Poluista

Ostin jokunen vuosi sitten vaelluskengät. Hyvät. Niillä pystyy tepastelemaan vaikka louhikossa nilkkojansa telomatta.
Syynä hankintaan oli matka manner-Kreikan eteläosiin. Tarkoituksenani oli patikoida vuorilla. Katselin kartasta etukäteen polut ja reitit.

Lähdin aikaisin aamulla - päivällä olisi ollut liian kuuma - Kardamilin kylästä  pitkin soratietä, joka seuraili Viros-joen rantamaa. Muutaman kilometrin jälkeen tie kohtasi joen, joka oli nyt kesällä täysin kuiva. Jatkoin matkaa jokiuomassa, hioutuneiden marmorikivien  päällä.

Siunasin kenkiäni. Ja ihmettelin, miten aasit ja muulit selvisivät lasteineen tässä somerikossa. Todisteita niiden läsnäolosta havaitsin kyllä. Jotenkin pisti silmään.

Koettelemukset alkoivat, kun piti luopua jokiuomasta ja alkaa kavuta ylös rinnettä. Aurinkokin oli noussut jo sen verran, että porotti estotta laaksossa vaeltajaan.

Kaiken kukkuraksi kantaani iskeytyneet saksalaiset reippailijat lähestyivät uhkaavasti. Enpä tullut tänne Kreikkaan juuri heitä tapaamaan. Päästyäni vuoristokylän laitamalle ensimmäisen talon muurin kohdalle äkkäsin kyltin:  εκκλησία, kirkko. Poikkesin polulta ja toivoin, että kunnon luterilaiset jatkaisivat matkaa.

Kirkko olikin vaatimaton, kivinen ortodoksikappeli. Ei, niin kuin postikorteissa, valkoinen, sinikupolinen, vaan karu ja pelkistetty. Ja se tarjosi kulkijalle varjon ja rauhan.

Vuoristokylä, Exohori, eli maalaiselämäänsä. Ja musta mummokin vakuuduttuaan, etten ollut saksalainen, tarjosi täydennystä huvenneeseen vesivarastooni. Yksimielisiä olimme läkähdyttävästä kuumuudesta. Mummon mukaan näin kuumaa ei ollut ollut kuuteenkymmeneen vuoteen.

Joitakin päiviä myöhemmin luin Kardamilin kirjakaupasta ostetusta kirjasta ( Staffan Stolpe: Morea ), miten tunnettu matkakirjailija Bruce Chatwin oli kulkenut saman reitin ja päätynyt samalle kappelille, sittemmin lopullisesti. Parin vuoden päästä hänen vaimonsa sirotteli hänen tuhkansa kappelin ääreen oliivipuun alle.
Olisi luullut, että jotain aavistusta tai tunnetta olisi kantautunut hänen jäjiltään. Ainut tunne oli sietämätön jano sietämättömässä helteessä.

Mitä Chatwin sitten kirjoitti Kreikasta? Ei mitään. Täällä hän 1980-luvulla kirjoitti Australian alkuperäisväestöstä. Ehkä Australiassa vastaavasti Etelä-Amerikasta, josta hänen tunnetuin teoksensa kertoo, Patagoniasta.

Nämä vuorten rinteille raivatut polut, kalderimit, ovat ikivanhoja. Niiden tekijät ovat ammoin kuolleet, työn jäljet yhä vielä helpottavat nykyajan tallaajia. Tuskin kukaan kulkija heitä enää ajattelee niin tärkeä kuin heidän luomansa reitistö onkin.

Kotikonnuillani kuljin päivittäin koirieni kanssa lähimetsässä. Jäljistämme painui ajan kanssa polku varvikkoon. Kerran harhauduin polultamme. Löysin silloin yllättäen pätkän vanhaa painannetta. Selvästi vanha polku, ihmisten kulkema. Se alkoi jostakin ja päättyi vähitellen sekoittuen aluskasvillisuuteen. Myöhemmin löysin mökin kivijalat, ulkorakennuksenkin ja lähteen, kaivon paikka ilmeisesti. Jälkipolville käyttökelpoista heidän elostaan vain muutama kymmenmetrinen polku umpimetsässä.

