS, THL, STM, KristaKiuru, SannaMarin, JanVapaavuori, AnniSinnemäki, EmmaKari, PaavoArhinmäki

Viikon 7 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Näinä aikoina, kun pakkanen kurittaa meitä kurikkalaasia, vaikka aurinko helottaa helmikuun hohtavilla hangilla, on ollut tapana haaveilla kesästä ja kesämatkasta - Kreikkaan. Mutta nyt jää matka tekemättä. Hyvä niin. Ei ilmasto pilaannu.

Silti olen haaveillut Kreikasta lukemalla Homerosta. No, en suorastaan, vaan käännöstä Odysseuksen seikkailuista. Jos se nyt sitten oli Homeroksen kirjoittama, epäilijöitäkin on.

Ilia ja Odysseia on suomennettu jo 1900-luvun alkukymmenillä. Koska Osmo Pekonen vertailtuaan eri aikakausien käännöksiä toteaa: "Sadassa vuodessa suomen kieli on - - köyhtynyt ja suomalainen sivistys madaltunut niin paljon, että nykylukijan on vaikea saada selvää Mannisen runoilemasta antiikin jumalten maailmasta", katsoin matalaotsaisena paremmaksi lukea proosamuotoisen nuorisolle tarkoitetun Walter Copland Perryn kertomuksen, jonka Taisto Kannel on suomentanut 1987.

Hommahan lähti liikkeelle vanhasta kunnon "kerro-kerro-kuvastin-kohtauksesta" eli riidasta jumalattarien kesken kuka on kaunehin. Ja Paris, tuo typerä prinssi, valitsi väärin Afroditen kauneimmaksi. Afrodite oli luvannut Parisille lahjukseksi maailman ihanimman naisen, joka sattui olemaan Helena, naimisissa Spartan Menelaoksen kanssa. Niinpä siitä suoriutuivat Paris ja ihana Helena Troijaan, mistä syystä Menelaos kataantui verisesti. Ja sotahan siitä syntyi.

Sparta sijatsee nykyäänkin Peloponnesoksen niemimaalla, Morean alueella. Olenpa päässyt käymään siellä päin. ( Tässä linkki! )

Ja samoilta seuduilta lähdettiin nykyaikana taas Turkin suuntaan tappelemaan Kreikalle itsenäisyyttä. ( Tässä linkki! ).

Troijan sota oli kaamea, sodat aina ovat, eikä ratkaisua tuntunut löytyvän. Sitten Spartan pojat olivat vetäytyvinään, mutta tarjosivat troijalaisille suuren puuhevosen läksiäisiksi. Tämä oli se kuuluisa trikki, jota nykyajan hakkerit käyttävät ujuttaessaan hankaluuksia viattomassa paketissa. Hepan sisällä olevat sotilaat pääsivät Troijan muurien sisälle ja panivat paikat palasiksi. Rikkaudet ryöstettiin, Helena meni Menelaoksen kanssa kotiin elämään elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta Odysseuksen paluu olikin ihan oma tarinansa.

Taisteluista kuvataan myös, miten Paris surmasi Akhilleuksen tähtäämällä kantapäähän. Ja niin me saimme jokainen oman heikon kohtamme, Akhilleen kantapään. Akhilleen äiti-parka oli pidellyt Akhilles-vauvaa kantapäästä kastaessaan hänet Styks-virrassa. Ja minä saan tilaisuuden kehua kahlanneeni tuossa virrassa. ( Tässä linkki! )

Odysseuksen paluu oli yhtä söhellystä vaikeuksista vaikeuksiin, laiva- ja miestappioita. Jumalatkin asettuivat häntä vastaan, ylijumala Zeus etunenässä.

Jo heti ensimmäiseen saareen piti mennä ryöstelemään, mutta miestappioita tuli ( kikonit ). Seuraavassa paikassa tarjoiltiin huumausaineita ( lootuksensyöjät ), mutta tunnetuimpia kohtauksia lienee kyklooppien maan tapaus, jossa Polyfemos-kyklooppi harvensi Odysseuksen joukkoa popsimalla heitä ruoakseen. Vasta kun Odysseus miehineen sai puhkaistuksi kykloopin ainoan silmän, pakeneminen tuli mahdolliseksi.

( Kuka oli Polyfemoksen uhri? Sanaristikkovihje! Vastaus. Akis. )

Seuraava saari oli kaikkien tuulien kuninkaan Aioloksen. Olisikohan ollut nykyinen Mykonos? Siellä tärväytyi kuukausi pidoissa. Lähtiäislahjaksi he saivat pussillisen tuulia, mitkä utelias miehistö vapautti Odysseuksen nukkuessa. Ei siitä hyvä seurannut. Kotisaari Ithaka jäi kauas taakse.