Sitten tuli tapaninpäivän myrsky, joka rouhi metsän. Isäntä kaatoi loputkin ja raivasi paikalle pellon. Niin häipyivät omat ja mökkiläistenkin jalan jäljet uuden kulttuurin tieltä.
Aika on armoton. Vain kovimmat meistä jättävät jotakin kestävää perinnöksi jälkipolville.

Vanha suola...

Onkohan aika palata vuosikymmenten takaiseen harrastukseen?!
Opiskeluajan joutilaisuudessa harrastelin pilakuvia. Entäpä nyt vanhuuden luovassa joutilaisuudessa:




https://www.youtube.com/watch?v=8uCurgyv-XE

Sergei Münchenin puheensa jälkeen.
http://www.rusembassy.fi/fin/index_fi.html

Kuka se on kukkona tunkiolla?

Rasa maas

Vuosia sitten istuin työnantajani velvoittamana koulutuspäivillä. Asiantuntija Jyväskylästä esitelmöi erityisopetuksen uusimmista virtauksista. Kun sitten lopuksi tuli yleisön vuoro esittää kommentteja, nousi ylös siilitukkainen, juureva, pienen koulun johtaja:

- Kyllä se niin on, että pököpää on pököpää. Ei sitä erityisopetus muuksi muuta. Sen pököpään isäkin on pököpää.

Järkyttynyt esitelmöitsijä tuli jälkeenpäin kyselemään moisen kommentin esittäjästä. Yritin selitellä, että henkilö on tunnettu omalaatuisesta huumoristaan.

 

Vähänpä tiesin! Sattumoisin omistukseeni joutui samaisen henkilön koulun "arkistoja", ruutuvihkoja lapsen käsialalla kirjoitettuine merkintöineen. Kävi ilmi, että lapset oli pantu ilmiantamaan luokkatovereiden käytös- ja huolimattomuusrikkeitä. Kaikki nätisti ylöskirjattuina siisteihin sarakkeisiin kunkin nimen kohdalle. Tässä esimerkkejä:

kirja kotona, pulsa sotkus, törmäs tielle, pallo pihalla, mölyäminen, kengät vinos, rasa maas...

 

Miten sitten palkittiin ansioituneimmat. Oppilas joutui kantamaan kaulallaan kylttiä, jossa luki:

 

"M'OON ISOO FLETARES"

 

 

 

Jos olit arka, kömpelö tai hidas oppilas tuossa luokassa - mikä ahdistuksen määrä!

 

Menetelmäänsä opettaja esitteli innokkaana myös ulkomaisille kolleegoilleen ja lehtien palstoilla. Ansioistaan hän sai neuvoksen arvon.

 

Sanastoa ja selityksiä: rasa = kinnas, lapanen

                                     m'oon isoo fletares = olen suuri        

                                     vetelys

 

  

 

Sattumasta

Oletko sattunut koskaan voittamaan Loton pääpottia?
En minäkään! Arpajaisissa saatan hyvällä onnella voittaa kuivan kuivamustekynän.

Kruuna vai klaava? Klaava! Tai ehkäpä kruuna, sattuma ratkaisee. Tuurilla arvaan oikein.

 

En pidä itseäni onnettaren suosikkina. Mutta olen vielä hengissä. Sattumalta.

Pikkupoikana teimme kavereiden kanssa puusta pyssyjä, jousia, nuolia ja muuta inkkareille tarpeellista varustusta. Meidän leirin oli määrä olla metsikössä valtaojan toisella puolen. Vuolaan virran yli kulki lankku, jota pikin taiteilimme. Kun tuli minun vuoroni, horjahdin veteen - uimataidoton. Sattumalta, onnekkaasti, molskahdin ylävirran puolelle, joten sain jonkinlaisen otteen lankusta. Kaverit auttoivat ylös. Jos taas olisin pudonnut alavirran puolelle...