Vielä onnettomampi oli kohtalo jättiläisten saarella, missä Antifades pisteli yhden miehistä poskeensa. Jättiläiset paiskoivat kivenmurikoita matkamiesten laivoihin, vain Odysseuksen laiva selvisi.

Sitten olikin noita-Kirken vuoro. Hän muutti miehiä sioiksi, jotka Odysseus sai vapautetuksi Hermes-jumalan antaman yrtin avulla. Kirken neuvosta Odysseus matkusti Manalaan, Haaden kosteaan kartanoon, missä tapasi tietäjän ja äitinsäkin sielun.

Tietäjä kertoi Odysseuksen pääsevän miehineen kotiin, jos malttavat olla tappamatta Helioksen karjaa matkallaan. Tappoivat tietysti!

Ennen sitä Kirke antoi heille suotuisan tuulen. Seuraava vaikeus olivat seireenit, jotka lumoavat äänellään. Miehet panivat vahaa korviinsa välttyäkseen kuulemasta, mutta Odysseus sidotti itsensä mastoon kuullakseen heitä.

Yhä pahempaa edessä: liikkuvat kalliot, joiden välistä lintukaan ei lennä sekä kammottavat Skylla ja Kharybdis; Skylla joka luolastaan pyydystää kulkijoita, Kharybdis pyörre, vedennielijä. Miestappio oli kuusi urhoa.

Ja kun tästä selvittiin, Helioksen karjan teurastus aiheutti Zeuksen vihan, ja loput miehistä sekä laiva tuhoutuivat. Vain Odysseus selvisi nipin napin.

Lopulta ihanahiuksinen nymfi Kalypso onki hänet ajelehtimasta saarelleen ja piti häntä luonaan seitsemän vuotta. Vihdoin jumalten mieli muuttui, ja Odysseus sai luvan palata kotiinsa. Kalypso antoi suotuisan tuulen puhaltaa Odysseuksen lautalle.

Mikään ei suju aivan suoraviivaisesti Kreikassa, ei tämäkään matka vielä valmis ollut. Poseidon, suuri maanjärisyttäjä, ei ollutkaan vielä leppynyt, vaan kaatoi Odysseuksen lautan. Hän joutui taas lillumaan meressä pari päivää, ennen kuin ajautui rantaan. Tarvittiin kaksi jumalatarta, Ino ja Athene, auttamaan hänet kuiville fajakien maahan. Siellä suloinen Nausikaa otti hänet ystävällisesti vastaan. Fajakit juhlivat monta päivää, kunnes varustivat Odysseukselle nopean laivan, ja kuljettivat hänet runsaine lahjoineen ja aarteineen kotisaarelle.

Vaan kotonapa Ithakassa olivat menossa orgiat. 

( Ihan varmaa ei ole, että se oli nykyinen Ithaka, saattoi olla viereinen Lefkaskin, jossa olen käynyt. ) 

Odysseuksen vaimolla Penelopeialla oli siellä kestittävänä kosijoita, Odysseuksenhan luultiin kuolleen.

Harmaasilmäinen jumalatar Athene muutti Odysseuksen vanhentuneeksi ryysyläiseksi, jota kukaan ei tuntenut. Hän meni taloonsa aiheuttaen hämmennystä, mutta kreikkalainen vieraanvaraisuus salli hänen tulla. Tämä vieraan kunnioitus on vallalla nyky-Kreikassakin.

Penelopeia sanoi valitsevansa kosijoista sen, joka pystyy jännittämään Odysseuksen jousen ja ampumaan sillä nuolen kahdentoista kirveen silmän läpi. Kukaan kosijoista ei siihen pystynyt. Silloin tuli ryysyläisen vuoro. Pilkkahuutojen kaikuessa ryysyläinen astui esiin, ja Athenen palauttaessa Odysseuksen muodon ja voimat, jännitti helposti jousen ja ampui tarkasti kirveensilmien läpi.

Ja Odysseuksen kosto oli ankara ja verinen. Niin Odysseus ja Penelopeia saivat jälleen toisensa. Sen pituinen se. - Olipa melkoista sekoilua!

( Ehkäpä näiden muistiinpanojen avulla pystyn palauttamaan tarinan mieleeni, jos unohdus valtaa ullakkoni. )

Viikon 6 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta 

                         ( 1916, suom. 1982 )

Omaelämänkerran kirjoittajiin suhtaudun ennakkoluuloisesti. Asiat ja tapahtumat pyritään muistamaan valikoidusti parhain päin. Tämä elämänkerta on kaikkea muuta. Luultavasti siitä on kirjoitettu tutkielmia, kenties väitöskirjoja. Yritän kirjoittaa niin, että muistaisin myöhemmin jotakin.