 



Koulupoikana kaveerasin erään perheen nuorimpien poikien kanssa. Siellä oli niitä iso liuta, vanhimmat jo raavaita miehiä.

Perhe asui laakson toisella rinteellä, meidän koti oli vastakkaisella. 

Kaveri huikkasi pihaltansa ja yritti houkutella minua tulemaan kylään. Tavallisesti olisin innolla lähtenyt, mutta nyt, sattumalta, ei huvittanut. Ajattelin, miten raskasta olisi sitten rajujen leikkien jälkeen kiivetä jyrkkää rinnettä takaisin kotiin. Selvä tekosyy.

Seuraavana aamuna kaveri ei tullut koulubussiin. Sairastunut varmaan, ajattelin. Koulun pihalla ympärilleni kertyi rinki. Kaikki utelivat, josko tietäisin, mitä siellä oli tapahtunut. Kävi ilmi, että perheen isä oli humalapäissään riehunut aseen kanssa, ampunut äitiään puolustavan poikansa ja lopuksi itsensä. 

 

 

Nuorukaisina, varusmiehinä, lähdimme kaverin kanssa innolla iltalomalle, taisi olla viikonloppuvapaa. Koska rahavarat olivat niukat ja koska intin litteroita sai niin harvoin, lähdimme tien varteen liftaamaan. Siihen aikaan peukalokyydillä matkustaminen oli tavallista, ja varusmiehiä mielellään otettiinkin kyytiin.

Eipä mennyt kauankaan, kun pieni pakettiauto pysähtyi. Mutta harmillisesti vapaita paikkoja oli vain yhdelle. Sattumalta en ollut tarpeeksi ripeä ehtiäkseni ensimmäiseksi. Niinpä jäin odottelemaan seuraavaa kyytiä.

Luin sitten parin päivän päästä lehdestä, miten pieni pakettiauto oli ajanut kolarin. Pääsin mukaan sotilaallisiin hautajaisiin ampumaan kaverilleni kunnialaukauksia. 

 



Ehkä sittenkin pidän itseäni onnettaren suosikkina. Ei sen lottovoiton niin väliä ole. Olen elossa! Olenhan voittanut niin monissa "sattuman arpajaisissa". Ajattele vaikka, miten onnekkaasti - sattumoisin - yksikään esi-isistäni ei kuollut lapsettomana!!

Kosmologiasta

Täytin muutamia vuosia sitten tasakymmeniä. Työnantaja antoi lahjakortin paikkakunnan liikkeissä käytettäväksi. Marssin oikopäätä kirjakauppaan ja ostin nipun sellaisia kirjoja, joita omalla rahalla tuskin olisin malttanut ostaa. Eräs opus käsitteli kosmologiaa, joka  tutkii maailman syntyjä syviä. Oiva aihe iltalukemiseksi.

Luin vaimolleni ääneen valittuja kohtia päivän mietelauseiksi teoksesta "Kultakutrin arvoitus" ( Paul Davies ).

Se, miksi me maan matoset voimme olla täällä ja millainen on maailmankaikkeus, selvisi opuksesta:

Maailmankaikkeus

Jos haluaa tietää, millainen maailma on, kannattaa mennä pimeällä ulos tähtitaivaan alle. Siellä ne ovat: planeetat kuineen, tähdet, galaksit. Tai ainakin ne olivat silloin, kun niistä lähti valo liikkeelle meitä kohti. Andromedan galaksi näkyy sellaisena kuin se oli 2,5 miljoonaa valovuotta sitten. Avaruusteleskoopeilla voidaan nähdä vanhempia galakseja, ajalta jolloin Maata ei vielä ollut olemassa.