Kirjassa Joyce on Stephen Dedalus. Hänen elämäänsä kuvataan lapsuuden kodista koulupojan ( jesuiittakoulu ) kokemuksiin, murrosiän vaikeuksiin ja yliopiston opiskelijan, nuoren aikuisen, elämään.

Ja koko ajan kirjailija tarkastelee elämäänsä vuoroin sisältä päin, vuoroin ulkopuolisen silmin. Jo varhain hän tuntee olevansa erilainen kuin toverinsa.   

Jesuiittakoulun kuri oli kova, eikä aina oikeudenmukaista. Stephenkin sai maistaa syyttä patukkaa käsilleen. Perheen taloudellinen tila huononi ja hän joutui lopettamaan koulunkäynnin joksikin aikaa. Mutta uusi koulupaikka löytyi. 

Ainekirjoitus oli hänelle tärkein aine. Hän luki koulun ohella "kumouksellisia" kirjailijoita, joiden vaikutuksesta hän oli vähällä saada aineistaan kerettiläisen syytöksen.

Koulusta Stephen sai stipendin ja ainekirjoituksista palkinnon. Rahat hupenivat nopeasti, siinä suhteessa isänsä poika. Kuitenkin yhä enenevässä määrin hän tunsi olevansa ulkopuolinen perheessään: "poikapuoli, velipuoli." 

Seksuaalisuuden herätessä hänessä hän alkoi vaellella kaupungilla ja lähestyä "kuolemansyntejä". Koulun painottaessa kirkon opinkappaleita Stephen syventyy pohdiskelemaan uskonasioita, tekemänsä kuolemansynnin sovittamista, ripittäytymisen vaikeutta, häpeää. Hän vaipuu hätäännyksissään mielikuvitusmaailmaan, jossa paholaiset ja helvetti pelottavat. Käännekohdaksi osoittautuu tilanne, jossa rehtori todettuaan Stephenin "kunnolliseksi" ja lahjakkaaksi, kysyy hänen haluaan liittyä veljeskuntaan.

"- Tuon kutsun saaminen, Stephen, sanoi pappi, - on korkein kunnia, minkä Kaikkivaltias Jumala voi ihmiselle antaa. Yhdelläkään tämän maailman kuninkaalla tai keisarilla ei ole stä valtaa, mikä on Jumalan papilla..."

Pohdittuaan aikansa Stphenistä alkoivat papin sanat tuntua ontoilta. Aikaisemmat papinhaaveet hyläten hän vakuuttui kohtalostaan sosiaalisten ja uskonnollisten siteiden ulkopuolella. Oli vuorossa yliopisto-opiskelujen aika. 

"Vapautuminen ja sitten ylpeys nostatti hänen mieltään hitaana pitkänä aaltona. Tarkoitus, jota palvelemaan hän oli syntynyt, vaikka itse tarkoitusta ei vielä näkynyt, oli johdattanut hänet pakoon näkymättömiä polkuja pitkin, ja nyt se kutsui häntä taas, ja pian hänelle avautuisi uusi seikkailu."

Ja vielä sitaatti nuoruuden kiihkosta:

"Hänen sielunsa oli noussut poikavuosien haudasta, heittänyt yltään kuolinvaatteet. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Sielunsa vapaudesta ja voimasta hän loisi ylpeästi, kuten suuri taiteilija, jonka kaima hän oli, jotakin elävää, uutta ja lentoon nousevaa, kaunista, aineetonta, häviämätöntä."

Kirjansa loppuosassa Joyce painottaa keskusteluissa käsityksiään taiteesta, kauneudesta - estetiikasta. Hän on tutkinut Tuomas Akvinolaista, Platonia, Aristoteletta.  Tunnustan rehellisesti, ettei minua jaksa kiinnostaa pohdiskelu siitä, mitä "ästetiikka" on ja mitä se ei ole, mutta luin sen kuitenkin.

Pohdiskelujensa tuloksena Stephen päättää lähteä Irlannista. Onneton rakkaus mustasukkaisuuksineen ehkä vaikuttaa myös asiaan. Niinpä hän sanoo ystävälleen:

"En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta."  

***

Iltalukemisiksi sängyssä ennen nukahtamista nappasin komerosta siivotessa löytyneitä vanhoja sarjakuvakirjoja. Asterixin murreversioon voisi liittää varoituksen: Voi vaarantaa lukijan terveyden - olin tikahtua. "Isoon taloon ankkaa" lukiessa puolestaan piti etsiä ( äänettömästi ) oikeaa intonaatiota päästäkseen tunnelmaan. Lucky Luken kannesta jo näki kyseessä olevan vanhan version. Luckella sätkä hampaissa. Tintti ja "tuhannen tuhatta turjaketta"-Haddock seikkailevat Etelä-Amerikan vallankumousten pyörteissä. Historiaa naurettavassa muodossa, osin maantietoakin. En nyt kuitenkaan kuittaa näillä vaimoni haastetta, vaikka arvostankin sarjakuvia kulttuurin yhtenä muotona.

Goscinny, Uderzo: Kallija tyttölöi ( Kaisu Lahikainen )

Morris, Goscinny: Mustat kukkulat

Hergé: Tintti ja Picarot

Joose Tammelin: Isoon taloon ankka

Viikon 5 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Yaşar Kemal:  Poika ja lokki  ( 1976, suom. 1981 )

Kuvaus köyhän pojan kehitysvaiheesta, jossa hän on astumaisillaan aikuisten maailmaan. Hän on haaveilija,"tuijottaja", jonka mielikuvitusmaailmassa seikkailevat merirosvot, taikurit, merenneidot ja käärmeprinssit. Aikuisten suhtautuminen luontoon ja eläimiin järkyttää häntä, joka rakastaa eläimiä. Siipirikosta lokista huolehtiminen paljastaa aikuisten välinpitämättömyyden ja ystävällisten ihmisten avuliaan luonteen.

Pahin kaikista tuntuu olevan vihamielinen isoäiti, jonka uhkaava tuijotus vainoaa poikaa ja lokin henkeä. Lopulta isoäiti saa tapetuksi jo parantuneen lokin. Isoveli, joka on salakuljettaja, saa surmansa pojan nähden. Lapsuus päättyy siihen. Poika pestautuu sepän apulaiseksi.

Kemalin kertojan tapa nostattaa lukijan aistittavaksi Turkin kauniin luonnon. Aivan ilmeisesti pojan mielikuvitusmaailmaan on ujutettu vanhoja turkkilaisia taruja. Siipirikon lokin tarinasta olen aavistavinani symboliikkaa valtion ja hallinnon suhtautumisesta kansalaisiinsa ja eritoten kurdivähemmistöön, mitä Kemal itsekin edusti.

Padasjoki haastoi

 

Tipaton tammikuu! Pyh! Mutta sadan kilometrin tammikuu - se vasta jotakin!

Aloitimme vaimon kanssa projektin ja selvitimme sen leikiten. Oli yksi myrsky&matkapäivä, jolloin pidimme taukoa. Muutoin kävelimme tipallisenakin sadepäivänä. ( Eivät onneksi huomanneet kieltää kävelemästä muuallakin, esim. Pohjanmaalla. )

1. 1. 2021 Puusepänraitti, Jurva 5,5 km.

2. 1. Pikku-pappila ( paluu ),  5,6 km.

3. 1. Pappilanharju,  5,8 km.

4. 1.  Kirjastolenkki,  4,4 km.

5. 1.  Sairaalalenkki,  2,6 km.

6. 1. Kirjasto-Pikku-pappila,  3,7 km.

7. 1. Sairaalalenkki + koulu,  6,0 km.

8. 1.  Koululenkki,  4,1 km.

9. 1.  Haapalanmäki,  4,2 km.

10. 1. Pappila,  3,4 km.

11. 1. Sitten siirryttiin Padasjoelle: 

          Posti-Kirkkopuisto-Koiravuori. 6,4 km.

12. 1.  Palokunta-Koiravuori,  5,6 km.

13.1.  Ilmoilantie,  4,3 km.

14. 1. Oli pakko palata Jurvaan, eikä voitu paluupäivänä kävellä.

15. 1. Pikku-pappila-Jaakontie,  3,4 km.

16. 1.  Kuutamossa sairaalalenkki, 3,5 km.

17. 1.  Kirjasto,  4,9 km.

18. 1.  Museo,  7,4 km.

19. 1.  Suppukuja,  4,3 km.

20. 1.  Posti-Haapalanmäki,  7,3 km.

21. 1.  Pappila,  3,0 km.

22. 1.  Vanha meijeri,  7,2 km.

23. 1.  Kankaanpään raunio,  2,8 km.

24. 1.  Peurantie-lossakka,  4,4 km.

25. 1.  Metsäkuja,  3,2 km.

26. 1.  Teatteri,  4,0 km.

27. 1.  Palokunnalle,  5,4 km.

28. 1.  Pikku-Jurva,  4,2 km.

29. 1.  Puusepänraitti,  5,5 km.

30. 1.  OK:N varasto-Nuorisoseura-kirkonpiha,  4,1 km.

31. 1.  Korvenkuja-Auneentie,  5,6 km.

Σ 141,8 km

Vaimon takki kului takaa puhki valokuvaamisesta. Lähes kaikki hänen piponsa pääsivät kuviin. Piikkikengät olivat ehdottoman turvalliset. Kahdet rasat useimmin välttämättömät. Paleltumia ei tullut, ei myöskään hiertymiä. Kerrospukeutuminen aina paikallaan - valitettavan usein liian lämmintä. Mitähän nyt sitten helmikuussa..?