Tuttu Kuu on sentään vain yhden valosekunnin päässä, Aurinko runsaan kahdeksan valominuutin.

Mitä kauemmas tähystellään avaruuteen kehittyneillä laitteilla, sitä kauemmas nähdään menneisyyteen. Aikojen alkuunko?
Mitä kauempana galaksi on, sitä punaisempana sen valo näkyy. On pitkään tiedetty, että poistuvan valolähteen valon aallonpituus kasvaa näkyen punertuvana. Tästä on vedetty johtopäätös: avaruus laajenee, galaksit loittonevat ( Hubble ja Slipher ).
Koska laajenemisnopeus voidaan mitata, onkin mahdollista päätellä käänteisesti, milloin laajeneminen alkoi. Noin 13,7 miljardia vuotta sitten kaikki aine oli tiiviisti yhdessä, kuumana, kokoonpuristuneena. Ja sitten "pamahti", aika alkoi juosta, maailmankaikkeus muodostua.

Mutta voidaanko se nähdä, voidaanko niin kauas katsoa jollakin superteleskoopilla? Se punasiirtymä haittaa. Mitä vanhempi ja kaukaisempi kohde, sitä suurempi siirtymä; poistutaan näkyvän valon alueelta  mikro- ja radioaaltoalueelle. Alkuräjähdyksen hetken "valo" olisi äärettömän punasiirtynyttä, ja meidän näkymättömissä. Siinä on avaruuden horisontti, jonka taakse emme näe. 

Emmekä näe edes kaikkea sitä, mitä on horisontin edessä. Tiedemiesten tutkimusten mukaan maailmankaikkeudessa on enemmän näkymätöntä, pimeää ainetta kuin galaksien valaisevaa, näkyvää ainetta.

Kuva täältä

Elämän mahdollisuudet  maailmankaikkeudessa

Galaksit syntyvät, kun painovoiman vaikutuksesta aineet kasaantuvat. Tätä taas vastustaa havaittu pimeä energia, poistovoima, joka pyrkii loitontamaan galakseja. Jos tuo vastavoima olisi vähänkin suurempi, galakseja tähtineen, planeettoineen ei voisi muodostua - eikä elämälle suotuisia ympäristöjä.

Toinen kohtalokas ilmiö  on elämälle ratkaisevan tärkeän aineen, hiilen synteesissä vaikuttavat voimat. Jos tähtien uumenissa ydinfuusiossa vahva voima olisi hiukankin vahvempi tai heikompi, hiiltä ei muodostuisi - eikä elämällä olisi rakennuspalikoita.

Tähden aikanaan räjähtäessä hiili leviää avaruuteen. Jos siinä tapahtumassa vaikuttava heikko ydinvoima olisi vahvempi tai heikompi, hiilen ja muidenkin  elämälle välttämättömien aineiden leviäminen ehkäistyisi. 

Onnekas sattuma lykkäsi ainekset Aurinkomme ympärillä juuri sopivalle etäisyydelle muodostamaan elinkelpoisen planeettamme.

Mielenkiintoinen outo juttu

Kirjan erikoisimpia kuvauksia oli esitys koejärjestelyistä, joissa myöhempi tapahtuma vaikutti aikaisempaan. Outoa, vai mitä, "kvanttioutoa".

Jo 1700-luvulla oli havaittu ( Thomas Young ), että valo käyttäytyy aallon tavoin. Youngin kokeessa valoaallot kulkevat pistemäisestä valonlähteestä kahden varjostimen raon kautta ja leviävät toisella puolella. Kun yhdestä raosta tullut aalto liittyy toisesta raosta tulleeseen rinnakkain, ne vahvistavat toisiaan, kun eri vaiheessa, ne heikentävät toisiaan. Niinpä toiselle varjostimelle muodostuukin pystysuoria kirkkaita ja tummia juovia.

Outoa kuitenkin on, että valolla, fotonilla, on samalla myös hiukkasluonne. Aalto voi mennä äskeisen kokeen molempien rakojen läpi, mutta hiukkasen on mentävä jommasta kummasta.

Oletetaanpa, että valonlähde on niin pieni, että vain yksi fotoni kerrallaan matkaa kohti varjostimen rakoa. Toinen varjostin on valoherkkä levy, joka rekisteröi tapahtuman pienenä täplänä. Fotonit virtaavat peräkkäin mennen toisesta tai toisesta raosta, ja vähitellen levylle muodostuvat täplistä pystysuorat raidat kuten aaltojen kuviot. 

Miten yksittäinen valohiukkanen tiesi, miten muut käyttäytyvät, jotta yhteinen interferenssikuvio voisi muodostua - varsinkin kun se saattaa kulkea vain yhden raon kautta.

Eikä tässä vielä kaikki. Jos järjestetään tarkkailu, jossa seurataan, minkä raon kautta kukin fotoni kulkee, interferenssikuviota ei synny!! Valo käyttäytyy hiukkasmaisesti.



Mutta tiedemiehet voivat olla pirullisia. Wheeler suunnitteli valolle ansan. Jälkimmäisen varjostinlevyn paikalle hän kaavaili sälekaihtimen, jonka voi nopeasti sulkea ja avata. sen takana taas olisivat tarkkailulaitteet kullekin raolle erikseen.

Kun fotoni on kulkenut ensimmäisen varjostimen raon kautta, sen pitäisi tietää, avataanko sälekaihdin vai ei - käyttäytyykö se aaltona vai hiukkasena. Jos kaihdin oli kiinni, valo kulki molempien rakojen kautta aaltona ja muodosti interferenssikuvion, mutta jos se avattiin, valon piti käyttäytyä hiukkasmaisesti jomman kumman raon kautta. Se mitä tapahtuu sälekaihtimella myöhemmin, vaikuttaa siihen, mitä tapahtui aikaisemmin rakokaihtimella. Wheelerin suunnitelma on pystytty todistamaan toimivaksi ( Caroll Alley ). 

No, joku propellipää kuvitteli fotonin lähteneen valovuosimiljardien päästä kaukaisen galaksin takaa, jonka painovoima vääntää avaruutta niin, että fotoni kiertää galaksin päätyen kohti maata edelläkuvattuun sälekaihdinkokeeseen. Fotonin pitäisi "tietää", onko kaihdin kiinni, jolloin se aaltona kiertäisi galaksin molemmilta puolilta, vai onko se auki ( tarkkailussa ), jolloin valittavana on yksi reitti. Ja tämä "tieto" kauan ennen kuin Maata oli olemassakaan.

Kahlasin kirjan kolmeen kertaan. Fysiikan tiedoissani osoittautui olevan vakavia puutteita. Ehkä siksi kosmologian tietämykseeni jäi vielä mustia aukkoja. Mutta näyttääpä tutkijoillekin jääneen vielä outoja juttuja mietittäväksi.

Paljon ajattelemisen aihetta sain "Kultakutrin arvoituksesta" ja luin sen suurella mielenkiinnolla.

Raamatusta

Mikä olisi seuraava iltalukeminen Koraanin jälkeen. Aivan ilmeisesti Raamattu. Sen sisältöhän on joiltakin osin tuttu, kiitos koululaitoksen ja lapsuuden "pyhäkoulun".

Luin vaimolleni ääneen valittuja kohtia päivän mietelauseiksi.

Se, miksi me maan matoset olemme täällä ja millainen on Jumala, selvisi Raamatusta:

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Ja luomisen viidentenä päivänä oli ihmisen vuoro: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi,..."
Mikä taakka, mikä vastuu! Jos haluat nähdä Jumalan, katso peiliin? Mitä näet? Kuvan, et Jumalaa, toivottavasti. Tosin jotkut palvovat itseään kotialttarin, peilin ääressä.

Jumala loi miehen ensiksi ja sitten vasta, maailman ensimmäisen anestesiaa hyväksikäyttävän operaation jälkeen, miehen kylkiluusta naisen. Tästäköhän juontaa ikiaikainen miehinen ylimielisyys naisia kohtaan melkein kaikissa kulttuureissa.
"Ja Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi;.."". 
Siinä puuhassa ihmiset ovat viihtyneet siitä asti innokkaasti. Ja pahalta näyttää luontoa kohtaan saatu ylivaltakirjan käytön jälki.

Aadamin menetetty momentum paratiisissa

Jumala asetti ihmiset asumaan paratiisiin.
"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, ja niin myös hyvän- ja pahantiedon puun."
Kaikkihan tietävät, miten kävi sitten käärmeen houkutteleman Eevan ja tiedonpuun omenoiden kanssa. Kun Aadamkin oli sortunut maistamaan, oli Jumalan ripeän päätöksen aika.
"Ja Herra Jumala sanoi... Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti."
Eihän se Aadam raukka ollut tarpeeksi vikkelä, Jumala ehti karkoittaa heidät paratiisista. 

Väkivallan pitkä perinne

Jumalan valittu kansa sai Egyptistä lähdettyään asettua heille osoitettuun maahan. Voi heitä, jotka sattuivat tielle.
"Mutta minä sanon teille: Te saatte ottaa omaksenne heidän maansa, sillä minä annan sen teille omaksi, maan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka olen teidät erottanut muista kansoista."
Tämä on perinne. Eipä paljon toivoa rauhanneuvottelijoilla Israelissa.

Veren juhlat

Vanhan Testamentin Jumala määräsi jumalanpalvelusmenot. Niissä uhrattiin niin, että veri roiskui.
Salomonin temppelin vihkiäiset Raamatun mukaan olivat aivan omaa luokkaansa: Jumalalle uhrattiin 20 000 raavasta sekä 120 000 lammasta. Miten he selvisivät sen veren ja lihan kanssa lämpimässä ilmastossa niiden kahden viikon ajan, minkä juhla kesti.  

Vanhan Testamentin Jumala opasti kansaansa kepillä ja porkkanoilla:
"Jos te vaellatte minun säädöksieni mukaan ja noudatatte minun käskyjäni ja pidätte ne, annan minä teille sateen tulla ajallansa, niin että maa antaa satonsa ja kedon puut hedelmänsä..."
"Mutta jos te ette kuule minua ettekä pidä kaikkia näitä käskyjä... rankaisen teitä hirmuisilla onnettomuuksilla, hivutustaudilla ja kuumeella, jotka sammuttavat teidän silmänne ja näännyttävät sielunne..."

Porkkanoita oli paljon, keppiä kauhistuttavasti. Mutta siitä huolimatta, kaikkivaltiaan harmiksi, kansa ei pysynyt uskollisena: otettiin vaikutelmia ympäröiviltä kansoilta, harhauduttiin kultaisiin vasikoihin, napistiin ja kapinoitiin johtajia vastaan. Kuninkaat juonittelivat. Heitä vastaan juoniteltiin. Jopa itse Salomo sortui satojen vaimojensa vaikutuksiin: "...taivuttivat hänen vaimonsa hänen sydämensä seuraamaan muita jumalia, niin ettei hän antautunut ehyin sydämin Herralle..." Kaikkivaltius ei helposti pure itsepäiseen kansaan. 

Erityisopettajan vinkkelistä  särähti erityisesti:

"Puhu Aaronille ja sano: jos jossakin sinun jälkeläisistäsi, tulevissa sukupolvissa, on joku vamma, älköön hän lähestykö uhraamaan Jumalansa leipää.
Älköön lähestykö kukaan, jossa on joku vamma, älköön kukaan sokea tai ontuva, kukaan kasvoiltaan tahi jäseniltään muodoton..."

  Vanha Testamentti ei tosiaankaan ole mikään "Lukemisia Lapsille"-teos. Se on historiankirja, sukututkimuskirja, lakikirja, lääkärikirja. Fundamentalistille Jumalan sana.

Uusi Testamentti on tutumpi. Otan sieltä vain yhden kohdan itselleni opiksi:

"Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille." ( Matt. 7:12 )
 



Paljon ajattelemisen aiheita sain Raamatusta ja luin sen suurella mielenkiinnolla.

Uhrautumisesta

Joskus 1960-luvulla olin jollakin lailla kasvanut tietoiseksi ympäröivästä maailmasta. Erikoisesti järkyttivät nuorta mieltä polttoitsemurhat sodan vastustamiseksi, uskonnon puolustamiseksi tai poliittiseksi protestiksi. Ihmetykseni sai ilmaisunsa piirroksessani:

Entä nyt, puoli vuosisataa myöhemmin. Onko mikään muuttunut? Mistä ns. arabikevät sai alkunsa? Polttoitsemurhasta Tunisiassa! Miehitetyn Tiibetin buddhalaiseen uskontoon sekä Tiibetin kieleen ja kulttuuriin kohdistuvan sorron vastustamiseksi on yli sata ihmistä sytyttänyt itsensä palamaan.

Yhä löytyy siis voimakkaita vaikuttimia itsensä uhraamiseen. Eikä vain itsensä. Myös toisia, viattomia sivullisiakin, halutaan viedä mukana räjäyttämällä itsensä kansanjoukossa uskonsa, aatteensa puolesta. Karu elämä, kovat otteet.

Mikä on palkinto uhrista? Tunisialainen katukauppias sytytti itsensä lisäksi kansannousuja kautta arabimaailman. Jotakin muuttui, jotakin jäi muuttumatta. Entä henkilökohtaisesti? Saavuttaako uhraaja paikan paratiisissa? 

Koraanin mukaan ( suura 56:10-25 ): ”Siellä he saavat levätä kultakuteisilla istuimilla toinen toistaan vastapäätä, ikuisesti nuoret pojat palvelevat heitä, pikarit, haarikat ja maljat täynnä puhdasta juomaa, josta he eivät saa päänkipua eivätkä päihdy, tarjoten hedelmiä, jotka ovat heille mieluisia, ja linnunlihaa, aivan heidän toivonsa mukaan. Siellä on kaunosilmäisiä sulottaria, jotka ovat kuin kätketyt helmet, palkaksi siitä, mitä he ovat tehneet.”

Kuten ne 19 Al-Qaidan uskonsoturia, jotka kaappasivat lentokoneet ja ohjasivat ne päin World Trade Centerin torneja roihauttaen itsensä ja tuhansia muita tulihelvettiin New Yorkissa 11. syyskuuta 2001.

Tai paratiisissako nauttivat nyt ne ISIS- tai Al-Qaida-taistelijoiksi osoittautuneet asemiehet, jotka Pariisissa surmasivat satiirikkoja ja vääräuskoisia juutalaisia.
Sillä Koraanin mukaan:  

 "Ette te heitä surmanneet, vaan Jumala. Kun sinä ammuit nuolen, et ampuja ollut sinä, vaan Jumala."     ( Sotasaaliiden suura 17 ).

 

Vaikea uskoa sitä. Uskon mielummin eilen Pariisista näkemäni kulkueen humaaniin ilmaukseen - käsi kädessä kristityt, juutalaiset, islaminuskoiset,.. ateistit, uskonnottomat yhdessä raakaa terrorismia vastaan.

 

 

Ja lisäksi:  

Sananvapauden nimissä ei ole pakko käydä työntämässä hernettä naapurin nenään. Hän vetää sen sinne helposti itsekin. Mutta sitten kun loukataan ihmishenkiä, ihmisoikeuksia yleisemminkin, herne ei ole riittävän kova.